UUSIMMAT

Rocksmith (PC, PS3, Xbox 360)

24.01.2013 16:00 | Jason Ward

Tekijä: Ubisoft
Julkaisija: Ubisoft
Testattu: Xbox 360
Saatavilla: PC, PlayStation 3, Xbox 360
Pelaajia: 1-2
Pelin kotisivu:http://rocksmith.ubi.com
Arvostelija: Jason Ward

 

Soitinkeskeisten musiikkipelien kulta-aika tuli ja meni, sanovat. Guitar Hero lypsettiin surutta kuiviin ja Rock Band saavutti kriittisen massan kolmannella osallaan. Ylisaturaation kärsinyt genre oli polkenut tyhjää jo tuntuvan tovin ja viimeisen naulan arkkuun löi se fakta, ettei kenelläkään ollut enää intoa kaivaa kuvetta komeroon suuntaavasta leikkikitarasta.

Vaan samalla kun Activision tanssi viimeisen tanssinsa roihuavan muovi-instrumenttikokon ympärillä ja Rock Band siirtyi vaivihkaa ajasta dlc-ikuisuuteen, apajille ampaisivat uudet tahot. Ensinnä musiikkipelien renessanssin toisen tulemisen airueille tähtää Ubisoft, jonka Rocksmith laukkaa stagelle erikoinen ässä hihassaan: pelin mukana tulevan kaapelin avulla tanner täräjää jotakuinkin millä tahansa plugiliitännän omaavalla kitaralla. Huomisen rokkikukot hoi: opinahjonne on saapunut.

I Got Mine

Koen tarpeelliseksi aloittaa arvosteluni kertomalla hieman omasta musiikillisesta osaamisestani. Olen soittanut kitaraa ja bassoa toista vuosikymmentä sekä eri bändien riveissä että sooloartistina. Työstän viljalti materiaalia pikku kotistudiossani ja mm. Nelinpelin kaikki musiikillinen sisältö on käsialaani. Pitkästä kokemuksestani huolimatta olen kaikkea muuta kuin kitarateknisten kiemuroiden kalifi, sillä minulle soittimet ovat taiteellisen ilmaisun työkaluja, eivät teknisen briljeerauksen välikappaleita. Näin ollen minä olen viimeinen ihminen jonka syliin se leirinuotiota kiertävä akustinen Landola kannattaa sysätä. En osaa Stairway to Heavenia enkä varsinkaan Paranoidia.

Pesäero vaikkapa minun ja länsinaapurin Ynkän välillä on tärkeä seikka Rocksmithistä puhuttaessa, sillä se paitsi määrittää tämän peliarvostelun olemuksen, myös lyö nuijaa pöytään ostopäätöksen mielekkyyden osalta. Paljastettakoon heti alkuun, että Rocksmith on tehnyt allekirjoittaneeseen suuren vaikutuksen ja jokainen viettämäni hetki noin 30-tuntisen Rocksmith-turneeni aikana on tarjonnut sekä uusia oppeja että syvennystä vanhan rokkikoiran temppulaariin. Mitä Rocksmith sen sijaan tarjoilee jokaiselle tätä lukevalle kuusikielisen jatkeelle tai moisista ambitioista unelmoivalle, no, se on täydellisen totalitäärisen yksilöllinen juttu.

Hot for Teacher

Vaikka Rocksmith on naamioitu peliksi, jo ensikosketus muistuttaa kärkevästi, että kyseessä on ennemmin opetussofta kuin illanistujaisten uusi riemumagneetti. Vaikka mukana on optio offline-kaksinpelille, Rocksmith on mitoitettu yksilösuorittajalle. Pelin ominainen hauskuus piilee sen nokkelassa tavassa paimentaa otelaudan nuohoajaa kohti parempaa osaamista, joten tekemisen hauskuus on juotettu irroittamattomaksi osaksi ruudun edessä kepittävän tiedonnälkää. Rocksmith puhuu sekä kitaristien että basistien kieltä ja molemmille löytyy oma yksinpelimatkansa kulmabaarin vetonaulasta stadion-keikkojen johtotähdeksi. Mukana on myös optio lomittaa basistin virkaa kitaralla, joten yhdellä instrumentilla pärjää.

Settilistalle on valikoitu muun muassa The Rolling Stones, Nirvana, Radiohead, Pixies, The Black Keys, Velvet Revolver, Cream ja Queens of the Stone Age. Tarjonta on pintapuolisesti ilmaistuna rock-painotteista, mutta leväperäisten genrerajojen sisään mahtuu kaikkea mahdollista suoraviivaisen rouheasta räminästä monisyiseen, soitannollisesti oivaltavaan kiemurteluun. Pelilevylle taltioitu biisivalikoima ei huimaa määrällään ja mittava osa artisteista edustaa indie-osaston eteerisempää kärkeä, mutta kokonaisuus ilahduttaa monipuolisuudellaan. Ladattavien biisien rintama tarjoaa myös kiitettävän kattauksen lisäsisältöä.

Soittosuoritusta edeltää lyhykäinen viritystuokio, jonka jälkeen ruudulle levittäytyy tutunoloinen nuottien valtatie, joka on Rocksmithissä aseteltu hieman viistoon kulmaan. Jokainen kieli tottelee omaa väriään ja ruudulle piirtyvä otelauta on numeroitu loogisin happauksin. Pelin mukana tulee myös liuta numerointitarroja, jotka voi halutessaan liimata soittopelinsä kaulaan hommaa helpottamaan. Tekniikat kuten hammer-onit ja pull-offit, demppaus, voima- ja barré-soinnut ynnä muut tottelevat omia visuaaliseen kokonaisuuteen sopivia symbolejaan, jotka iskostuvat tajuntaan kiitettävästi pienen opettelun jälkeen.

Krumeluurittomaksi rääsyistä rokkikukoksi -tarinaksi puettu yksinpelikamppis on mittava ja rönsyilevä kokemus, jonka varrella pelin moninainen musiikillinen sisältö taotaan pelaajan takaraivoon värikkään vivahteikkaana massana. Mukaan ahdettu kattava litania erilaisia hajoituksia ja tuikitärkeitä opetusvideoita kannattaa plärätä maltilla läpi, sillä Rocksmithin niksinurkka tarjoaa kokeneemmallekin rokkikukolle tärkeitä kertauksia. Monesta kappaleesta löytyvät vaihtoehtoiset sovitukset nousevat myös arvoon arvaamattomaan pelituntien viheltäessä kaksinumeroisiin lukuihin. Eriskummallisena lisänä tarjolla on liuta hupaisia pikkupelejä, joiden vaihteleva tyyli ja sisältö ovat kekseliäs fasadi erilaisille treenirutiineille.

Käytännön tasolla huomautettakoon, että ihan mikä tahansa viiden kympin ritsakeppi ei ole paras aisapari Rocksmithille, sillä peli on paikoin järkyttävän pedantti intonaation puhtauden suhteen. Kun sormet kulkevat alaspäin kohti otelaudan kireämpää päätä, halvempi kitara menettää helposti sävelpuhtauden ja silloin Rocksmithillä menee sormi suuhun. Toinen ongelma on ainakin Xbox 360:llä hirvittävä, kymmenien millisekuntien viive digitaalista ääniulostuloa käytettäessä. Ongelma on huomattu myös Ubisoftilla, sillä niin pelin starttiruutu kuin mukana tuleva ohjeistus käskyttävät luukuttamaan äänikäyrät ilmoille analogipiuhoja pitkin lagin liiskaamiseksi.

Welcome to the Jungle

Kuten sanottu, Rocksmith on tarkoitettu ennen kaikkea opettelun välikappaleeksi ja on täten varsin vaisu, paikoin amatöörimäinen visuaalinen kokemus. Peli-ilon kannalta ongelma on pienehkö, mutta ikävä kyllä Rocksmithin ytimessä mätii muutakin. Mikäli kokemuksen varjopuolet pitäisi kiteyttää yhteen sanaan, se olisi ristiriitaisuus. Rocksmith ei tunnu missään vaiheessa pääsevän mielenrauhaan oman itsensä suhteen siitä, onko se lopulta peli vai opetusohjelma. Moinen identiteettikriisi on ymmärrettävä lapsus aihepiiri huomioon ottaen, mutta Rocksmith alleviivaa skitsofrenisiä piirteitään eriskummallisin oirein.

Pahin kapula rattaissa on valikkohelvetti, jonka käyttöepämukavuus jättää varjoonsa jopa Xbox Liven ja PSN Storen – yhteensä. Jokainen ominaisuus, vaihtoehto, säätövara ja opinahjo on upotettu alavalikkojen alavalikkojen alavalikkojen kansoittamaan sokkeloiseen suohon, jonka tervassa tarpomisen veemäisyyttä alleviivaa entisestään se simppeli fakta, että pelaaja hallinnoi peliohjainta järjestäen kitara sylissä. Padin naputtelu on pelin luonteen kannalta vasemman käden vitsaus jo ilman homman vaikeuttamista entisestään.

Toinen ongelma on pelin automaattisesti skaalautuva vaikeustaso, joka nostaa ja laskee eteen juoksevien nuottien, otteiden ja tekniikoiden määrää ja monimutkaisuutta pelaajan suorituksen mukaan reaaliajassa. Ikävä kyllä virtuaaliopettajalta puuttuu tapauskohtaisen näkemyksen lahja, joten vaikeustaso hitsaa toisinaan ylösalas hullunkurisen mielivaltaisesti. Pelaajan itsensä määrittämän vaikeustason sijaan raakaan laskentaan pohjaava automaattijärjestelmä on lopulta ymmärrettävä ratkaisu, mutta toimii kuten koneistetut algoritmihirviöt yleensäkin – maalaisjärjettä. Kuten jokainen muusikko tietää, ikänsä vaikkapa kolmen soinnun voimarenkutusta liponut komppikitaristi ei silmänräpäyksessä taivu indierockin sooloviuhkaksi, mutta se ei tarkoita, että vaikeustason pitäisi romahtaa pohjamutiin muutaman harhaiskun jälkeen.

House of the Rising Sun

Toisaalta voidaan sanoa, että juuri omalta mukavuusalueelta poistuminen ja uusien kiemuroiden oppiminen on paras syy Rocksmithin korkeahkon myyntihinnan pulittamiselle. Voin omasta puolestani ilmoittaa esimerkiksi kunnioittavani Rollareita huomattavasti aiempaa enemmän tutustuttuani omakätisesti yhtyeen petollisen yksinkertaisilta vaikuttavien sormijumppariffien maailmaan. Rocksmithin eittämättä paras puoli on pieeteillä kirjavaksi valikoitu kattaus tyylilajeja ja soittotekniikoita, mikä saa palaamaan pelin pariin kerta toisensa jälkeen.

 

Loppujen lopuksi Rocksmith on ennen kaikkea hieno taidonnäyte välillisen sivistämisen saralla. Se on tyydyttävästi pelin raamit täyttävä kitaramaikan vaihdokki, joka leipoo tulevaisuuden kitarasankareista reilusti kovempia luita kuin pelillisiin arvoihin isommalla kädellä panostavat verrokkinsa. Tekniikan ja pelisuunnittelun saralla on vielä paljon petrattavaa, mutta jo tällaisenaan Rocksmith on yksinkertaisesti paras musiikkipelin ja opetusohjelman hybridi jota maa päällään kantaa. Niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin, Rocksmith tekee opettelusta hauskaa.

Tyhjän päältä ponnistava tulevaisuuden toivo saa Rocksmithistä enemmän irti kuin Kimalaisen lennon takaperin luritteleva arpeggiopaholainen, mutta eniten tarjottavaa sillä on meille välimallin renkuttajille. Omalta osaltani suurin kehu jonka Rocksmithille osaan allekirjoittaa on se, että peli on saanut minut nousemaan keskellä yötä sängystä hinkkaamaan jotain viime yrittämällä pahasti reisille revähtänyttä kitarakuviota. Ja minä vihaan treenaamista treenaamisen vuoksi.

 

Lisää aiheesta

Mulkaisu: Rocksmith

Rocksmith-ensikosketus: lopultakin todellista kitarapelaamista

Keskustelu

Kerrankin ajattelin kommentoida. Jonkun verran on kitarataustaa itsellänikin, mutta en voi sanoa itseäni kitaristiksi. Kun ke sain pelin käsiini, soitin sormeni rakoille :D Pc version viivettä saa poistettua googlen ohjeiden avulla! Itselläni on viive jotain 10-15ms paikkeilla tällähetkellä. Mainio peli kertakaikkiaan :)

Hyvä peli muuten kitarasta innostuneille jotka eivät muuten jaksa treenailla.

Olen aika paljon samoilla linjoilla arvostelijan kanssa. Peli on hyvä niille jotka ei tykkää treenata treenaamisen takia tai ovat vaan liian laiskoja. Peli on saanut itseni soittamaan kitaraa tiuhempaan pitkästä aikaa.

PC versiossa ääni viive on jotain 2-5sec. Haittaa pahiten kun pitää tarkasti soittaa jotain.

Ja tuo itsestään säätyvä vaikeuaste on perseestä, jos sen sais jostain edes pois päältä, olis ihan hyvä.

Itse lisäisin vielä omasta kokemuksestani pelin parissa sen, että aivan aloittelijan ei vättämättä kannata aloitella kitaristin uraa Rocksmithin avulla. Vaikka jotkut ihmiset kykenevätkin opettelemaan soittamaan soittimia täysin itsenäisesti, väittäisin kuitenkin että suurin osa ihmisistä vaatii opettajan ettei turhautuminen iske heti alkuun.

Alkuun päässeille kitaristeille tämä on mielestäni käypä työkalu tekniikoiden harjoitteluun ja tuo vaihtelua siihen välillä niin puuduttavaan toistoon, mikä soittimen opettelussa yleensä on vahvasti läsnä.

Muropaketin uusimmat