Rogue Legacy (PC)

29.07.2013 15:00 | Miikka Lehtonen

Tekijä: Cellar Door Games
Julkaisija: Cellar Door Games
Testattu: Windows 8, Intel Core i5-750, 8 Gt keskusmuistia, GeForce GTX 570
Saatavilla: PC
Tulossa: Linux, Mac
Laitevaatimukset: olemattomat
Pelaajia: 1
Pelin kotisivu: http://www.roguelegacy.com/
Arvostelija: Miikka Lehtonen

 

Ei ole retroritarilla helppoa. Edessä olisi suuri tehtävä. Niin suuri, että siitä tuskin selviää hengissä. Mutta hätä ei ole tämän näköinen: kun kuolema väistämättä korjaa, voi luottaa siihen, että jälkipolvi lähtee perään kostamaan isukkinsa kuolemaa.

Näin rempseissä tunnelmissa mennään Cellar Doorin tuoreessa retrorymistelyssä, joka lainailee hieman elementtejä roguelike-peleistä ja keksii itse päälle pinon uusia ideoita.

Roguelike on käsite, joka on aikojen kuluessa kokenut melkoista inflaatiota. Aikanaan termillä tarkoitettiin sen alkuperäisen Roguen kaltaisia pelejä: merkkigrafiikalla tehtyjä roolipelejä, joissa oli valtava määrä syvyyttä ja mahdollisuuksia.

Sittemmin saman katon alle on puskenut vähän kaikenlaisia pelejä, joista useimmilla on vain äärimmäisen löyhiä yhtymäkohtia genren historiaan. Pysyvä kuolema? Roguelike. Satunnaisuutta? Roguelike. Pikseligrafiikka? Kai sekin roguelike on!

Tuorein yrittäjä on Rogue Legacy, jonka kehittäjät ovat sentään sen verran rehellisiä, että ovat lanseeranneet pelilleen uuden termin: roguelite. Kuin rogueliken kevytversio siis. Ja juuri sitähän se peli on.

Retrohelvettiin, mars

Pelin tapahtumapaikkana toimii synkkä pikselilinna, sekä sitä ympäröivät alueet. Erinäisistä syistä johtuen suuri sankari puskee linnaa tuhotakseen siellä piilevän muinaisen pahuuden perinteisen tasohyppelyn keinoin. Ritari pomppii, väistelee ja miekkailee linnan ansoja, hirviöitä ja vaaroja vastaan etsien salaisuuksia, kätkettyjä aarteita ja muita apuvälineitä, joilla mahdoton operaatio muuttuisi hieman mahdollisemmaksi.

Mutta ei ritari kovin pitkälle pääse. Linna on suuri ja vaarat aivan kamalia. Ennen kuin ehtii kissaa sanoa, henki on poissa. Peli ei kuitenkaan pääty tähän, sillä Rogue Legacyn ideana on, että seikkailu jatkuu sukupolvesta toiseen. Kun isukki (tai äiti, peli ei syrji kumpaakaan sukupuolta) potkaisee tyhjää, esiin ponnahtaa kolme jälkeläistä, joista pelaaja valitsee oman suosikkinsa uudelle yritykselle.

Jälkeläiset jakautuvat useisiin hahmoluokkiin. Joku voi olla barbaari, toinen velho ja kolmas salamurhaaja. Kaikilla on lisäksi piirteitä, jotka vaikuttavat enemmän tai vähemmän pelin kulkuun. Värisokea näkee pelimaailman harmaana, likinäköisellä taas kentän laidat ovat aivan sumun peitossa. Jollain on niin huono muisti, ettei pelin automaattikartta päivity ollenkaan ja joku taas kärsii kamalista ilmavaivoista. Piirteet ovat hauskoja ja ainakin itse huomasin, että aina kun listaan ilmestyi uusi ja tuntematon juttu, sitä piti heti kokeilla, vaikka sankari ei muuten vaikuttanut ehkä kovin otolliselta.

Kun jälkeläinen on valittu, on aika sukeltaa uudelleen linnan syövereihin. Mutta mitä hittoa? Tämähän on ihan erilainen kuin viimeksi! Kyllä, se pelin seuraava roguelike-piirre pysyvän kuoleman jälkeen on satunnaisuus. Linna arvotaan joka pelikerralle uudestaan. Metroidvania-pelien tavoin linna koostuu toisiinsa yhdistetyistä huoneista, joiden välillä sitten kuljetaan. Mukaan mahtuu paljon kätkettyjä reittejä ja sellaisia salaisuuksia, joiden ratkominen onnistuu vain tietynlaisilla hahmoilla. Esimerkiksi pieniin tunneleihin ei ole asiaa muilla kuin kääpiöillä. Jos et sattunut valitsemaan sellaista tälle pelikerralle, se meni siinä sitten se salaisuus.

Katastrofi ei ole ihan niin paha kuin voisi ennakkoon kuvitella, sillä jokaisella pelikerralla kotiin tuodaan edellisen seikkailijan korpsin mukana tämän keräämät aarteet, joilla suku voi sitten parannella kotitilaansa. Ominaisuudet paranevat, seppä takoo parempia varusteita, hahmoluokat muuttuvat paremmiksi versioikseen ja niin edelleen. Myöhemmin pystyy myös avaamaan vaikkapa hullun arkkitehdin, joka voi pientä maksua vastaan estää linnan uuden arpomisen. Näin voi sitten vahingosta viisastuneena palata takaisin hakemaan niitä aarteita, joita ei edelliskerralla saanut.

Rogulike-pelien tavoin linnasta löytyy valtavat määrät erikoisia ja yllättäviä huoneita ja kätkettyjä juttuja, joiden etsiminen ja löytäminen on suuri osa pelin viehätyksestä. Kyllä se kummasti piristää päivää, kun yllättäen törmää vaikka tivoliin tai jukeboxin kanssa varustettuun discohuoneeseen.

Ja näin sitten edetään sukupolvi sukupolvelta syvemmälle ja syvemmälle, yrittäen kolkata linnassa pesivät neljä minipomoa päiväjärjestyksestä. Ja mitäs sitten tapahtuukaan? Sitä en toki spoilaa.

Niin indie, niin indie

Rogue Legacy on niin indie kuin peli voi vain olla. Retrografiikka ja chiptune-musiikki ovat indiepelien univormu ja Rogue Legacy kantaa sitä ylpeästi. Syystäkin, sillä molemmat toimivat: musiikki on tarttuvaa ja grafiikka toimii.

Muistakin jutuista täytyy nostaa hattua. Vaikka pelata voi näppäimistön avulla, peli on parhaimmillaan pad-ohjaimella koettuna. Ominaisuuksien ja kykyjen karttuessa pelihahmon ohjailu vaatii niin paljon nappeja, ettei niitä enää näppäimistöltä tiukoissa paikoissa meinaa löytää. Xbox 360 -ohjaimet ja muut xInputia tukevat padit tunnistuvat suoraan ja peli osaa mapata kaikki kontrollinsa ongelmitta niille.

Aina se indieys ei kuitenkaan ole puhtaasti hyvä juttu, vaan välillä huomaa myös negatiivisessa mielessä, että pelin kehitti todella pieni kehitystiimi. Näkyvin ongelma on se, että sankareille on vain yksi hahmomalli. Varusteet toki vaihtuvat, mutta olipa hahmo sitten barbaari, assassiini tai arkkimaagi, päällä on aina samaa levyhaarniskaa. Ymmärrän, ettei pienellä tiimillä riittänyt rahaa tai aikaa tehdä kaikille hahmoluokille uniikkeja asuja, mutta harmittaa se silti.

Vielä ikävämmin pelin vaikeustaso ei aina tunnu reilulta. Roguelike-pelinä se on toki saatanallisen vaikea ja tämä on hyväksyttävä ihan perustason juttuna. Niinhän ne kaikki ovat. Mutta rogueliket eivät yleensä ole vaikeita sen takia, että törmäyksentunnistus tekee outoja asioita tai sen takia, että jotkut liikkeet ovat turhauttavan epäluotettavia. Kyllä se vain kummasti syö miestä, kun sankari kuolee olevinaan osuttuaan tulipalloon, joka meni useita pikseleitä vierestä. Tällainen toleranssi ei kuulosta kovin suurelta jutulta, mutta kun peli odottaa pelaajaltaan pikselintarkkaa suoritusta, olisi kiva, jos se tarjoaisi itse yhtä luotettavaa menoa joka kerta, eikä vain useimmiten.

Myös jotkut pelin pomotaisteluista ovat aika turhauttavia. Niissä on ikävästi satunnaisuutta, mikä yhdistettynä korkeaan suoritustasoon tekee kokemuksesta ikävän. Ei ole sattumaa, että pomotaisteluita on pelattu lähinnä keksimällä hahmoyhdistelmiä, joiden kyvyillä pomon voi miltei huijata kumoon. Samalla tämä kielii myös siitä, että ehkä kaikki hahmoluokat eivät ole niin tasapainossa kuin ne voisivat olla. Toisaalta pomomatseja lukuunottamatta kaikki pelityylit kyllä toimivat oikein hyvin.

Lisäharmina pelissä eteneminen ei aina suju niin jouhevasti kuin voisi toivoa. Kuten jo aiemmin mainitsin, pelaaja saa aina pitää yhden keikan aikana keräämänsä aarteet ja parannella niillä linnaansa. Hinnat kuitenkin nousevat vauhdilla ja joskus, turhan usein, käy niin, että rahat eivät riitä mihinkään parannuksiin. Kun syöksyy uudelleen linnaan, ovivartija vie kaikki käyttämättä jääneet rahat. Ja välillä käykin sitten niin, ettei saa huonolla tuurilla useampaan ajoon ostettua mitään parannuksia. Se syö miestä. Toki tätäkin voi myöhemmin helpottaa erinäisillä linnan parannusosilla, mutta ongelma se on silti.

Ongelmia siis on jokunen. Mutta tiedättekö mitä? Eivät ne minua juuri haitanneet, sillä olin niistä huolimatta myyty jo pelin demon jälkeen ja löin ihan itse euroni tiskiin ostaakseni sen täysversion. Eikä ole kaduttanut: pelitunteja on kertynyt jo kaksinumeroinen määrä, mikä on reilun kympin peliltä ihan kiva määrä. Ja ne tunnit ovat myös kuluneet mukavissa merkeissä. Rogue Legacy ei välttämättä ole peli ihan joka jätkän mieleen, mutta jos avainsanat ”retro” ja ”roguelike” herättävät tunteita vyön alapuolella, kokeile toki. Demo löytyy ja sen jälkeen jo todennäköisesti tietää, iskeekö peli vai ei. Minuun iski.

 

Lue myös

Shadowrun Returns (Mac, PC)

Deadpool (PC, PS3, Xbox 360)

Game & Wario (Wii U)

Magic 2014: Duels of the Planeswalkers (PC, PS3, Xbox 360

Panzer Corps: Allied Corps (PC)

Keskustelu

@3
No, mutta ainakin ”korpsin” mukana saa aarteita, kun ”siitä ei tuskin selviä hengissä”.

”Edessä olisi suuri tehtävä. Niin suuri, että siitä ei tuskin selviä hengissä.”

Siis todennäköisesti selviää hengissä?

Neljättä läpipeluukertaa tässä vedetään ja vaikeustason kasvaessa nälkä vain yltyy. :)

Heh, omasta kokemuksesta voin sanoa, että ihan loistava peli. Ja aika huono saa olla, jos ei saa mitään ostettua kuoleman jälkeen : D

Muropaketin uusimmat