Saint Seiya: The Sanctuary (PS2)

Japani, nousevan auringon maa. Tällä monien nettiasukkien ihailemalla kansakunnalla on paljon annettavaa maailmalle, joten älkäämme tuomitko koko valtiota, vaikka Saint Seiya: The Sanctuary ehkä antaisikin siihen täyden syyn.

Pikaisen nettiselailun perusteella Saint Seiya vaikuttaisi olevan 80-luvulla kulttimaineeseen noussut anime- ja mangasarja. Sen tarkemmin sarjaan perehtymättä on vaikea ottaa kantaa sen sisältöön tai laatuun, mutta selvää on ainakin se, että muiden kuin sarjaa fanaattisesti seuranneiden on turha edes harkita tätä peliä.

Saint Seiya: The Sanctuary on kolmiulotteinen mätkintäpeli, joka kulkee omia polkujaan sen sijaan, että se ottaisi oppia oikeasti hyviltä peleiltä. Pelin puoli tusinaa hahmoa ottavat yhteen joko toisiaan tai tekoälyn vihollisia vastaan. Peliä tahkoamalla saa avattua uusia hahmoja, piirroskuvia ja muuta kätkettyä kivaa, joita harva kuitenkaan tulee koskaan näkemään. Itse peli nimittäin on kelvoton.

Sutena syntynyt

Virtua Fighter, Tekken ja Soul Calibur ovat hioneet tappelupelit jo taiteen lajiksi. Edellämainittuihin verrattuna Saint Seiya: The Sanctuary voisi olla jotain Kiasman kaltaisesta nykytaiteen museosta löytyvää.

Itse peli muistuttaa hieman Powerstonen kaltaisia vapaasti liikkuvia tappelupelejä, joskin kaikki hupi on puristettu pois. Jokaisella pelin hahmolla on käytössään joko voimakkaita tai heikkoja hyökkäyksiä, joista voi yhdistellä erilaisia komboja. Käytössä on myös erikoishyökkäyksiä, jotka tekevät sitä enemmän vahinkoa, mitä enemmän ottelun aikana ladattavasta mittarista löytyy virtaa.

Pelimoottori on paitsi vanhentuneen näköinen, myös aivan riittämätön tappelupelien tarpeisiin. Graafisesti peli on todella ankean näköinen ja olisi ollut vaatimaton jo PlayStation 2:n julkaisupelien joukossa. Pelin musiikki ja ääninäyttely ovat kelvollista tasoa, mutta eivät riitä pelastamaan pakettia.

Kontrollit ovat aivan liian hitaat ja sekavat tiivistunnelmaiseen toimintaan, joten turhautuminen on edessä jo alkumetreillä.

Vain tosifaneille

Oikeastaan ainoa pelin uusi oivallus on formaatti, jossa tappelut esitetään. Ennen matsia näytetään animaatiopätkiä, jotka antavat turpasaunalle paitsi motivaation, myös jonkinlaiset raamit. Onnistuneita erikoisliikkeitä säestetään myös animaatiolla, joiden valikoima on sen verran runsas, ettei tuskastuminen iske aivan heti kättelyssä.

Saint Seiya: The Sanctuary soveltuu vain animaatiosarjan hardcore-faneille ja heillekin suurella varauksella. Pelin juoni on sarjaa seuraamattomille lähes mahdottoman sekava, mutta se ei lopulta paina vaakakupissa paljoakaan. Paraskaan juoni ei nimittäin pelastaisi näin keskeneräisen ja yksinkertaisesti huonon oloista peliä.

On lähes kuolemansynti, että Japanista kärrätään tällaista digitaalilannoitetta länsimarkkinoille samalla kun Katamari Damacyn kaltaiset todelliset helmet tuomitaan liian eriskummallisiksi meidän makuumme. Sopii toivoa, että markkinointipäätöksistä vastaava taho joutuu loppuiäkseen pieneen koppiin, jossa soi tauotta Eino Grönin musiikki ja ainoa viihde on tämä peli.