Saints Row The Third (PC, PlayStation 3, Xbox 360)

12.12.2011 15:00 Miikka Lehtonen

Tekijä: Volition Inc
Julkaisija: THQ
Testattu: PlayStation 3
Saatavilla: PC, PlayStation 3, Xbox 360
Laitevaatimukset: Windows XP, 2 GHz tuplaydinprosessori, 2 Gt keskusmuistia, 320 Mt DirectX 9.0c -yhteensopiva näytönohjain SM3.0-tuella
Pelaajia: 1-2 (sama kone, Internet), co-op ja Whored Mode
Pelin kotisivu:http://www.saintsrow.com
Arvostelija: Miikka Lehtonen

Saints Row –pelisarjan kehityskäyrä on aika mielenkiintoinen. Alkuperäinen Saints Row oli vielä vakava GTA-kopio, kakkososa kurvasi älyttömyyden suuntaan COPS-parodioillaan ja ruskeaa vettä ihmisten päälle roiskivilla säiliöautoillaan.

Ja nyt käsittelyssä oleva kolmonen? Se nojaa siihen älyttömyyteensä niin täysillä, että se ylittää miltei parodiahorisontin ja lähestyy jonkinlaista performanssitaidetta.

Edellisen pelin tapahtumista on taas kulunut useampi vuosi. Viime kerralla kaupungin kingiksi noussut Third Street Saints –jengi on nyt maailman suurin ja tunnetuin brändi. Kaupungin valotaulut on koristeltu heidän kasvoillaan, heillä on oma energiajuomamerkki, sarjakuvalehti ja jopa elokuva. Rikollinen tausta on unohtunut ja Saintsit ovat nyt megatähtiä.

Peli ottaa tästä asetelmasta myös kaiken irti. Kun porukka päättää pelin alussa ryöstää gangsterin kykyjään todistaakseen pankin – Johnny Gat –naamiaisasuihin pukeutuneena, tietenkin – paikalle kurvaavat poliisit pyytävät porukoilta nimikirjoituksia ja valokuvia, eivätkä suinkaan yhteistyötä ja aseiden laskemista.

On toki selvää, ettei tällainen gangsterin paratiisi loputtomiin jatku. Se ryöstetty pankki kun kuului koko kaupunkia hämärän peitosta johtaneelle rikollissyndikaatille, joka johtohenkilöt eivät toki ryöstöä arvosta. Ja ennen kuin Saintsit ehtivät kissaa sanoa, yksi heidän pitkäaikaisimmista jäsenistään on kuollut ja koko jengin omaisuus on siirretty syndikaatin kirjoihin.

Aiempia pelejä pelanneet arvaavat toki, mitä seuraavaksi tapahtuu. Saintsit raapivat itsensä sentti sentiltä ylös katuojasta ja lähtevät jahtaamaan yksi kerrallaan kaupungin haltuunsa ottaneita jengejä. Tervetuloa takaisin, Saints Row! Olikin jo ikävä!

Dare to be stupid

Olet todennäköisesti jo kuullut, että Saints Row the Third on aivan älytön peli. Olet kuullut oikein. Se saa alkuvuoden Bulletstormin näyttämään vakavalta täydellisellä tyhmyydelle omistautumisellaan. Huumori ja yliampuva meno ovat selvästi olleet kehitystiimin tärkeimpiä prioriteetteja, joskus pelin hyödyksi, toisinaan haitaksi.

Peli alkaa hiuksianostattavalla pakomatkalla syndikaatin jättimäisestä lentokoneesta. Kun sankarimme vielä leijailevat laskuvarjolla kohti maata, lentokone pudotetaan. Ai miten? No syöksymällä sen ohjaamon ikkunasta sisään, ampumalla läpi lentäessä kaikki avainhenkilöt ja sitten puhaltamalla takaovesta ulos. Ja sitten vielä otetaan vapaapudotuksessa kaveri kiinni.

Siinä missä normaalissa gangsteripelissä pelaaja räiskii ensimmäiset kolme tuntia nallipyssyillä, Saints Row heittää pelaajan hyppysiin jo ensimmäisten minuuttiensa aikana Modern Warfare –peleistä ja lukemattomien turbaaniveikkojen painajaisista tutun Predator-tiedustelulennokin ohjaimet. Kyllä sillä kelpaa sitten ammuskella ohjuksia vihollisten niskaan.

Normaalisti voisi kuvitella, että peli olisi saavuttanut tyhmyyshuippunsa jo alkumetreillään, mutta Saints Row vain vääntää lisää kaasua. Pelin oletettu pääpahis tapetaan ohimennen alkumetreillä, vihollisjengin päämaja vallataan hyppäämällä parvekkeelle laskuvarjolla Kanye Westin Powerin soidessa, sitten lennellään vähän kokeellisilla VTOL-lentokoneilla, annetaan hoodin huumekauppiaille kurinpalautusta panssarivaunulla ja pelastetaan ainoastaan Autotune-moduulin läpi puhuva parittaja sadomaso-bordellista. Ja tämä kaikki todellakin tapahtuu noin ensimmäisen kolmen tunnin aikana, enkä jaksa edes luetella kaikkia muita pelin älyttömiä tapahtumia.

Huumoria. Kuivaa, mutta huumoria.

Saints Row the Thirdin huumori jakautuu kahteen leiriin. Yhdessä on niitä kerran naurattavia ja suoraan sanoen aika väsyneitä viritelmiä, kuten lähitaisteluaseen virkaa toimittava purppura dildo tai pelin Horde Mode –kopiotila, Whored Mode. Naurattiko? Hymähditkö edes? Niin minäkin, kerran. Mutta kun samaa vitsiä yritetään 10 kertaa uudelleen, se vähän menettää tehoaan.

Mikä ei toki ole ihme. Kun koko homma lyödään alusta saakka farssiksi, ne elintärkeät suvantovaiheet jäävät puuttumaan ja rytmitys kärsii, tai oikeammin häviää kokonaan. Niinpä moni tulee varmasti väsymään Saints Row the Thirdin ylitseampuvaan tykitykseen jo kauan ennen kun pelin noin 13-tuntinen yksinpeli on takana.

Onkin onni, että mukana on myös sitä toisenlaista huumoria. Sitä, joka puraisee omenasta vähän suuremman palan ja leikittelee pelaajien oletuksilla. Odottaisitko gangsteripeliltä todella inside-tason ammattipainihuumoria? Sellaista, jolle nauravat vain ne, jotka seurasivat WWF:n taustakuvioita toistakymmentä vuotta sitten? Tai sitä, että Saints Row the Third on yhden kohtauksensa ansiosta THQ:n paras painipeli miesmuistiin? Tai sitä, että yhdessä kohtauksessa peli muuttuu erinäisten vaiheiden jälkeen tekstiseikkailuksi?

Nämä pelin tuoreena pitävät yllätykset olivatkin suurin syy sille, miksi jaksoin itse ilomielin pelata pelin läpi ja vielä sen jälkeen grindata jäljelle jääneitä sivutehtäviäkin. Niistä tosin lisää vähän myöhemmin, sillä puhun vielä hetken pelin tarinankerronnasta. Se kun ei lopulta kuitenkaan saa aivan puhtaita papereita.

Dialogin taso on kyllä hyvää, jopa erinomaista. Huumorikin toimii pääasiassa. Mutta se itse tekninen toteutus… Välillä tuntuu kuin pelin käsikirjoittajien papereista olisi kadonnut noin neljäsosa. Siitä loogisesta tarinankerronnan ”mitä, miksi, miten” –ketjusta kun tuntuu vähän väliä puuttuvan ne kaksi jälkimmäistä. Tehtävää edeltävä välianimaatio kertoo, mitä on tapahtumassa (”nyt vedetään paskiaisia turpaan!”), mutta unohtaa usein kertoa, miksi ja miten. Ja sitten ihmetellään, miksi pelaaja on yllättäen helikopterissa ammuskelemassa singolla alla suhaavia autoilijoita.

Tuttua tavaraa

Jos Saints Row the Thirdin sisältö uskaltaa repäistä takkinsa auki ja kulkea omia polkujaan, samaa ei voi sanoa pelattavuudesta. Se kun on tuttua kamaa Saints Row 2:sta ja täten alkuperäisestä Saints Row’sta ja GTA III:sta. Kaikki 3rd person –gangsteriräimeen perusominaisuudet löytyvät paketista: ajoneuvoja ja aseita on paljon, avoin pelimaailma on suuri ja sivutehtäviä on aivan tautisesti.

Viime kerralla hyvin toimineet asiat toimivat yhä hyvin. Autojen ajomalli on sopivan realistinen tarjotakseen odotettavia ja ennakoitavia kokemuksia, mutta silti sen verran vapautta, että kauheat takaa-ajot onnistuvat ongelmitta ja sujuvasti. Fysiikkamalli toimii, aseet ovat tarpeeksi tarkkoja ja räiskintä sujuu mukavasti.

Toteankin, että Saints Row the Thirdin peruspelattavuus ei missään vaiheessa muodostu haitaksi. Se ei yllätä, mutta ei toisaalta myöskään ärsytä tai töki. Ainakaan yleensä.

Rehellisyyden nimissä on todettava, että sivutehtävät tulevat yhä jakamaan mielipiteitä. Itse tykkäsin yhä kovasti fysiikkamallia hyödyntävästä vakuutuspetoksesta, jossa pitää mahdollisimman kivuliaasti hyppiä vastaantulevien autojen eteen ja tienata mahdollisimman suuret kipurahat. Mutta monet muut sivutehtävätyypit? No, ne pelasin läpi sen kerran kun tarina siihen pakotti ja sitten annoin olla. En vain piru vieköön jaksa jäätäviä saattotehtäviä, varsinkaan kun pelin tarinatilakin sisältää niitä jo ihan riittävästi.

Samaten myös pelin tekoäly on yhä mitä on. Normaalisti se ei haittaa, koska viholliset nyt ovat pelkkää tykinruokaa ja pelaaja yksinäinen susi. Mutta ne saattotehtävät… voi luoja, anna armoa tämän syntisen miehen sielulle. Tunnustan avoimesti, että ohjaimen lento oli lähellä kun aikarajallisessa tehtävässä idiootti kaveri juuttui juoksemaan paikalleen kadun reunukseen loputtomien vihollisaaltojen spawnatessa niskaan uudelleen ja uudelleen. Onneksi näitä tehtäviä on kuitenkin vähissä.

Ja Volitionille on annettava myös kunniaa siitä, että vaikka pelimoottori on yhä vanha tuttu, tiimi on yrittänyt tarjota pelaajille mahdollisimman mukavan pelikokemuksen. Tuntuu siltä kuin peliä suunniteltaessa olisi selvästi yritetty kiinnittää huomiota genren ongelmiin ja tarjota niihin ratkaisuja.

Niinpä esimerkiksi auton voi kaapata lennosta silmänräpäyksessä. Juokse kohti ja paina kaappausnappia niin sankari syöksyy tuulilasin läpi sisään ja kaahaa vauhdista karkuun. Ja niinpä parannuksiin rahaa sijoittamalla sankari ottaa jatkuvasti vähemmän vahinkoa kaikista avoimen maailman perusärsykkeistä – autoista, räjähdyksistä, liekeistä – ja lopulta muuttuu kokonaan haavoittumattomaksi. Aseet muuttuvat pelin aikana toimivista riemastuttaviksi ja touhussa on muutenkin mahtava voimafantasian tuntu.

Tuloksena on peli, jota on äärimmäisen mukava pelata. Sen sisältö on pääasiassa mainiota ja todelliset huippuhetket jättävät selvästi ne muutamat ongelmakohdat varjoonsa. Kaikesta näkee myös todellakin, että Volition on halunnut tarjota käytössä olevilla resursseillaan pelaajille mahdollisimman hyvän pelikokemuksen tunnistamalla genren ongelmia ja eliminoimalla niitä. Tästä en voi kuin nostaa hattuani korkealle ja kumarruksen kera.

Dubstepiä ja töksähtelyä

Saints Row the Thirdin audiovisuaalinen toteutus on hieman ristiriitainen paketti. Peliin palkatut ääninäyttelijät pornotähti Sasha Greystä viiksilegenda/spagettimannekiini Hulk Hoganiin onnistuvat kyllä hyvin ja tuovat tunnelmaa, samaten kuin pelin älytön soundtrack. Missä muualla kuulee jäätävää dubstepiä, klassista musiikkia ja Karate Kidin tunnarin sulassa sovussa?

Ja näyttäähän tekele myös hyvältä. Ainakin PC:llä. Konsoliversioissa varjot ja antialiasointi repeilevät vähän väliä, samaten kuin ruudunpäivityskin. Jännittävä ja dramaattinen loppukohtaus vesittyy PlayStation 3:lla hieman siitä, että pelin ruudunpäivitys pyörii siinä 10 kieppeillä pudoten välillä vielä huomattavasti alemmas. No, toimiihan se pääasiassa paremmin, mutta molemmat konsoliversiot sisältävät omat töksähtelynsä ja ongelmansa. Jos valinta on vapaa, peli kannattaa ehdottomasti kokea PC:llä, jolla pelattuna se näyttää törkeän hyvältä ja pyörii pehmeästi. Ja moditehtailu on myös jo alkanut. Mutta pelasipa pelin millä pelasi, pelata se kannattaa.

Saints Row 2 jää yhä sarjan tasapainoisimmaksi peliksi, sillä se onnistui täydellisesti löytämään sen balanssin älyttömän perseilyn, vakavampien kohtausten ja aikanaan uudenlaisen pelattavuuden väliltä. Saints Row the Third ei tunnu edes moista yrittävän. Se tarjoaa maksimikierroksia alustaan lopputeksteihinsä saakka. Jotkut tulevat todennäköisesti uupumaan matkalla, mutta itse nautin pelistä täysin siemauksin. Kuka olisi uskonut, että yliampuvan markkinointikampanjan jättimäisten silikonitissien takana hakkaakin suuri sydän?

Toinen mielipide

Saints Row on huonoa parodiaa, joka on hiottu huippuunsa. Se lyö kaiken niin överiksi, että joskus on vaikea sanoa ottaako peli edes parodiaansa tosissaan. Mutta voiko peli jonka itsetarkoitus on lähinnä satuttaa viattomia ja juosta pitkin katuja alastomana kantaa kovinkaan pitkälle?

Vastaus on miltei yksiselitteinen kyllä.

Saints Row on hassu, mutta se ei ole missään nimessä sitä sanan lapsenomaisessa mielessä. Se on sitä pikemminkin synkässä, kalmanhajuisessa seksuaalisessa mielessä. Ihmisten kuolemasta lasketaan siinä määrin leikkiä, että heikompia hirvittää. Niin, ja viattomien lanaamisesta autolla on tarjolla saavutus.

Saints Row onnistuu kuitenkin tekemään pesäeroa mauttoman ja parodian välillä. Siinä missä Grand Theft Autossa viattomien satuttaminen oli vapaaehtoista, Saints Rowssa se on pakollista. Tämä on pelin henki ja sen kanssa pitää pystyä elämään. Se voi olla ällöttävää joillekin, mutta tietynlaisen huumorintajun omaavat ymmärtävät eron leikin ja toden välillä. Oikeastaan Saints Row ei ole sen törkeämpi pelinä kuin gangsta-rap on musiikkina. Sen lisäksi se on valtava leikkikenttä jossa riittää touhuttavaa kymmeniksi tunneiksi.

Heti alusta lähtien tekemisen vapaus on ällistyttävä. Toisin kuin moni aikalaisensa, Saints Row ei usko minkäänlaisiin pakotteisiin. Edes päähahmon kanssa. Hahmonsuunnittelussa rajana on vain mielikuvitus, ja käytännössä kaikkea voi muuttaa. Halusitpa olla miehen äänellä puhuva blondi nainen parralla ja valtavilla ryntäillä, tai alaston vanhus joka puhuu zombin äänellä, kaikki on sallittua. Ja astuessasi kaupungin kaduille, olet valmis tekemään mitä haluat. Olipa se sitten kaiken välitön tuhomainen helikopterilla, tai joukkotappelu, mikään ei ole kiellettyä. Tämä on virkistävää, ja toivottua varsinkin niille Grand Theft Auto-veteraaneille, joiden mielestä pelkän kaaoksen lietsominen on paljon mukavampaa kuin vakavan rikollisen ura.

Kaaosta silmälläpitäen Saints Rown minipelit ovat auki alusta alkaen, ja sisältävät sellaisia aktiviteettejä kuin Mayhem, jossa kaikki pistetään päreiksi tankilla. Vakuutuspetoksessa on tarkoitus törmäillä mahdollisimman moneen autoon, ja ketjuttaa kolareita. Professor Genki’s Super Ethical Reality Climax puolestaan on reality-ohjelma, jossa kaikki käy.

Minipelit ovat vetoavia, mutta pääjuoni on pelin todellinen tähti. Saints Rown pääkampanja on valtava vuoristorata, jossa lennetään läpi palavan lentokoneen jo toisessa tehtävässä. Tästä eteenpäin vauhti ainoastaan kasvaa. Pelin kaoottinen suunnittelufilosofia on isketty suoraan pääjuonen jokaiseen tehtävään, ja sen sijaan että tehokkaimmat aseet olisivat piilotettu joihinkin erityspaikkoihin, ne saadaan tehtävistä. Arsenaali on virkistävän typerä, sisältäen kaikkea aina yliääniaseista raketinheittimiin sekä erityiseen lähettimeen, joka antaa kauko-ohjauksen mistä tahansa ajoneuvosta. Näitä myös hyödynnetään, ja monet tehtävät ovat yhtä paljon aseiden ominaisuuksien ja tuhovoiman esittelyä, kuin aitoa pelaamista.

Saints Rown kokonaisuus toimii, ja se on tärkeintä. Se on likainen, törkeä ja täysin epäkorrekti. Juuri oikealla tavalla. Saints Row on iskenyt kiilansa hienosti siihen rakoon, jota Grand Theft Auto ei koskaan edes aikonut täyttää. Tämä rako on niille jotka haluavat kevyempää viihdettä ja välitöntä vapautta ilman turhia jaaritteluja, yhdessä tai yksin.

Heikki Takala

Kolmas mielipide

Vaikka pahin muotivillitys näyttää tauonneen ainakin hetkeksi, on erilaisia GTA-klooneja silti punkenut markkinoille enemmän kuin mitä liberaaleinkaan laki sallii. Vaan aina riittää tilaa yhdelle, joka tekee oman juttunsa kunnolla.

Saint’s Row -sarjan oma juttu ei ole koskaan löytynyt huippuunsa viritetystä grafiikasta tai uraauurtavasta pelattavuudesta, saatika minkään tasoisesta vakavastiotettavuudesta. Päinvastoin, tätä peliä nimenomaan ei pidä mennä ottamaan liian vakavasti.

Kieli poskessa älyttömästä tilanteesta toiseen ja kohdaten mitä erikoisimpia hahmoja. Siinä on Saint’s Row: The Thirdin resepti ja samalla vahvuus. Peli ei ota mitään tosissaan, kaikkein vähiten päähenkilöään tai ylipäätään tarinaansa. Ääneen sai hymyillä useampaankin otteeseen palauttaessa Saints-jengiä kaupungin valtiaaksi.

Eikä siinä toiminnassakaan lopulta mitään suurempaa vikaa ole, vaikkei kyse myöskään ole valtavasta ilotulituksestakaan. Sujuvaa perusräiskettä ja sähellystä, jonka viehätys syntyy tapahtumien älyttömyydestä, ei niinkään toiminnasta itsestään.

Peli on parhaimmillaan silloin, kun se revittelee kunnolla. Heikkoja hetkiä koetaan taas silloin, kun sotaa käydään loputtomia vihollislaumoja vastaan ahtaissa huoneissa. Vitsi vanhenee myös nopeasti, jos erehtyy viettämään liian paljon aikaa itseään toistavien sivutehtävien parissa. Juonen sen sijaan jaksaa tahkota läpi hymyssä suin.

Jos videopelien tehtävä on ensisijaisesti viihdyttää, ei Saint’s Row: The Thirdin ansioita käy kieltäminen. Sitähän paketti nimittäin on, puhdasta kieli poskessa väännettyä viihdyttävyyttä, josta nauttiminen vaatii toki myös yhtä lailla rentoutunutta asennetta. Ei tosikoille, me loput saamme rahoillemme mainiosti vastinetta.

Juho Anttila