Shadow of the Beast on kunnianhimoinen mutta ei kovinkaan hauska tappelupeli (PS4)

26.05.2016 18:00 | Miikka Lehtonen | 1999

Shadow of the BeastTekijä: Heavy Spectrum Entertainment
Julkaisija: Sony
Testattu: PlayStation 4
Saatavilla: PlayStation 4
Pelaajia: 1
Muuta: Ladattava peli, hinta 14,95 euroa (PS Store). Sisältää alkuperäisen Shadow of the Beastin emuloituna versiona
Pelin kotisivu: Shadow of the Beast 
Arvostelija: Miikka Lehtonen

ShadowoftheBeast_arv_02

 

Pelimaailman suurimpia tragedioita eivät ole pelit, jotka ovat täysiä pannukakkuja. Niitä tulee, niitä menee, niille ei olisi voinut tehdä paljon mitään.

Paljon ikävämpää on kohdata peli, jossa on paljon hyviä ideoita ja joka huutaa, että se olisi voinut olla suorastaan hyväkin peli, jos kehitystiimi olisi vain pystynyt vähän parempaan. Kuten Shadow of the Beast.

Minulla ei ennakkoon ollut paljonkaan odotuksia Shadow of the Beastin uusintaversiota kohtaan. Alkuperäinen Amiga-julkaisu ei ollut pelinä kovin kummoinen, mutta jäi mieliin David Whittakerin upean soundtrackin sekä pelin inspiraationa käytetyn Roger Deanin taiteen ansiosta. Nätti, hyvän kuuloinen, turhauttava ja ikävä pelata.

Kummastakohan versiosta mahdankaan nyt puhua?

Shadow of the Beast

Kostomatkalla

Shadow of the Beast kertoo tarinan Aarbronista, siitä titulaarisesta hirviöstä. Paitsi että Aarbron ei ole aina ollutkaan hirviö. Ryöstömatkalla hänelle valkenee kamala totuus: hän oli ihmisvauva, jonka paha velho ryösti kehdosta ja muutti hirviöksi. Kuinka ollakaan, samainen velho nykii silläkin hetkellä Aarbronin talutushihnasta ja usuttaa tätä tappamaan viattomia. Toisin käy: Aarbron kääntyy herrojaan vastaan ja lähtee eeppiselle kostomatkalle.

Edessä on noin 3-4 tuntia pelattavaa, joiden aikana matka vie pelaajan ja Aarbronin todella eksoottisiin paikkoihin. Psygnosiksen pelithän muistettiin aikanaan siitä, että niiden kansitaide oli psykedeelistä ja liittyi usein kovin vähän itse peliin. Uusintaversiota varten kehitystiimi on ammentanut näistä Roger Deanin maalauksista reippaasti enemmän inspiraatiota, ja suoria viittauksia niihin nähdään jatkuvasti.

Niinpä edessä onkin maailma, jota olisi todella mielellään tutkinut enemmänkin. Se kun vaikuttaa oikeasti mystiseltä ja kiinnostavalta. Tutkimusmatkailuun ei juuri ole kuitenkaan mahdollisuuksia, sillä peli on hyvin suoraviivainen.

Aarbron juoksee vasemmalta oikealle – tai joskus vastasuuntaan – hyppien ja kiipeillen esteiden yli. Toisinaan ympärille paukahtavat suojakentät, jolloin on seistävä suljetulla areenalla taistelemassa muutamaa kymmentä vihollista vastaan, jotta tie eteenpäin aukeaa.

Silloin tällöin mukaan on sotkettu pientä ongelmanratkontaakin. Ei mitään suunnatonta, mutta ihan piristävää kuitenkin.

Erikoisena ratkaisuna itse tarina jää pelaajalle miltei mysteeriksi, sillä se kerrotaan hyvin oudolla tavalla. Ensinnäkin Aarbron ei ymmärrä vastaantulijoiden puhumia kieliä. Niinpä mistään pelin dialogista ei saa mitään selvää, ellei osta kokemuspisteillään tekstityksiä muukalaisten kielille. Lisäksi itse pelin aikana mennään eikä meinata. Aina kentän läpäistyään saa kuitenkin avattua paljon lisää taustamateriaalia eri hahmoista, hirviöistä ja tapahtumista, mutta niiden katselu ei ole ihan loogista: lisäinfot ilmestyvät kenttien välissä tarkasteltavalle kartalle ja pitää etsiä sieltä.

Toistaiseksi vaikuttaa siis siltä, että kyseessä on hieman erikoinen peli. Ja sitä Shadow of the Beast onkin. Usein hyvällä tavalla. Se yrittää, se tekee asioita eri tavalla ja on monellakin tavalla rohkea. Kaikkia näitä ideoita ei kuitenkaan selitetä pelaajalle joko hyvin tai lainkaan, ja lisäksi usein se toteutuskin tökkii urakalla. Mutta harvoin niin paljon kuin taistelussa.

Shadow of the Beast

Shadow of the Beast

Kaikkia turpaan – jos pystyy

Shadow of the Beast on ensisijaisesti taistelupeli. Ei vain sen takia, että tappelua riittää pelissä reippaasti, vaan koska se on kaiken keskipisteessä. Pisteet ja niillä avattavat uudet kyvyt, bonusmateriaalit ja muut taidot kun hankitaan nimenomaan tappelemalla.

Paperilla taistelukin on piristävän erilaista. Se kun on vahvan kombovetoista. Viholliset syöksyvät Aarbronin kimppuun molemmilta puolilta ja pelaajan tehtävänä olisi pujotella, sujahdella ja kieriskellä vihollistensa joukossa tuikkimassa näitä luuveitsillään, torjumassa iskuja ja heittelemässä ruumiita vihujen niskaan.

Syvyyttä on mukavasti, sillä alun perusvihollisten jälkeen vastaan puskee alati kasvavalla tahdilla erikoisempia vihollisia, jotka vaativat pelaajan liikearsenaalin hyödyntämistä kaatuakseen. Käytössä on myös iso liuta erikoiskykyjä, joilla voi vaikka kasvattaa kombomittaria, palautella kestopisteitä tai tankata erikoisliikkeiden virtana toimivaa verta tavallista enemmän vihollisistaan.

Kun kaikki toimii hyvin, taisteleminen on hauskaa. Peli jakelee jokaisen matsin jälkeen arvosanoja sen perusteella, miten kovan kombon sai aikaan ja miten vähän otti itse osumaa. Kun kenttien välissä näkee muiden saamia pisteitä ja oman sijoituksensa pistelistalla, mukana on myös vanhaa kunnon kolikkopelien pistejahdin tuntumaa.

Valitettavasti taistelu ei kuitenkaan toimi kovin hyvin kovin usein. Näin nopeatempoinen ja kombotteluun nojaava peli tarvitsisi A-luokan kontrollit ja niitä Shadow of the Beastissa ei ole. Ohjauksessa on ikävää viivettä, mikä tekee pelaamisesta todella hankalaa. Lisäksi suunnittelu tökkii. Ideana siis todellakin olisi välttää osumia kaiken kustannuksella, sillä Aarbron ei kestä paljon osumia ja lisäksi jokainen pataan kolissut isku nollaa kombomittarin.

Onkin todella turhauttavaa, kun ympäriltä puskee tasaista vauhtia vihollisia, jotka hutkivat pelaajaa yhtä aikaa. Mitään immuniteettia taistelun animaatioiden aikana ei ole, joten yleensä kun yrittää tappaa yhtä vihua – tai vaikka tainnuttaa tätä hetkellisesti – saa miekasta selkäänsä. Joskus tätä voi yrittää kompensoida kierähtelemällä vihollisten ohi, mutta kaikista vihuista ei vain pääse ohi. Niinpä olo oli ainakin meikäläisellä koko ajan turhautuneempi.

Ensin tuntui siltä, että en vain tajunnut jotain. Että en vain osannut. Kun tajuaisin sen jonkun puuttuvan jutun, kaikki loksahtaisi paikalleen. Voi toki olla, että oikeasti olen missannut jotain, sillä Shadow of the Beast ei runsaista tutoriaaleistaan huolimatta opeta oleellisia asioita kovinkaan hyvin, mutta en enää usko, että taistelu muuttuisi minkään yksittäisen loksahduksen myötä loistavaksi. Siinä on vain liikaa pieniä ja suurempia ongelmia, jotka tekevät siitä turhauttavaa. Vaikka pääsisi minkälaiseen flow-tilaan tahansa, ennemmin tai myöhemmin kontrollit töksähtävät tai peli muuten vain tökkii, kombo katkeaa ja suusta pääsee ruma sana.

Shadow of the Beast

Kuka? Mitä? Missä?

Shadow of the Beast olisi pelillisten ongelmiensa ohella todellinen käytettävyysekspertin painajainen. Se jättää aivan liian paljon asioita selittämättä. Otetaan vaikka ominaisuus, joka vaikuttaa todelliselta ”hei kun Dark Souls niin mekin!” –idealta. Vähän väliä kentällä tulee vastaan veritahroja, jotka merkkaavat paikkoja, joihin muut pelaajat ovat kuolleet.

Näiden veritahrojen kohdalla voi tehdä valinnan: voi joko tunkeutua alamaailmaan raastamaan vihollisensa ruumiin kappaleiksi tai antaa tälle lahjan. Jos tunkeutuu alamaailmaan, saa eteensä minipelin, jossa rämpytetään ohjaimen eri nappeja ja yritetään näin repiä vihollisen avuton sielu kappaleiksi mahdollisimman nopeasti. Sitten saa yhden Shadow Stonen. Kiva juttu, mutta peli ei missään vaiheessa kerro, mitä Shadow Stoneilla tehdään. Tai mitä tapahtuu, jos antaa sen lahjana viholliselleen? No, sitten ei tapahdu mitään. Peli vain jatkuu.

Shadow of the Beast

Kun pelaaja kuolee, eteen tulee taas valinta. Jos on pelannut taistelukohtauksia platinamitalien arvoisesti, voi käyttää parannusjuoman ja jatkaa peliä kuolemansa kohdasta. Jos pulloja ei ole, voi ”uhrata viattoman sielun” ja jatkaa prikulleen samasta kohdasta. Sielut ovat rajattomia ja tuntuu kovasti siltä, että niiden käytöllä ei ole mitään haittavaikutuksia – tai ainakaan peli ei moisesta puhu. Mitä virkaa pulloilla siis onkaan?

 

Samanlaisia outouksia ja ongelmia voisi listata vaikka miten, mutta niiden yhteisvaikutelmana muodostuu kuva pelistä, joka oli todella kunnianhimoinen. Shadow of the Beast –tiimi on yrittänyt paljon ja saanut aikaan pelin, jossa olisi ehkä ollut potentiaalia vaikka mihin. Valitettavasti liian suuri osa niistä kunnianhimoisista suunnitelmista tuntuu vain hämmentävän soppaa ilman mitään suurempaa funktiota. Jäljelle jää visuaalisesti iskevä tappelupeli, jonka pelaaminen ei ole hauskaa.

 

Shadow of the Beast

 

Lisää aiheesta

Alienation – hektistä tuhoa, tykitystä ja meininkiä (PS4)

Battleborn on sujuvaa mutta moniongelmaista tiimiräiskintää (PC, PS4, Xbox One)

Homefront: the Revolution – Korea vs USA -sota tökkii ja bugaa (PC, PS4, Xbox One)

Ratchet & Clank reboottaa hienosti rakastetun klassikon (PS4)

Uncharted 4: A Thief’s End – “helvetin hyvä” (PS4)