Shadow the Hedgehog (GC, PS2, Xbox)

Kun muutaman kuukauden sisällä valmistuvaa peliä mainostetaan yhdellä vuoden suurimmista pelimessuista vain esimallinnetun tietokoneanimaatiopätkän avulla, on vaihtoehtoja vain kaksi. Joko tuotos on niin mahtava, ettei varsinaista peliä tarvitse näyttää ennakkoon, tai sitten kyseessä on epävalmis tekele, jonka esittelyä yksinkertaisesti hävetään.

Sonic-siilin saagaa kotikonsoleilla jatkava Shadow The Hedgehog kuuluu jälkimmäiseen ryhmään. Viime syksynä Aasian tärkeimmillä pelimessuilla Tokiossa pelkällä alkuanimaatiollaan esitelty peli on pettymys kaikilla osa-alueillaan.

Siili varjoisilta kujilta

Sonic Heroesin jälkeiseen aikaan sijoittuva peli on jo juonestaan lähtien b-luokkaa. Tahatonta huumoria tirskuvan tarinan pääosassa puuhastelee Sonicin sijaan synkeämielinen ja kovaotteinen Shadow, jonka ongelma on tyhjentynyt muisti. Hätiin ilmestyy superilkiö Black Doom, joka lupaa kerrata tapahtumat pientä palvelusta vastaan. Teatraaliselle viittahirviölle on vain kerättävä riittävästi kaaoksen jalokiviä, jotta tämä voisi puolestaan viimeistellä oman maapallon valloitussuunnitelmansa.

Nykytasoloikinnoista aina tummasävyistä tunnelmaansa myöten ryöstökalasteleva peli jakautuu erilaisiin kenttiin, joiden keräilytehtävät määrittävät seuraavan seikkailukohteen. Tehtäviä suorittamalla pelaaja voi myös valita auttaako Black Doomin edustamia pahoja voimia, Sonicin ja muiden tuttujen pelihahmojen tukemia hyviä voimia vai pelaako vain omaan pussiinsa. Kekseliäs konsepti tuo muuten lyhyehköön seikkailuun reilusti uudelleenpelattavuutta. Valitettavasti toteutuksen vuoksi seikkailun pariin ei jaksa kuitenkaan ihan heti palata.

Shadow the Hedgehog on nimittäin todellinen sekasotku. Mukaan on survottu monenlaisia muodikkaita ideoita tilannekohtaisista liikkeistä ajoneuvoihin ja erilliseen moninpeliin, mutta oikeastaan yhdenkään toimivuutta Sonic-pelissä ei ole mietitty tai viritelty riittävän pitkälle. Hallitsevin uutuus on aseiden käsittelyominaisuus, jolla Shadow muuttuu yhden siilin armeijaksi. Asevalikoimassa on kokoa ja näköä, mutta ammuskelu on hankalaa pelkän vapaan tähtäyksen turvin. Samanlaiset puolihuolimattomuudet suunnittelussa vaivaavat muuallakin: ajoneuvoissa on toivoton tuntuma, Sonic hyppii epätarkasti ja kaiken kruunaa kamera, joka toimii automaattisesti vain muutamissa putkimaisissa peliosioissa.

Suurimman ongelman muodostaa kuitenkin epätasapaino sonicmaisen vauhdikkuuden, tasoloikinnan ja taistelun välillä. Shadowlla voi kiitää vanhaan kunnon tapaan ympäri silmukkaisia ratoja keräten kolikkoja, mutta ei pitkään. Yhtäkkiä eteen heitettävät tasoloikinta- ja räiskintäosuudet pirstovat pelikokemuksen rytmityksen. Sama pätee myös toisinpäin, sillä automaattisesti siiliä viskovat sonicmaiset kohdat varmistavat, etteivät uudet peliosuudet ehdi kasvaa toimiviksi kokonaisuuksiksi.

Kolmannen d:n kirous

Ulkoinen toteutuskaan ei pelasta siiliä pulasta. Ruudunpäivitys ja vauhdin tuntu on kieltämättä kohdallaan, mutta vastaavasti pelimaailma on karkeasti mallinnettu ja pinnat kitsaasti päällystettyjä. Musiikki taas ei kuvasta millään tavoin pelin tapahtumia. Sankarirokin ja jazzin vaihtelu kenttien taustamusiikkina on ehkä sarjalle ominaista, mutta tunnelmaa luovaksi sitä on vaikea kutsua. Yhdentekevän jenkkibändin rokkiteema alkuanimaation kohdalla vain korostaa koko pelin tilkkutäkkimäistä luonnetta.

Monet Shadow the Hedgehogin ongelmista eivät ole sinänsä uutta kolmiulotteisissa Sonic-peleissä. Dreamcast-konsolille julkaistun ensimmäisen 3d-Sonicin jälkeen pelien laatu on ollut jatkuvassa syöksykierteessä. Samaan aikaan käsikonsoleille vanhalla 2d-reseptillä kokatut Sonicit ovat olleet onnistuneita ja viihdyttäviä keitoksia. Shadow the Hedgehog varmistaakin näin vain kaavan pitävyyden, ja ne, jotka ovat todella rakastaneet aikaisempia kolmiulotteisia Sonic-seikkailuja saattavat saada omat kiksinsä myös tuoreesta pelistä. Muiden pelaajien kannattanee tutustua mieluummin Nintendon käsikonsolien Sonic-seikkailuihin.