Shadow Warrior (PS4, Xbox One)

22.11.2014 14:00 Miika J.K. Halmela

Tekijä: Flying Wild Hog
Julkaisija: Devolver Digital
Testattu: PlayStation 4
Saatavilla: PC, PlayStation 4, Xbox One
Laitevaatimukset: PC Windows XP tai uudempi, 2,4 GHz Dual Core, 2 Gt muistia, ATI Radeon HD 3870 / Nvidia 8800 GT tai parempiPelaajia: 1
Pelin kotisivu: http://www.shadowwarrior.com
Arvostelija: Miika J. K. Halmela

Elokuvabisneksessä vanhojen klassikoiden uusioversiointien määrä alkaa lähennellä jo naurettavuutta, mutta videopelipuolella takavuosien kovia tapauksia on rukattu uuteen uskoon hieman säästeliäämmin. Trendi on kuitenkin kasvamaan päin. Puolalaisstudio Flying Wild Hog esitteli nykyaikaisen näkymyksensä varjosoturi Lo Wangin seikkailuista PC:n Steam-latausputiikissa jo viime vuoden syksynä. Nyt veitikka on saapunut viipaloimaan vastustajansa myös uusille tehokonsoleille.

Vuoden 1997 Shadow Warrior oli ilmestyessään hurmeisen humoristinen FPS-räiskintä, joka pyöri Duke Nukem 3D:n tunnetuksi tekemän Build-moottorin parannellulla versiolla. Kelpo peli, jonka itsekin taisin vääntää läpi kerran tai pari. Alkuperäisellä tekeleellä on yhä kannattajakuntansa, mutta totta puhuen se ei ole mikään genren suuri ja kuolematon superlegenda – pikemminkin voidaan puhua pikkuklassikkosta.

Kuvittelisin, että tämän takia Flying Wild Hog (Hard Reset) on saanutkin ahertaa oman näkemyksensä kimpussa ilman turhaa huolta, kun tekijäpoppoon harteille ei ole kasautunut yltiökovista odotuksista johtuvaa painetta ja suurta epäonnistumisen pelkoa (vrt. eräskin Duke Nukem Forever). Pahimmassa tapauksessa kyseessä olisi vain yksi unohduksen suohon vaipuva kehno rebootti lisää. Elämä jatkuisi.

Nyt rentous ja tekemisen ilo paistavat lopputuloksesta aidosti läpi. Puolalaiset ovat osanneet poimia alkuperäisteoksesta juuri olennaiset perusasiat mukaan, tärkeimpänä alapäähuumorin kyllästämä höpsöttely ja vimmainen taistelu. Nämä elementit on naitettu yhteen toimivien uudistusten, kuten kykysysteemin, kanssa.

Sulla on tatsia ja voimaa

Väkevä kieli poskessa -asenne tehdään selväksi heti alkusekunneista lähtien. Intron aikana ninja-assassiini Lo Wang jauhaa kaksimielistä dialogia kännykkään ja huudattaa kasarirokkia autosterkoistaan huristellessaan tapaamaan Miyazaki-nimistä keräilijää. Peli ei voi mitenkään olla umpihuono, jos heti alussa soi Stan Bushin huikea The Touch (tuttu vuoden -86 Transformers-animaatiofilkasta).

Tarkoituksena olisi noutaa Miyazakilta mystinen Nobitsura Kage -miekka ja tuoda se omalle esimiehelle, Zilla-yhtiöiden pampulle Orochi Zillalle. Yllättävää eli ei, suunnitelmat menevät saman tien pipariksi. Miekka jää saamatta ja helvetti on irti. Tarina on silkkaa höpöhöpöä, mutta yrittää toisinaan vakavoitua – turhaan. Tappamaanhan tänne on tultu eikä draamaa seuraamaan.

Luvassa on noin 10-15 tunnin mittainen rupeama, jonka aikana vuodatetaan lukemattomia litroja ketsuppia leikkelemällä ja rei’ittämällä tuhansittain vastustajia aina yakuzan kätyreistä lentäviin demoneihin ja kerrostalon korkuisiin pomovastuksiin.

Pahisvalikoiman suppeus pistää harmittamaan: pelissä on vain muutama erilainen örmytyyppi. Toki loppupuolelle on säästetty pari uutta vihollista, mutta olisin silti kaivannut enemmän vaihtelua vastaantulijoihin. Pääpomotkin taltutetaan käytännössä samoilla strategioilla. Onneksi ilkimysten kurittaminen on sentään nautinnollista puuhaa, etenkin sopivan mittaisissa sessioissa. Pari tuntia illassa, niin touhuun ei ehdi turtua.

Ase laulaa ja miekka sivaltaa kaulaa

Taistelu on ilman muuta Shadow Warriorin suola ja syy olemassaoloon. Turpaanveto voidaan käytännössä jakaa kahteen eri osa-alueeseen: miekkailuun ja muiden aseiden käyttöön.

Katana katkoo päät ja raajat sekä parhaimmillaan halkaisee vielä torsonkin kahtia. Perushyökkäysten ohella miekka taipuu monenlaisiin komboihin, joten säilätaiteilussa on ehtaa syvyyttä. Kykyvalikosta saa avattua uusia hyökkäyksiä keräämällä karmaa, joka toimii kokemuspisteiden sijaisena. Toki pelkällä nappulanrämpyttämiselläkin pärjää.

Jos viipalointi ei huvita, nykypeleistä tuttuun asevalikkorullaan tarttuu rutkasti erilaisia reikärautoja. Niille kaikille myös piisaa käyttöä: revolverilla napsitaan yksittäiset örmöt, konepistoolilla puidaan isommat massat, haulikko toimii ahtaissa paikoissa, raketinheitin auttaa isompia otuksia vastaan ja näin edelleen. Lisäksi ympäristöstä usein löytyy bensatynnyreitä, ilotulitekoreja ja ajoneuvoja, jotka posahtavat ampumalla ja vievät vastapuolen leiriläisiä mennessään.

Raajojen leikkaamisesta, pääosumista, räjäytyksistä ja muista erikoisliikkeistä palkitaan karmalla. Mitä hurjempaa ja monipuolisempaa taistelu on, sitä mehevämpi karmapotti odottaa. Uusien miekaniskujen lisäksi karmalla saa vaikkapa lisää elinvoimaa tai kestävyyttä. Vastaavanlaisia passiivikykyjä on tarjolla riittämiin useammastakin kategoriasta.

Aseita voi niin ikään parannella. Matkan varrelta saa noukittua rahaa, jota pulittamalla tussareihin pystyy päivittämään lisää potkua ja uusia ominaisuuksia. Esimerkiksi haulikosta tulee todellinen tuhon välikappale kun siihen asentaa kaksi lisäpiippua ja heti perään ostaa uuden tulimoodin, jonka ansiosta kaikki neljä pesää tyhjenevät kerralla. Toimii!

Tai miltä kuulostaisi raketinheittimeen hankittavat, entistäkin tehokkaammat ”Nuke Dukem” -ohjukset? Shadow Warrior on täynnä vastaavia suoria ja epäsuoria viittauksia muihin peleihin ja elokuviin. Kaltaiseni populaarikulttuurin ystävä saa suurta tyydytystä niiden bongailusta.

It’s a kind of magic

Kättä pidemmän lisäksi Lo Wang hallitsee magian. Uusia taikavoimia saa käyttöönsä etsimällä sinne tänne ripoteltuja ki-kristalleja. Tarjolla on erilaisia parannus-, hyökkäys- ja suojaloitsuja, joita heitetään ilmoille näppäinyhdistelmillä. Valikossa kaikki osatut taiat ilmaistaan tatuoinneilla: jokainen uusi loitsu tatuoituu Lo Wangin ihoon. Hauska pikkujippo, joka tuo hommaan omaa fiilistään.

Taikoa voi mielin määrin, mutta liikaa noitumalla demonit suuttuvat ja mustaksi muuttuvat – ihan kirjaimellisestikin. Niiden ulkoinen olemus muuttuu ja ne rynnivät kimppuun entistäkin raivokkaammin. Silti loitsuja on käytettävä mikäli mielii pysyä hengissä. Parannuskyky on luonnollisesti tärkein kikka. Täydet energiat saa vain ensiapupakkauksista, mutta loihtimalla elinvoimaansa voi palauttaa tiettyyn pisteeseen asti vaikka kesken taistelun.

Pelaaja tosin oppii nopeasti ennakoimaan, milloin hyökkäyksiä voi ylipäänsä odottaa. Kun saapuu kymmenennen kerran ammuslaatikoiden ja ensiapupakkausten täyttämälle pihalle tai tehdashalliin, tietää pahisaaltojen ilmaantuvan puskista aivan tuota pikaa.

Kunnon haastetta janoavan kannattaa muutenkin vetää vaikeuskerroin tappiin saman tien. En ole mikään FPS-jumala, mutta kuolin silti vain kolmeen-neljään otteeseen läpäistessäni pelin normaalilla tasolla.

Perusasiat visusti hallussa

Shadow Warrior kuljettaa Lo Wangin läpi perijapanilaisten kirsikankukkapuutarhojen, hämyisten katujen, lumihuippuisten vuorten ja synkän alamaailman. Laajat alueet ovat pohjimmiltaan melko putkimaisia, vaikka välillä vastaan tuleekin pieniä aivopähkinöitä tyyliin ”etsi avainnippu”. Eksyminen on käytännössä mahdotonta, sillä eteenpäin johdatetaan rautalangasta vääntäen. Oikea ovi avautuu yleensä vasta kun kaikki viholliset on tapettu.

Kulutustavaran (ammukset, käteinen, luotiliivit) ohella kenttiin on kätketty myös erilaisia keräiltäviä salaisuuksia nurkkanuohoajille. On patsaita, onnenkeksejä ynnä muuta tilpehööriä. Ihan hauskoja juttuja, mutta eivät varsinaisesti kannusta tutkimaan paikkoja sen tarkemmin.

Teknisesti Shadow Warrior on keskitasoa, eli mistään next gen -jumalpelistä ei sovi puhua. Visuaalinen anti ajaa asiansa, audiopuoli taas koostuu aseiden äänistä, demonien murahteluista ja taustalla pauhaavasta, orientaalisesti inspiroituneesta musiikista. Lo Wangin huumoriheitot tuovat hommaan oman mausteensa.

Täysin ilman teknisiä ongelmia ei selvitä, sillä grafiikka sekoilee joskus, kenttien väliset latausajat ovat julmetun pitkiä ja pelillinen flow katkeaa usein parin sekunnin mittaisiin automaattitallennuspausseihin. Muitakin pikkubugeja esiintyy, esimerkiksi viholliset saattavat välillä jäädä jumiin kulmien taakse. Tällöin ei auta kuin palata aikaisempaan tallennukseen.

Tällaiset pienet puutteet ja kömmähdykset eivät kuitenkaan pilaa pelaamisen iloa, sillä toiminta on muuten viihdyttävää. Pirulaisarmeijan silpominen ja räiskiminen toimii padilla hienosti. Ohjaus on muutenkin responsiivista. Lisäksi kieli pysyy jatkuvasti niin syvällä poskessa, että väkisinkin huvittaa. Ei nyt ihan äänihymyjen verran, mutta monet hymähdykset irtoavat.

Shadow Warrior on erinomainen esimerkki onnistuneesta päivityksestä. Genren perusasiat yhdistettynä moderniin pelattavuuteen ja alkuperäisen teoksen omiin tavaramerkkeihin muodostavat pätevän lopputuleman, joka viihdyttää varmasti niin vanhan kuin uudenkin koulukunnan FPS-faneja. Ainoastaan verkkoräiskijät jäävät nuolemaan näppejään moninpelin puuttumisen takia.

Shadow Warrior (PC)

Vuonna 1997 julkaistu klassikkoräiskintä Shadow Warrior oli 3D Realmsin joutsenlaulu Build-pelimoottorille. Se otti vuotta aiemmin julkaistun Duke Nukemin perusideat – räväkän, pop-kulttuurilla höystetyn huumorin, räjähtävän toiminnan ja yksityiskohtaisen kenttäsuunnittelun – ja väänsi kaikki nupit vielä pykälän kohti kaakkoa. Jatkoa saatiin odotella melkein kaksi vuosikymmentä, mutta nyt Shadow Warrior on täällä taas, tällä kertaa Hard Reset -pelistään tunnetun Flying Wild Hogin toimesta.