Shadows of the Damned (PS3, Xbox 360)

30.06.2011 15:00 | Miikka Lehtonen

Tekijä: Grasshopper Manufacture
Julkaisija: EA
Testattu: Xbox 360
Saatavilla: PlayStation 3, Xbox 360
Pelaajia: 1
Pelin kotisivu: http://www.ea.com/shadows-of-the-damned
Arvostelija: Miikka Lehtonen

Ah, Japani. Harva maa tässä maailmassa nauttii niin eriskummallisesta maineesta, kuin majoneesia pizzan päälle ja koulutyttöjen alushousuja automaatteihin pistävä nousevan auringon maa. Kuten esimerkin ensimmäinen puolisko jo osoitti, kun Japani yrittää tajuta jotain länsimaalaista, tuloksena on yleensä komediaa.

Tällä teemalla esittelemme teille Shadows of the Damnedin. Pelin, jossa japanilaiset pelialan veteraanit esittävät oman näkemyksensä grindhouse-elokuvan ja espanjalaisen kauhun risteytyksestä. Arvatkaa, onko tulos outo?

Garcia ”Fucking” Hotspur on pelimme epätodennäköisesti nimetty sankari, jolla on vielä epätodennäköisempi ammatti: hän metsästää demoneita. Shadows of the Damnedin maailmassa helvetin ja meidän maailmamme rajat ovat hieman hämärät, joten miehellä riittää myös työtä.

Duunista tulee kuitenkin astetta persoonallisempaa, kun demonit hyökkäävät keikan aikana Hotspurin kotiin. Miehen palatessa takaisin reissultaan hän löytää rakkaan naisystävänsä, Paulan, roikkumasta narun jatkeena. Suruprosessi on tuskin ehtinyt edes alkaa, ennen kuin Paulan ruumis repeää kahtia ja ulos tunkee demoneita, perässään demonien yliherra, joka herjaa, että Paula lähtee hänen mukanaan helvettiin – suoraan sanoen – seksileluksi.

Mitäs siinä on Garcialla muutakaan tehtävää kuin hypätä demoniherran perässä ulottuvuuksienväliseen porttiin ja suoraan keskelle helvetin esikaupunkialuetta. Mukanaan hänellä on vain Johnson, puhuva ja timantein koristeltu pääkallo, joka pystyy muuttumaan erilaisiksi penis-teemaisiksi aseiksi ja hyvin falliseksi moottoripyöräksi.

Tästä alkaa kaksikon yhteinen matka läpi helvetin. Matkalle mahtuu jos jonkinlaisia yllätyksiä ja outoja käänteitä, sillä olipa Shadows of the Damned sitten mitä tahansa muuta, se on hyvin persoonallinen peli.

Dream teamin matkassa

En tiedä, mitä ihmeellistä Japanissa on tapahtunut, mutta Shadows of the Damnedia varten taivaan kaikki tähdet ovat heilahtaneet oikeaan asentoon. Cthulhu ei noussut R’Lyehin kaupungistaan, mutta peli sai kyllä tekijöikseen todellisen japanilaisen peliosaamisen dream teamin, joista jokaisella on ollut oma osa-alueensa.

Jo kuvailemastani ja halluisesta taustatarinasta vastaa Suda 51, taiteilijanimi No More Hereos -pelien ja Killer 7:n takana. Hänen kynästään on lähtenyt tarina, joka yhdistelee espanjalaista kauhua, grindhouse-tunnelmia ja kikkeli/pieru-vitsejä saumattomasti toisiinsa. Tai no, niin saumattomasti, kuin yhdistelmä nyt voi toimia. Tuloksena on iso ase, jonka nimi on Boner. Ja demoni, joka ratsastaa puhdasta pimeyttä kakkivalla hevosella. Ja
Suda on ollut peliä vääntäessään selvästi paitsi hyvässä vireessä, myös liikkeellä aika vapain käsin. Kaikki eivät varmasti pelistä pidä, mutta itse olin myyty jo tyylikkään alkuintron ja räjähtävän taustatarinan jälkeen. Eikä se pelin loppuosiokaan tarinaltaan pettänyt. Outoutta on tarjolla.

Sudan peleissä tämä ei toki ole ihmeellistä, sillä outojahan ne muutkin olivat. Ongelma oli vain se, että miehellä ei aina riitä fantastisten ideoidensa tueksi kovin lujaa peli-perustaa, joten hyvistä ideoista nauttiakseen saa taistella rikkinäisten pelien kanssa. Niin ei käy tällä kertaa.

Siitä lienee kiittäminen Shinji Mikamia, joka tunnetaan muun muassa Resident Evil -pelisarjan ensimmäisestä ja neljännestä osasta. Näistä jälkimmäinen on ollut selvästi nytkin esikuvana, sillä Shadows of the Damned voisi hyvin olla pelattavuudeltaan Resident Evil 4,5. Tarjolla on siis persoonallisen tuntuista 3rd person -räiskintää, mutta siitä hieman lisää seuraavassa kappaleessa.

Trion viimeistelee Akira Yamaoka, jonka hillittömän upeat Silent Hill -soundtrackit ovat tehneet miehestä yhden suosikkisäveltäjistäni. Yamaoka vetää nytkin vahvasti ja tunteella. Espanjalaiset kitarasoundit yhdistyvät ihmeellisiin rahinoihin, savikiekoilta nauhoitettuihin perinnebiiseihin ja oudon retro-henkisiin chiptune-sävellyksiin. Niin oudolta kuin se kuulostaakin, Yamaokan soundtrack, sekä yleinen äänisuunnittelu, viimeistelevät pelin persoonallisen ja erinomaisen tunnelman.

Oikeasti: jos pidät uudenlaisista ja erikoisista pelikokemuksista, voit lopettaa lukemisen tähän, sillä tulet rakastamaan Shadows of the Damnedia. Itse pelasin pelin alusta loppuun typerä virne naamallani, jokaisesta oudosta elokuva-aiheisesta viittauksesta ja rahisevasta kitarabiisistä täysillä nauttien. Näin huikeita pelielämyksiä ei ihan joka viikko näe!

Puhutaan pelattavuudesta

Oudon ulkokuoren alla piilee peli, joka ei pelattavuudeltaan ole kovin outo, mutta hieman vanhahtava kylläkin. Modernissa 3rd person -räiskinnässä kykitään Gears of War -tyyliin suojassa räiskimässä vihollisia. Ei Shadowsissa.

Peli on todellakin kuin Resident Evil 4:n serkkupoika. Ohjaustuntuma on prikulleen samanlainen, eli tarkka, mutta samaan aikaan huomattavan hidastempoinen. Hotspur liikkuu, tähtäilee ja kääntyy rauhalliseen tahtiin, joskin onneksi sentään peli tarjoaa aina mahdollisuuden tähtäillä oikealla analogitikulla outojen ”pysähdy, paina nappia ja tähtää” -ratkaisujen sijaan.

Tiukkoihin tilanteisiin löytyy erilaisia väistöjä, pikapyörähdyksiä ja muita hätäliikkeitä, joiden avulla ongelmallisemmistakin tilanteista selviää, mutta ei ilman opettelua. Monen vuoden Gears-kuurin jälkeen paluu Resident Evilin verkkaisempaan tuntumaan vei pari minuuttia.

Peli kyllä tekee totuttelun helpoksi, sillä se opettaa hyvin ne perinteisemmät ja erikoisemmat ratkaisunsa, kuten erilaisten ja pelin aikana päivittyvien aseiden käytön, sekä tietenkin helvetin omat ja erikoiset säännöt.
Sen tarkemmin kaikkiin tusinaan pikkujuttuun pureutumatta todettakoon, että helvetin jujuna on valolla ja Pimeydellä leikkiminen. Iso P on tarkoituksellinen, sillä helvetin Pimeys ei ole vain valon puutetta, vaan sen vastakohta.

Pimeyteen joutuessaan Hotspur menettää jatkuvasti hieman kestoaan helvetin repiessä tämän sielua suihinsa. Demonit ovat Pimeydessä myös haavoittumattomia ja jo ennestään verkkaiset kontrollit ovat vielä uneliaammat. Pimeyden välttely ja sammuttelu nurkkiin sijoiteltuja vuohenpäitä sytyttelemällä onkin yksi pelin perusjutuista. Mutta ei aina, sillä välillä Pimeyteen on pakko mennä.
Osa pelin puzzleista nimittäin toimii vain, jos niitä tarkastelee ja käyttää Pimeyden keskeltä. Samaten jotkut pelin vihollisista ovatkin Pimeyden sisällä joko heikkoja tai kuolevat itsestään kertalaakista. Kuulostaa paperilla taas oudolta ja rasittavalta, mutta homma on tehty tyylillä ja oivaltavasti. Perusteiden opettelun jälkeen vastaan heitetään koko ajan oudompia ja oudompia tilanteita, joissa pimeydellä pitää kikkailla ihmeellisillä tavoilla.

Missä peukku?

Tähän saakka Shadows of the Damned kuulostaa eräältä vuoden pelitapauksista, ja sitä se voisi ollakin, mutta muutama töppi vesittää suoran ja aukottoman suosittelun. Ensinnäkin peli hieman leviää sisältönsä puolesta käsiin loppuaan kohti. Puhtaan ja tiukan toiminnan sijaan vastaan tulee jos jonkinlaista kikkailua ja ihmeellistä minipeliä, jotka ovat hauskoja ensimmäisellä kerralla, mutta eivät enää kolmannella.

Tämän vielä kestäisi, mutta se megaongelmien kuningas on tämä: Shadows of the Damned on kertakäyttöviihdettä ja vieläpä nopeaa sellaista. Minulla meni seitsemän tuntia pelin läpäisyyn ja yllätyin, kun lopputekstit pyörivät. Joko se on ohi? Vielä harmillisemmin lopputekstien jälkeen motivaatio palata pelin pariin on olematon, sillä mukana ei ole mitään new game+ -tyyppistä ratkaisua, jossa saisi vaikka aloittaa vaikeammalla vaikeustasolla, mutta pitää edellisellä kerralla parantelemansa aseet ja muut mukavuudet.

Shadows of the Damned ei siis välttämättä ole koko kansan herkkua, mutta toisaalta en ole aivan varma, olisiko se ollut sitä ilman yllä olevia valituksen aiheitakaan. Peli on nimittäin persoonallisen pelisuunnittelun oppikirjaesimerkkejä. Jotkut, kuten minä, tykästyvät siihen kuin hullu puuroon ja tulevat varmasti nimeämään sen vuoden suosikkipeliensä joukkoon. Toiset kokeilevat ja toteavat sen kankeaksi, hidastempoiseksi ja todennäköisesti tiettyjen piirien mielestä myös loukkaavaksi peliksi. Tyhjä arpa heille, sillä Shadows of the Damned on aivan helvetin hauska peli. Sallikaa sanaleikki.

 

Toinen mielipide

 Shadows of the Damned vaikuttaa hetken vakavalta teokselta. Vakavuus kuitenkin loppuu nopeasti, kun käy ilmi että tie helvettiin löytyy internetistä. Tästä eteenpäin mitään ei enää oteta vakavasti. Joka toinen puhuttu dialoginpätkä liittyy tavalla tai toisella kikkeliin. Joka toisessa puolestaan irvaillaan milloin millekin karmealle ihmiskohtalolle, jotka helvetissä tulevat vastaan.

Jopa kenttäsuunnittelu saa osansa mustasta huumorista. Erilaiset kolot joista hirviöt tulevat näyttävät – tuota noin – anaaleilta. Ovia avataan rassaamalla niitä varsin härskillä tavalla, eivätkä erilaiset ympäristöön kylvetyt esineet ole vihjailuissaan mitenkään hienovaraisia. Voimajuomaksi käyvät niin Sake kuin Tequila ja pistoolinkin nimi on Boner. Tarvitseeko jatkaa?

Shadows of the Damned on peli joka kertoo pelaajastaan kuin olisi tarvis tietää. Lapselliset vitsit jaksavat pääasiassa naurattaa, ja jotkut anagrammit ovat typeryydessään jo nerokkaita. Kyseessä on vahvasti camp-hengessä tehty puhdas viihde, eikä sitä ole syytä ottaa sen vakavammin. Onneksi kaikki ei perustu pelkästään alapäähuumorille. Silloin kun Garcia Hotspur ei kerro rivoja vitsejä, hän kurittaa erilaisia demoneita monella mielikuvituksellisella tavalla.

Shadows of the Damned lainaa paljon kahdelta edelliseltä Resident Evililta. Kyseessä on olan takaa kuvattu toimintapeli, joka ei nojaa niinkään nopeuteen kuin hyvään tähtäykseen. Liikkuminen on yleensä hidasta, eikä Garcia osaa esimerkiksi sprintata kuin suoraan eteenpäin. Muutkin tekemiset tuppaavat olemaan jähmeänoloisia. Tähtäys on joskus aivan liian hidasta, ja ampuessa Garcia osaa ainoastaan kävellä.

Kontrollit eivät kuitenkaan muodostu pelin riippakiveksi. Koko peli on rakennettu käytännössä niitä silmälläpitäen, eivätkä viholliset ole juuri Garciaa ketterämpiä. Jokainen Resident Eviliin tutustunut on heti kuin kotonaan, eivätkä Manalan perusviholliset muistuta aivan vähää kyseisen sarjan zombeja.

Suda hallitsee myös tasosuunnittelun taidon. Vaikka pahiten silmille hyppäävät omituisuudet kaatuvatkin omaan nokkeluuteensa, sisältävät kentät lukuisia pieniä oivalluksia, jotka saavat haluamaan lisää. Mukaan on saatu mahtumaan ongelmanratkontaa, pommeilla keilaamista ja valtavien strippareiden reittä pitkin kiipeämistä. Täysin oma lukunsa ovat valtavat pomo-taistelut, joita edeltävät mustan huumorin sävyttämät kertomukset siitä, kuinka nämä onnettomat ovat helvettiin joutuneet. Vaikka muut jäivät hieman yhdentekeviksi, tarina Georgen ikuisesta nälästä oli aidosti karmiva

Pomotaistelut ovat kuitenkin hieman epätasapainossa. Siinä missä pelin kenties hankalin vastus kohdataan keskivaiheilla, loput ovat enemmän tai vähemmän läpihuutojuttuja. Ainoa ongelma jonka Garcia todella kohtaa on tähtäys, sillä jotkut pomoista liikkuvat nopeasti eikä niiden pieniin vahinkoalueisiin osuminen ole mitenkään helppoa.

Tässä piilee myös Shadows of the Damnedin heikkous. Resident Evilin tapainen toiminta alkaa olla jo valitettavasti vanhentunutta. Jopa Gears of War liikkuu sulavammin, ja se on jo paljon sanottu. Kenties enemmän akrobatiaan perustuva räime olisi tehnyt pelille hyvää. Ja kenties ei. Vanhana Resident Evilin fanina sulatan kontrollit helposti, mutta sarjasta paitsi jääneelle tämä ei ole mitenkään itsestään selvää.

Heikki Takala

 

Lue myös

Alice: Madness Returns (PC, PS3, Xbox 360)

Dr. Kawashima’s Body and Brain Exercises (Xbox 360)

Dragon Quest VI: Realms of Reverie (DS)

Duke Nukem Forever (PC, PS3, Xbox 360)

Dungeon Siege 3 (PC, PS3, Xbox 360)

SBK 2011 (PC, PS3, Xbox 360)

Swarm (PS3, Xbox 360)

White Knight Chronicles: Origins (PSP)