UUSIMMAT

Sherlock Holmes: The Devil’s Daughter saa mestarietsivän aivot kipinöimään (PC, PS4, Xbox One)

19.07.2016 18:45 | Miikka Lehtonen

Sherlock Holmes: The Devil’s DaughterTekijä: Frogwares
Julkaisija: Bigben
Testattu: Xbox One / Windows 10, Intel Core i5-4670k, 16 Gt muistia, GeForce GTX 970
Saatavilla: PC, PlayStation 4, Xbox One
Laitevaatimukset: PC Windows 7 tai uudempi, Intel Core i3 3,6 Ghz, 6 Gt muistia, DirectX 11 -yhteensopiva näytönohjain
Pelaajia: 1
Pelin kotisivu: http://sherlockholmes-games.com/
Arvostelija: Miikka Lehtonen

Sherlock Holmes: The Devil’s Daughter

 

Murha! Joku on kuollut ja kaikki todisteet tuntuvat osoittavan mahdotonta lopputulosta kohti. Tätä juttua poliisit eivät ikinä selvitä, joten kuka kutsutaan avuksi? Tietenkin Sherlock Holmes!

Kaikkien teen juomisesta ja rauhallisesta ajattelemisesta pitävien ykkössuosikki, Sherlock Holmes, on taas palannut. Valitettavasti ei aivan yhtä rauhallisissa merkeissä kuin aiemmin.

Sherlock Holmes on jo vuosikausia ollut suosikkihahmojani, puhuttiinpa sitten kirjallisuudesta, elokuvista tai TV-sarjoista. Hienostunut brittiläinen herrasmiesetsivä nousi suosikkilistani kärkeen Jeremy Brettin upeiden esitysten seurauksena, eikä miekkonen ole listalta sittemmin poistunut.

Niinpä olenkin jo vuosia myös fanitellut puolittain salaa Frogwaresin Holmes-pelejä, jotka eivät ehkä ole olleet sitä koko kansan peliherkkua, mutta minun kylläkin. Pelit ovat tajunneet Holmesin hyvin ja onnistuneet tarjoilemaan toimivan pelillisen version siitä, millaista olisi olla maailman toiseksi fiksuin jätkä (Sherlockin Mycroft-veljen jälkeen).

Odottelin siis hyvin innolla myös Sherlock Holmes: The Devil’s Daughteria ja lopputekstien pyöriessä fiilikseni ovat ristiriitaiset.

Sherlock Holmes: The Devil’s Daughter

Maailman paras etsivä

Jos sarjan edellinen peli, Sherlock Holmes: Crimes and Punishments, tuli pelattua, The Devil’s Daughter tuntuu välittömästi hyvin tutulta paketilta. Käyttöliittymän grafiikoita on hieman tuunattu, mutta muuten mennään noin 90% samoissa tunnelmissa kuin aiemminkin.

Tarjolla on siis edelleen toimiva seikkailupeli, jossa ohjastetaan Holmesia Lontoon ihmeellisissä maisemissa ratkomassa viittä kiperää rikosta. Pelaajan tehtävänä on löytää eri paikoilta johtolankoja, joita yhdistelemällä rikos ratkeaa.

Etsiväntyö on mukavan monipuolista puuhaa. Paikkojen tutkiminen, johtolankojen etsiminen, epäiltyjen ja todistajien haastatteleminen sekä muut puhtaat seikkailupelijutut toimivat oikein hyvin. Peli on suunniteltu hyvin, eikä usein tarvitse turhaan juosta paikasta toiseen, joskin toki välillä uudet käänteet pakottavat tutkimaan jo löydettyjä asioita uudessa valossa tai jututtamaan jo puhutettuja henkilöitä toistamiseen.

Johtolankojen yhdistely on myös erittäin hauskaa puuhaa. Jotkut vastaan tulleet johtolangat saavat Sherlockin aivoissa kipinät leiskumaan ja tällöin pelaaja saa usein tehdä itse tulkintojaan siitä, mitä johtolangat tarkoittavat. Murhaaja on paennut katossa olevan pienen aukon kautta. Tarkoittaako tämä sitä, että murhaajan täytyy olla lapsi, vai onko rikos sittenkin liian vaativa lapselle ja täten tapaukseen täytyisi olla jokin muu selitys?

Valintoja ja tulkintoja tekemällä pelaaja muodostaa itselleen ja Sherlockille kuvaa siitä, mitä on oikeasti tapahtunut. Kun johtolangat on löydetty ja pyöritelty, niiden tuloksena löytyy useiden epäiltyjen joukosta joku. Tätä käydään sitten syyttämässä tapahtuneesta, mutta jälleen pelaajan oman moraalikoodin mukaisesti. Sherlockilla kun on usein tapana jaella itse oikeutta: jos hän katsoo, että rikollisella oli hyvät syyt tai muuten vain haluaa antaa tälle armoa, syyllisen voi päästää myös vapaaksi.

Johtolankojen pyöritteleminen on erityisen hauskaa sen takia, että pelaaja saa tehdä itse omia tulkintojaan ja valintojaan. Samat todisteet voi eri tulkinnoilla pyörittää tukemaan useita eri näkemyksiä tapahtumien kulusta. Peli ei sinänsä tuomitse pelaajaa, joten viattomankin voi lähettää tarkoituksella tai vahingossa linnaan rikoksesta. Jos kuitenkin haluaa lopun nähtyään pyöritellä johtolankoja vähän lisää, aina voi palata valinnan hetkelle miettimään asioita uudelleen.

Tämä seikkailupuoli paketista onkin täyttä rautaa, ja jos homma olisi jäänyt siihen, arvostelun lopussa seisoisi kovempi pistemäärä. Sen verran paljon pidin seikkailemisesta.

Sherlock Holmes: The Devil’s Daughter

Sananen tekniikasta

Ennen kuin siirrymme niihin vähemmän onnistuneisiin puoliin, puhutaan hetki tekniikasta. Pääasiassa kaikki versiot selviävät teknisestä syynistä ihan kunnialla. Konsoliversiot näyttävät hyviltä ja pyörivätkin pääasiassa tarpeeksi ripeästi. 60 FPS:n lukemat jäävät toki taas haaveeksi vain, mutta ainakin peli pitää sen tavoitteensa enimmäkseen.

Suurin ongelma löytyy Xbox One –version lataustauoista, jotka ovat suorastaan jäätävät. Siirtyminen paikasta toiseen kestää joskus muutamia minuutteja, mikä on aika heikko suoritus. Niissä muutamissa kohdissa peliä, joissa täytyy ravata parin paikan välillä nopealla temmolla, lataustauot ja niiden pakottamat odottelut saivat oikeasti hieman ärtymään. Samanlaisia ongelmia PC-versiossa ei ollut, eikä ilmeisesti PlayStation 4:lläkään, joten ehkä kyseessä on jokin bugi, joka vielä korjataan.

Toivottavasti. Sitten niihin asioihin, joita ei korjata – vaikka pitäisi kyllä.

Sherlock Holmes: The Devil’s Daughter

Outojen ratkaisujen tapaus

The Devil’s Daughter tekee muutamia hyvin outoja ja hämmentäviä asioita. Osa näistä on puhtaasti vain pään rapsutusta aiheuttavia. Miksi sympaattinen viiksimies-Watson on esimerkiksi korvattu ihan Sherlock-elokuvista tutun Jude Law’n näköisellä, nuoremmalla painoksella? Miksi Sherlock näyttää ihan Mad Men –sarjassa näytelleeltä Jon Hammilta? Miksi kylmän tunteeton ja looginen Sherlock reagoi pelin aikana usein oudosti ja vääntää väkisin huonoa huumoria? Tulee hieman sellainen olo, kuin Frogwares olisi yrittänyt löytää tuoreimmalle pelilleen vähän uutta ja laajempaa yleisöä. Se olisi ihan OK, jos tämä ei olisi vaikuttanut myös pelisuunnitteluun.

Jostain syystä jokaisessa pelin viidestä tapauksesta on kuitenkin mukana joitain toimintakohtauksia. Ne ovat naurettavan pinnallisia, tönkköjä ja kömpelöitä. Välillä hiippaillaan hautausmaalla vartijoita väistellen, toisinaan kiipeillään valimon kattorakenteissa kuin D-luokan Assassin’s Creedissä konsanaan. Toimintajaksot sopivat peliin todella huonosti ja vähentävät sen viihdyttävyyttä selvästi. Kehitystiimi lienee itsekin tajunnut tämän, sillä kaikki toimintakohtaukset voi parin epäonnistumisen jälkeen ohittaa ilman rangaistuksia.

Sherlock Holmes: The Devil’s Daughter

Veikkaan, että moni tulee näin myös tekemään, sillä vaikka idea toimintakohtauksista Sherlock-pelissä ei tökkisi muuten, tällaisen toteutuksen kera todennäköisesti kylläkin. Kontrollit ovat usein auttamattoman kömpelöt ja kuolin itse monta kertaa siihen, että Sherlock juuttui hautakiveen eikä päässyt vartijalta piiloon, kääntyi valtamerilaivan ketteryydellä suoraan lähimpään rotkoon ja niin edelleen. Tällöin koko roskaa alkaa alusta, mikä hiippailuosioissa voi tarkoittaa usean minuutin takapakkia. Se ottaa päähän, rankasti.

Tämä on valtava harmi, sillä Sherlock Holmesin seikkailupelipuoli toimii valtavan hyvin. Tarina on asiallinen ja tuttuun tyyliin sekoittelee hieman yliluonnollisia elementtejä arkisiin rikoksiin. Jutut ovat kiinnostavia ja tyyliltään vaihtelevia, tarjoten oikeasti monipuolisia ja arvaamattomia pelihetkiä. Täten lopputuloksena on peli, joka on kyllä ihan pelaamisen arvoinen. Toimintakohtaukset eivät pilaa koko pakettia, mutta laskevat kyllä sen yleistä tasoa sen verran, että mielestäni enää ei voida mistään varsinaisen onnistuneesta pelistä puhua.

Harmi. Ensi kerralla sitten paremmin?

 

Sherlock Holmes: The Devil’s Daughter

 

Lisää aiheesta

Sherlock Holmes vs. Jack the Ripper (PC, Xbox 360)

Sherlock Holmes: Crimes & Punishments (PC, PS3, PS4, Xbox 360, Xbox One)

Sherlock Holmes: The Awakened (PC)

Testament of Sherlock Holmes (PC, PS3, Xbox 360)