Uusimmat

Slender: The Arrival (PC, PS3, PS4, Xbox 360, Xbox One)

14.05.2015 14:00 Miikka Lehtonen

Tekijä: Blue Isle Studios
Julkaisija: Blue Isle Studios
Testattu: Xbox One
Saatavilla: PC, PlayStation 3, PlayStation 4, Xbox 360, Xbox One
Pelaajia: 1
Muuta: Ladattava peli, hinta noin 10 euroa (Steam)
Pelin kotisivu: http://www.slenderarrival.com
Arvostelija: Miikka Lehtonen

 

Slenderman on hämmentävä ilmiö. Aikanaan nettifoorumin Photoshop-ketjusta alkunsa saanut nettilegenda on sittemmin nähty useammassa videopelissä ja elokuvassakin.

Harva näistä teoksista kuitenkaan on yhtä virallisia kuin Slender: The Arrival, jota on ollut kehittämässä myös meemin isäksi tituleerattu veikkonen. Mikä sitten meni pieleen?

Slendermanin juuret yltävät Something Awful –nettifoorumin Photoshop-ketjuun, jossa eräs käyttäjä jemmaili kuvien taustalle oudon varjomaista ja hintelää hahmoa teeskennellen sitten tietämätöntä, kun joku vihdoin huomasi tapahtuneen. Siitä se sitten alkoi, vaikka tuskin kukaan olisi uskonut, mihin asti hoikan miehen ura lopulta yltäisi.

Slender: The Arrival ei ole pelinä mitenkään uniikki, sillä onhan näitä nähty fanien ja jopa virallisten tahojenkin kehittämänä. Nytkin kyseessä on virallisesti jatko-osa, vaikka ei sitä kyllä mistään huomaisi, ellei ennakkoon tietäisi.

Siinä rautaisannos historiaa pelin teemaan sopivasti, sillä Slender: The Arrival ei ole ihan se uusin peli. Itse asiassa se on alkuvuodelta 2013. Joten mitäs hittoa, taasko Domessa arvostellaan pari vuotta vanhoja pelejä? No, joo ja ei, sillä kyseessä on nimenomaan pelin tuore Xbox One –versio. Mutta minkä laatuinen?

Hintelä mies, vähemmän hintelä peli

Slender: The Arrival on siis jatkoa pikkuruiselle indiepelille, Slender: The Eight Pagesille, jossa pelaaja lähinnä harhaili betoniputkien ja puiden täyttämässä metsässä etsimässä kahdeksaa päiväkirjan sivua se titulaarinen Slenderman perässään hengittäen.

Slender: The Arrival ottaa saman idean, mutta ei tyydy enää olemaan pieni peli. Reippaan mittaiseksi paisutetussa seikkailussa harhaillaan yhä aavemaisen pimeissä metsissä ja rakennuksissa, nyt etsimässä kadonnutta kaveria. Tämä on hävinnyt miltei jälkiä jättämättä, sillä löydettävänä on vain kokoelma sekavia ja ahdistuneita päiväkirjoja, jotka varoittelevat varjoissa vaanivasta Slendermanista.

Ei kaveri aiheetta varoittelekaan, sillä Slenderman parin muun vihollisen kera on kuin onkin pelaajan persiissä kiinni. Näitä pitäisi sitten väistellä samalla kun ravataan suurilla pelialueilla etsimässä päiväkirjoja, availemassa reittejä eteenpäin ja ihmetellen, mitä hittoa metsikössä oikein tapahtuu.

Parhaimmillaan Slender: The Arrival on oikein kiva ja tiivistunnelmainen kauhuseikkailu, joka uskaltaa jättää paljon sanomatta ja vain vihjailee pelaajalle oudoista ja pelottavista tapahtumista. Kun se maailman paras grafiikkamoottori, mielikuvitus, pääsee näin hommiin, tuloksena on niskavilloja nostattavaa menoa. Välillä. Koska toisinaan – useammin – ne eivät ole niskavillat, jotka nousevat, vaan V-käyrä.

Ongelmia kummitusmetsässä

Slender: The Arrival kärsii useammastakin ongelmasta, jotka vesittävät ne lupaavat hetket aika totaalisesti. Näistä ensimmäinen on pelin pituus. Se ei olisi ongelma, jos koko seikkailun ajaksi olisi keksitty mielekästä ja kivaa tekemistä, mutta näin ei todellakaan ole. Sen sijaan pelaaja hortoilee kolkoissa ja tyhjissä metsissä, rakennuksissa ja pusikoissa ilman sen suurempaa hajua siitä, mitä pitäisi tehdä.

Perässä hiihtävät viholliset eivät myöskään auta asiaa, sillä ne tuntuvat hyökkäävän satunnaisesti ja yleensä tappavasti. Kun näin tapahtuu, edessä on yleensä kuolema ja reipas annos takapakkia edelliselle checkpointille. Ja koskas se olikaan? Jaa että puoli tuntia sitten? No sepäs kiva! Voin rehellisesti sanoa, että kun yhdessä pimeässä metsässä kuolee kolmatta kertaa putkeen ”nyt vain kävi näin” –henkisesti, se V-käyrä on jo aika korkealla, eikä se seuraava uusintayritys varsinaisesti houkuttele.

Vaikka en yleensä mikään grafiikkaintoilija sinänsä olekaan, Slender: The Arrival ei myöskään ihan näytä siltä, miltä uuden sukupolven version pelistä pitäisi näyttää. Ehei. Meno on kovin samanlaista kuin vuoden 2013 Xbox-pelissä, eikä edes kovin näyttävässä sellaisessa. Ja miksiköhän näin on? No toki sen takia, että kirjaimellisesti siitä on kyse.

Ja niin olemmekin aika ikävässä tilanteessa. Ajoittaiset toimivat hetket eivät riitä läheskään paikkaamaan sitä loppupeliä, joka on uuvuttavaa ja tympeää puurtamista. Tätä puurtamista värittävät ärsyttävät ja epäreilulta tuntuvat kuolemat, sekä sen saman tympeän puurtamisen uusiminen kerran toisensa jälkeen.

Ei näin.

 

Lisää aiheesta

Betrayer (PC)

Lucius II (PC)

Montague’s Mount (PC)

Outlast (PC, PS4)

Pineview Drive (PC)

Rain (PS3)

Silence of the Sleep (PC)

Sir, You Are Being Hunted (Linux, Mac, PC)