Space Hulk Ascension (Linux, Mac, PC)
Tekijä: Space Hulk: Ascension
Julkaisija: Full Control
Testattu: Windows 8.1, Intel Core i5-4670k, 16 Gt keskusmuistia, Radeon R9 280x
Saatavilla: Linux, Mac, PC
Laitevaatimukset: Windows 7, 2 GHz tuplaydinprosessori, GeForce 400+, 2 Gt keskusmuistia
Pelaajia: 1
Pelin kotisivu: http://www.spacehulk-ascension.com
Arvostelija: Miikka Lehtonen
Vuonna 2013 julkaistu Space Hulk oli ongelmallinen peli. Legendaarisen lautapelin videopeliversio oli esikuvansa orjallinen kopio, eikä tavoittanut niitä piirteitä, jotka muuttavat lautapelin todelliseksi legendaksi.
Nyt kehitystiimi yrittää uudelleen. Space Hulk: Ascension on lautapelin hengessä liikkuva videopeli, joka onnistuu paljon edeltäjäänsä paremmin.
Space Hulk on Warhammereistaan paremmin tunnetun Games Workshopin kenties legendaarisin peli. Kahden pelaajan lautapeli kertoo ihmisten ja muukalaisten epätoivoisesta taistelusta avaruuden pimeydessä. Toinen pelaaja komentaa kourallista avaruusmerijalkaväen sotilaita, jotka on varustettu käveleviksi panssarivaunuiksi. Tämä kuulostaa epäreilulta, mutta kun vastassa on loputon lauma muukalaisia, joiden veitsenterävät kynnet silpovat raskaintakin panssaria kuin paperia, tehtävästä tulee haastava.
Ja juuri siksi Space Hulk on legendaarinen. Hillitön vaikeustaso nostaa paineet korkeuksiin: jokaista vastustajan liikettä ja nopanheittoa kytätään haukan silmin ja paine kasvaa mielettömäksi kun jokainen siirto ja liike voi olla se viimeinen, joka heilauttaa veitsen terällä tasapainottelevan tilanteen voiton tai tappion puolelle.
Ja kun niin tapahtuu, patoutuneet ja kasaantuneet tunteet pääsevät valloilleen: tuuletukset ovat aitoja, riemukkaan voitonhypyn seurauksena kaatuvat tuolit rämisevät ja kissat singahtelevat karkuun kun voittaja huutaa riemusta ja häviäjä hautaa päätään käsiinsä.
Huikea peli, joka tosin menetti videopelimuodossa ison osan huikeudestaan. Tanskalainen Full Control mallinsi orjallisesti lautapelin säännöt, mutta ei tietenkään voinut mallintaa sitä peliä ympäröivää tunnelmaa, kyttäilyä ja mieletöntä painetta. Niinpä tuloksena näytti olevan hukattu tilaisuus. Nyt tiimi yrittää uudelleen hieman erilaisella filosofialla. Mitä jos orjallisen lautapelin sijaan otettaisiin pelin keskeiset teemat ja mekanismit, ja tehtäisiin niistä videopeli?
Eroja ja yhtäläisyyksiä
Ensisilmäyksellä Space Hulk: Ascension vaikuttaa kovin tutulta. Mariinit ja genestealerit käyvät yhä epätoivoista sotaansa avaruuden pimeydessä. Tapahtumapaikkana toimivat yhä pimeät hylyt, jonka käytävät ovat niin kapeita, ettei niissä usein pysty juuri kaveria edes ohittamaan. Mekaniikat ovat myös tuttuja: niin mariineilla kuin genestealereilla on käytössään tietty määrä toimintapisteitä per vuoro, joilla pitäisi liikutella, käännellä ja johtaa joukkojaan.
Hyvin pian kulmakarva kuitenkin kohoaa. Hetkinen, mites tämä bolter-laukaukseni muka osuu genestealeriin 60% todennäköisyydellä? +10% todennäköisyyttä ammuskelukyvystä? -5% etäisyydestä? Mitäs täällä tapahtuu? Sitä tietenkin, että Space Hulkista on tehty vähän erilainen peli!
Perusteeman päälle on rakennettu lautapeliä syvällisempi systeemi, joka sisältää kolme erilaista mariinijaosta: Blood Angelit, Space Wolfit ja Ultramarinet, joista Blood Angelit ovat ne oletusarvoiset ”tuttu lautapelistä” –jampat. Ultramarinet taas ovat vähän parempia ampumaan, Space Wolfit lähitaistelemaan – kumpikin jaos saa omaan erikoisuuteensa vähän boostia ja omia erikoisaseitaan päälle. Joo, vähän oudoltahan tämä nimenomainen jaottelu kuulostaa Warhammer-veteraanin korviin, mutta näillä mennään.
Alkuperäisen lautapelin parikymmentä tehtävää ovat laajentuneet pitkäksi kampanjaksi, jonka yli 100 tehtävän aikana mariinit keräävät kokemusta, oppivat uusia kykyjä, löytävät parempia varusteita ja kasvavat ihmisinä. Jos siis selviävät. Vaikeustaso on yhä armottoman kova, sillä kuolema on pysyvä ja vastus miltei ylivertainen.
Kaikki lautapelistä tutut jutut löytyvät edelleen, mutta tuunattuina, laajennettuina ja muokattuina. Overwatch, eli mahdollisuus kytätä näkökenttään liikkuvia vihollisia ja sitten ampua niitä kesken liikkeen, toki löytyy esimerkiksi edelleen. Aseetkin jumittuvat, mutta eivät enää samalla tavalla kuin lautapelissä. Nyt jokainen ammuttu laukaus nostaa lämpötilaa, jota taas voi laskea jäähdyttelemällä ja latailemalla asettaan. Aseilla on myös erilaisia tulimoodeja ja ties mitä muuta ihmeellistä.
Tuloksena on siis peli, joka kyllä tuntuu Space Hulkilta, mutta ei enää orjalliselta kopiolta.
Huuda ja kuole
Uudistusten, muokkausten ja tuunausten lopputuloksena syntyy hieman yllättäen peli, joka toimii paljon paremmin kuin edellinen Space Hulk –videopeli. Ascension kun tuntuu ehdalta Space Hulkilta, mutta on paljon mukavampi pelata videopelimuodossa. Tutoriaaliosio opettaa pelin salat – tai ainakin keskeiset mekanismit – ja päästää pelaajan sitten itse sukeltamaan johonkin kolmesta suuresta hylystään.
Kukin niistä sisältää rönsyilevän ja polveilevan kampanjan, jossa riittää erilaisia tehtäviä. Joskus pitäisi tappaa vaikka 50 genestealeria, toisinaan taas edetä pitkän kentän läpi turvallisesti. Tarjolla on myös sivutehtäviä, joista on palkintona loottia, mutta potentiaalisesti hirveään hintaan. Käytössä kun on yhä vain kourallinen sotilaita, jotka todellakin vieläpä keräävät kokemusta, tasoja ja uusia kykyjä. Voi sitä fiilistä, kun raskaasti aseistettu ja monessa liemessä keitetty veteraanikersantti puree pölyä jonkun turhan sivutehtävän aikana!
Eikä kuolema ole mitenkään kaukaa haettu mahdollisuus, sillä pelin vaikeustaso on tutun karmea. Minulla on tapana pelailla arvostelupelejä oletusvaikeustasolla, sillä se lienee yleensä se, miten kehitystiimi on hommansa suunnitellut. Taustalta löytyy kymmeniä pelattuja Space Hulk –pelejä lautapelin eri versioista, mutta silti olin liemessä. Ensimmäisten kolmen tehtävän aikana menetin kolme mariinia ja tietenkin perustyyliin omien virheideni johdosta. Olin liian ahne, en viitsinyt käyttää sitä yhtä ylimääräistä vuoroa etenemisen turvaamiseen ja sitten maksoin kovan hinnan.
Kokemuksena Space Hulk on siis älyttömän kiehtova. Se tuntuu vihdoin videopelimuotoon sopivalta Space Hulk –peliltä, eikä orjalliselta lautapeliväännökseltä. On siinä yhä pieniä ongelmiakin. Näistä ensimmäinen on se, että pelin käyttöliittymä voisi olla aika paljon parempikin. Mariinien päälle piirtyvät pienet komentoikonit hukkuvat helposti muun grafiikan joukkoon ja pienen pieniä ikoneita ja tekstilaatikoita on tuskallista tihrustella.
Kokonaisuuden hahmottaminen on muutenkin hankalaa, sillä peli piirtää aivan pelaajan lähiympäristön ulkopuolelle jääviä maisemia aika kitsaasti. Onko tuo pieni alkovi kenties käytävän suuaukko, josta voi kohta vyöryä niskaan genestealereita vai ainoastaan koriste? Entä tuo käytävä, jatkuuko se kulman takana vai loppuuko se? Oveen vai seinään? Siitä sitten arvuuttelemaan. Toki voisi väittää, että tällainen kuuluu Space Hulk –kokemukseen, mutta itse olen eri mieltä: Space Hulkissa on kiva hävitä sen takia, ettei osannut hyödyntää saamaansa informaatiota oikein. Ei sen takia, että sitä informaatiota ei ollut.
Mutta ei se peli siihen tyssää. Full Control ansaitsee hatunnoston siitä, että Space Hulkin ei annettu jäädä tuleen makaamaan. Ongelmallinen ja orjallinen lautapelikokemus on väännetty ehommaksi ja näin luotu peli, joka tuntuu oikeasti Space Hulkilta, mutta myös kivalta pelata.
Hillitön – joskus väärällä tavalla – vaikeustaso, moninpelin puute ja pienet nipotuksen aiheet torppaavat sen yhä aivan huippupelien kirkkaimmasta kärkikastista, mutta hitto vie: parannusta edelliseen on tapahtunut ämpärikaupalla!
Lisää aiheesta
Space Hulk: Death Angel (lautapeli)
Pelikopteri 27.11.2014: Game of Thronesista GTA V:een – avaruuden kautta kiertäen (Checkpoint)
