Spartan: Total Warrior (GC, PS2, Xbox)

Total War –sarjan tekijöiden uutuus oli yllättävä veto. Uljas strategiatalo tekee konsolimätkinnän?

Spartan: Total Warriorissa liikennöidään kuitenkin osittain tutunoloisilla poluilla. Se sijoittuu maailmanhistoriaan, jonka perusainekset ovat jossain muodossaan ennestään tuttuja, joko peleistä tai historiankirjoista. Tapahtumia on samalla maustettu myyteillä ja mielikuvituksen villillä lennolla. Muutenkin tekijät ovat uskaltaneet nauraa ja revitellä, jopa tahallisen yliampuvasti.

Nuo pahat roomalaiset

Spartan sekä hyödyntää että naureskelee Creative Assemblyn päätuotesarjalle, Total War –strategioille. Se sijoittuu periaatteessa samaan aikakauteen kuin Rome: Total War, mutta nyt roomalaiset ovatkin vihollisia, inhottavia valloittajia. Muutenkin asenne on räikeän erilainen. Tässä mätkitään, pätkitään ja potkitaan kuin parhaimmassakin beat’em’upissa, mutta samalla pelaaja elää hahmonsa kautta villiä sankaritarinaa.

Pelin hahmo, spartalaissoturi joka tunnetaan pelin aikana yksinkertaisesti Spartalaisena, on muinaisajan Rambo, joka taistelee roomalaisvalloittajia vastaan. Ja tämä puolikapinallinen supersoturi saa tietysti aina paskamaisimmat tehtävät. Tapahtumat etenevät pitkähköissä, useisiin lyhyehköihin alitehtäviin jaetuissa jaksoissa.

Toisinaan tarinan edetessä jaksot hyppäävät tyystin uuteen paikkaan, ja pelaajalle tulee tutuksi Spartan ohella myös legendaarinen Troija – ja lopulta Roomakin palaa.

Beat’em’up-seikkailu vai tappelupeli?

Spartanin pelaaminen on ennen kaikkea hauskaa. Saa olla aikamoinen tosikko, jos suupielet eivät vähintään nytki. Vähän erikoinen piirre tappelupelille. Mutta pinnan alla piilee muutakin. Ja toteutuksen tahallisen yliampuva tyyli on myös nautinnollinen elementti.

Tapahtumat etenevät hyvin tarinan vetämänä. Pelaajan matkanteko on aina tarkoituksenmukaista, vaikka samalla onkin teurastettava legioonakaupalla roomalaissotureita ja suoritettava samalla erilaisia tehtäviä. Näihin voivat lukeutua esimerkiksi siviilien suojelu, paikkojen valtaaminen, räjäyttäminen tai toverien auttaminen. Peli etenee tiukassa putkessa, eikä pelaaja yleensä ehdi suuremmin tutkia ympäristöään. Melskeessä tämä ei tosin haittaa, sillä kuolleita hetkiä ei pahemmin ole.

Kenttien koko mahdollistaa iloisen kipityksen ja vihollisia on parhaimmillaan ympärillä kymmenittäin. Eikä Spartalainen ole hommissa yksin, vaan huimimmillaan taisteluissa on kymmeniä, jopa satoja hahmoja, ja täydennykset ryntäävät täyttämään syntyviä aukkoja. Aivan Braveheartin taistelujen tasolle ei ylletä, mutta sama henki löytyy tästäkin.

Välillä Spartanista tulee mieleen perinteinen tappelupeli, jonka mittakaavaa on tosin venytetty rutkasti ylöspäin. Historiallinen kommandomme toimii niin yliampuvan tehokkaasti, että ei voi kuin hymyillä. Olkoon vihollislauma miten suuri tahansa, niin sinne vain, keskelle miekka pyörien.

Ohjausjärjestelmä peilaa hyvin toiminnan massiivisuutta. Normaalisti pelaajan tarvitsee hakata vain kahta hyökkäysnappia, mutta taistelua väritetään päätynapeilla ja osittain automaattisesti tehtävillä erikoisliikkeillä ja -ominaisuuksilla. Taistelussa hahmo esimerkiksi kerää raivoa, jolla voi suorittaa poikkeuksellisen tehokkaan hyökkäyksen. Aika hidastuu oikein Matrix-tyyliin, kun Spartalainen valmistautuu – ja silpaisee salamannopealla liikesarjalla puolenkymmenen vihollisen päät irti.

Pohjimmiltaan yksinkertaisen pelijärjestelmän uumenissa onkin paljon variaatioita. Jokaisen aseen erikoishyökkäykset ovat erilaiset, mikä luo hieman taktikointivaraa – ja ennen kaikkea valikoiman häikäiseviä taikahyökkäyksiä, joilla kelpaa mellastaa vihollisparvien keskellä.

Sinänsä silmittömän näköinen mättö piilotteleekin pinnan alla yllättävän paljon vaihtoehtoja ja erilaisia pelityylejä. Yhden ainoan iskun käyttäminen ei tehoa joka paikassa ja kenttäkohtaisten tehtävien suorittaminen vaatii hieman pään käyttöä. Pelkkä jatkuva tappeleminen ei aina auta – joskus on myös älyttävä ottaa jalat alleen tai katsottava miten suuri taistelu etenee, ja autettava missä tarpeen.

Miekkamiehet vauhdissa

Spartanin kenttämekaniikka on yksinkertaista: juokse tuonne, räjäytä sitä, tapa nuo, väännä tästä. Joskus pitää ensin etsiä avain tai muu esine. Säntäilyn aikana on myös pidettävä silmällä alttareita, joilla voi pyytää pikaisella isämeitällä lisää elopisteitä tai taikavoimaa. Samalla tietysti tapellaan, yleensä ylivoimaisia vihollislaumoja vastaan, tai hämmästellään kertaluokkaa kovempia väli- ja loppubosseja.

Tekijöiden kunniaksi on sanottava, että tämä tutuimmista tutuin resepti toimii juupelin hyvin. Jopa raastavan vaikeat pomotappelut pitävät yleensä otteessaan niin hyvin, että niitä yrittää mielellään uudestaan.

Tähän ovat syynä todella kohdallaan olevan pelattavuuden lisäksi tuotannolliset arvot. Musiikki ja ääniefektit toimivat hienosti yhteen pelin toiminnan kanssa, animaatiosta puhumattakaan. Muinaissupersankarimme paiskoo vihollisia ympäriltään niin komeissa kaarissa, että ei voi kuin räkättää.

Mutta yksi vika peliä rassaa: tallennuspaikkojen harvinaisuus. Alitehtäviin upotetut restart-pisteet ovat niin lähekkäin, ettei kuoleman tullen tarvitse palata kuin pikku pomppaus taaksepäin. Mutta varsinainen tallentaminen tapahtuu vain päätehtävien välissä, ja niiden suorittamiseen voi kulua pitkäkin tovi. Peliväsymyksen iskiessä tämä rassaa rankasti, sillä jos konsolin sammuttaa on koko tehtävä pelattava uudestaan alusta lähtien. Entäpä kun joudut tehtävän lopussa pomotappeluun valmiiksi puolikuolleena, ilman mitään pärjäämisen mahdollisuuksia? Pelaat koko kentän uudestaan? Ei näin.

Muutoin Spartan on hauska pelattava, jonka kepeä ja lennokas käsikirjoitus antaa kokonaisuudelle siivet. Ikävä ei ehdi tulla missään vaiheessa.