Splinter Cell: Chaos Theory (GC, PS2, PC, Xbox)

Splinter Cell -sarja on ehtinyt jo kolmanteen osaansa. Alkuperäinen Splinter Cell oli Xboxin ensimmäisiä todellisia huippupelejä ja tutustutti suuren yleisön hiippailupeleihin. Ulkomaalaisella studiolla teetetty Pandora Tomorrow -jatko-osa oli selvä pettymys ja tuntui lähinnä moninpelipäivitykseltä. Sarjan kolmatta osaa on työstetty alkuperäisen pelin kehittäneen tiimin toimesta jo vuodesta 2002 asti, eikä vaiva ole mennyt hukkaan.

Kuten muutkin sarjan pelit, Splinter Cell on niin sanottua “taktista toimintaa”, eli käytännössä varjoissa hiippailemista ja salavihkaista niskojen katkomista. Pandora Tomorrown sadistista “ensimmäisestä hälytyksestä poikki” -vaikeustasoa on laskettu ja monissa tehtävissä voi jopa käyttää varoen aseitaan muuhunkin kuin osoitteluun. Räiskinnästä ei silti ole kyse, vaan peli on puhdasveristä hiippailua.

Leuka lattialla, sormet solmussa

Ensimmäisenä peli tekee vaikutuksen silmiä hivelevän kauniilla ulkoasullaan. Hyvällä syyllä voidaan väittää Splinter Cell: Chaos Theoryn olevan Xboxin kaunein peli, joka vetää hetkittäin vertoja jopa pc-peleille.

Nopeasti ajateltuna voisi kuvitella, että pelin 10 yksinpelitehtävää tarjoavat turhan vähän pelattavaa. Haastava ja realistisesti toimiva tekoäly antaa kuitenkin mukavasti vastusta. Lisäksi pelin tehtävät on suunniteltu hyvin mukautumaan erilaisiin pelityyleihin ja ne tuntuvat viihdyttäviltä vielä parin uudelleenpeluun jälkeen. Sam Fisher saa uuden pelin myötä myös pari uutta asetta, jotka muuttavat peliä melkoisesti. Elektromagneettisia kenttiä näyttävät lasit ja kaikkiin sähköisiin vempeleihin tehoava lamautin antavat Samille aseet sähköistä häirintää vastaan. Ihmisiä ja muita “pehmeitä” kohteita varten Fisherillä on jumalattoman kokoinen taistelupuukko, jonka avulla havaituksi tulemiseen voi vihdoin reagoida muutenkin kuin pakoon juoksemalla.

Pelin suurin myyntiargumentti ja tärkein uudistus on kuitenkin erinomainen kaksinpelimoodi. Vaikka kimppapeliä on toki nähty aiemminkin, harva peli on toteuttanut sitä yhtä hyvin. Kaksinpelin kentät on suunniteltu erityisesti sitä varten ja ne vaativat pelaajilta konkreettista yhteistyötä. Korkeat aidat ja muut ylittämättömät esteet voi ylittää erityisillä kaksinpeliliikkeillä, jotka vaativat molemmilta pelaajilta oikea-aikaista ohjaimen käyttöä. Kun yhteistyö on hioutunut tarpeeksi sujuvaksi, tiimipelillä voi tehdä älyttömän komeita ja monimutkaisia liikesarjoja, jollaisia ei yksinpelissä voisi kuvitellakaan näkevänsä. Täytyy toivoa, että Splinter Cell: Chaos Theory on ahkerassa käytössä maailman pelistudioissa, jotta saamme jatkossakin nauttia näin hyvin toteutetusta kaksinpelistä.

Splinter Cell: Chaos Theoryn ongelmat ovat todella harvassa. Pelin tautisen kauniin ulkonäön huomioiden ei ole suurikaan ihme, että Xboxin teho ei aina riitä, vaan peli kärsii hetkittäin lievästä tahmailusta. Mistään pelin tappavasta ongelmasta ei kuitenkaan ole kyse. Rankassa Splinter Cell -koulussa kasvaneet veteraanit tulevat myös pitämään peliä turhan helppona. Kun on tottunut aiempien kerrasta poikki – filosofiaan, Splinter Cell: Chaos Theoryn hälytysrajoitukset tuntuvat suorastaan lepsuilta. Timantinkova kaksinpelitila viihdyttää kuitenkin veteraanejakin, eikä kahden kokeneen pelaajan yhteistyö häviä näyttävyydessä paljon Hollywood-elokuville.

Splinter Cell: Chaos Theory on yksinkertaisesti erinomainen peli. Vuoden parhaita Xbox-pelejä valittaessa sen nimi tulee esiintymään monella listalla, eikä olisi suurikaan vääryys väittää sitä yhdeksi Xboxin kaikkien aikojen parhaista peleistä.