Splinter Cell: Conviction (PC, Xbox 360)

26.04.2010 18:30 Eric Hartin

Splinter Cell: Convictionin odotus on tullut tiensä päähän. Vuonna 2007 alkujaan esitelty peli on kokenut viivästyksiä ja lopputuloskin on monella tapaa muuttunut alkujaan esitellystä. Sam Fisher on nyt taas täällä – joskin erilaisena.

Uusi Sam Fisher tuo monella tapaa mieleen 24:stä tutun Jack Bauerin. Säännöillä ja laeilla on suhteellisen vähän enää väliä, kun panokset kovenevat. Vain vahvin selviää.

24: Sam Fisher Edition

Splinter Cell: Conviction on monella tapaa toimintapainotteisempi kuin edeltäjänsä. Ubisoftin edellisistä peleistä on otettu mallia: esimerkiksi Assassin’s Creedinsä pelanneille mukana on paljon tuttua. Tämä on monella tapaa sekä huono että hyvä asia. Alkuperäisten Splinter Cellien toiminnalliset kohtaukset olivat suhteellisen kankeita, mutta pääpaino oli tuolloin täysin piilossa pysymisellä.

Uuden Splinter Cellin painopiste on sen sijaan paljon lähempänä perinteistä toimintaa, mitä kontrollit kuvastavat selvästi. Selkeitä esikuvia ovat olleet Ubin oman Assassin’s Creedin ohella myös Gears of War. Kontrolleihin sisältyy paljon enemmän tai vähemmän tuttua, mutta loppupeleissä jyvälle pääseminen on helppoa.

Pitämällä esimerkiksi vasenta liipaisinta pohjassa Sam liimautuu seinään kuin seinään, A:ta painamalla voi siirtyä liimaseinältä toiselle. Kaikki lähitaisteluun liittyvä tapahtuu painamalla B-nappia. Siihen luetaan mukaan myös kuulustelut, joissa tosin puhutaan lähinnä nyrkeillä. Lopullinen toiminto riippuu pitkälti asetyypistä, lähiympäristöstä ja tehtävästä. Kontekstisensitiivisyyteen nojataan muutenkin rankasti, sillä kaikki A-napista tapahtuvat toiminnot riippuvat pitkälti ympäristöstä. Kielekkeeltä kiipeämiset, vipujen vääntämiset ja suurin osa ympäristön manipulaatiosta tapahtuu tästä napista.

Uutena jippona Samilla on mahdollisuus merkata vastustajia ja kaataa kaikki kerrasta. Tämän käyttämiseen tosin liittyy ehto, sillä muuten ominaisuuden ylikäyttö tekisi pelistä liian helpon. Ennen jokaista käyttökertaa täytyy näet tehdä lähitaistelutappo. Koska monet kohteista ovat hajallaan, ei vastustajien merkkaamista pääse tekemään haitaksi asti. Vastustajien kimppuun suinpäin juokseminenkaan ei ole vaihtoehto, sillä Sam ei toimintasankarimoodissaankaan kestä kovinkaan montaa osumaa edes helpoimmalla vaikeustasolla.

Uutta ja outoa

Toimintapainotteisuus korostuu eräässä takautumassa, jossa peli muuttuu täysin räiskinnäksi. Takautumassa hiippailu on täysi mahdottomuus ja koko kohtaus tuntuu lähinnä siltä, että Modern Warfaren menestykseen on pakko vastata edes jotenkin. Moinen kenttä keskellä peliä on ehkä kummastuttavin asia koko yksinpelikampanjassa.

Mikäli tehtävän alussa jaettu asevalikoima ei nappaa, vihollisilta kerättyjen aseiden lisäksi jokaisesta kentästä löytyy aselaatikoita. Näissä voi aseiden vaihtamisen lisäksi päivittää jo omistamiaan aseita saavutuksien ja pelin tarjoamien P.E.C.-haasteiden suorittamisesta. Saavutukset ja P.E.C.-haasteet ovat perusidealtaan pitkälti sama asia, mutta jälkimmäinen on vain Ubisoftin tapa yhdistää kaikkien Splinter Cell -pelaajien saavutukset omaan tietokantaansa. Samalla pelaajille tarjoillaan vähän konkreettisempia palkintoja uusien lelujen muodossa.

Mielenkiintoisin uudistus liittyy tehtäviin eikä välttämättä hyvällä tavalla. Jokaisen tehtävän tavoitteet maalataan osaksi pelin ympäristöä. Tämä tekee niistä helppoja luettavia, mutta syö vahvasti immersiota. Tarvitseeko siihen kohteen kylkeen oikeasti maalata ”RÄJÄYTÄ TÄMÄ!”, kun sekunti sitten kuulit radiosta samat ohjeet?

Siitä huolimatta se, missä Conviction loistaa on ennen kaikkea kenttäsuunnittelu. Avoimia kenttiä on riittämiin ja jokainen niistä sisältää useammankin reitin, jota kautta edetä tehtävässä. Peli kannustaa pimeässä hiippailuun ja hiljaiseen kohteiden eliminoimiseen, muttei varsinaisesti rankaise ramboilijaa. Tämä ei sikäli haittaa: pelaajan ei välttämättä tarvitse pelata hiippailevan ninjan eikä massamurhaajan ääripäissä, vaan siellä välimaastossakin on rutkasti pelitapoja.

Menetettyjä mahdollisuuksia

tarina on saanut jonkin verran uusia käänteitä: Sam ei ole enää valtiolla töissä vaan kyynistynyt ja rapistunut miespahanen. Michael Ironsiden ääninäyttely sopii rappeutuneelle Samille pelottavan hyvin – eikä muidenkaan äänissä ole valittamista. Varsinainen tarinallinen sisältö tosin ontuu: Samin lisäksi mihinkään hahmoihin ei oikein pääse käsiksi. Salaliittoja ja niiden takana olevia salaliittoja löytyy joka kiven takaa, mutta mitään ei tunnuta selittävän tarpeeksi. Kunnollista pohjustusta vaaditaan siis ja rankasti.

Tässä kohtaa Conviction missaa selkeästi mahdollisuutensa, sillä tarina ja varsinkin Samin menneisyyteen liittyvät kohtaukset kerrotaan suhteellisen mielenkiintoisella tavalla. Usein Samin taantumia pääsee pelaamaan; muissa tapauksissa ne nivotaan tiiviisti osaksi nykyisiä tapahtumia. Valitettavasti parhaimpaan lentoonsa noussut tarina vain tyssää pelin loppumiseen, peli kun on verrattain lyhyt. Pelattavaa riittää hidastelevillekin vain noin kuudeksi tunniksi.

Pätevää toimintaa

Lyhyttä tarinaa paikkaillaan erilaisilla moninpelimuodoilla, joista merkittävin on erillinen yhteispelikampanja. Kampanja sijoittuu Convictionin tapahtumia edeltävään aikaan ja siinä pääsee käyttämään samoja jippoja kuin yksinpelissäkin. Positiivisena puolena sitä pääsee pelaamaan sekä jaetulla ruudulla että Livessä. Yhteispelikampanjan pituus on tosin vain noin puolet yksinpelin mitasta.

Tarjolla on myös muutama erilainen kilpamoodi, joskin ne muistuttavat lähinnä kolikkopeliaikaisia pistemoodeja. Kuka tappaa nopeiten terroristeja? Kuka kerää nopeiten dokumentteja? Jos odotti jotain sarjan edellisten pelien kissa ja hiiri -leikkejä sisältävää neutralization-moodia, kokee karvaan pettymyksen.

Splinter Cell: Conviction ei aivan lunasta lupauksia hiippailupelien uudesta kuninkaasta. Luvassa on pätevä peli, mutta onko se enää mainostamaansa hiippailua? Se ei välttämättä ole täysin varmaa enää. Tuntuikin välillä siltä, että Conviction on Splinter Celliä vain nimellisesti. Se ei tarkoita sitä, etteikö kyseessä olisi nautittava peli. Päinvastoin. Se on vain suunnanmuutoksena outo veto.

Tekijä: Ubisoft Montreal
Julkaisija: Ubisoft
Testattu: Xbox 360
Saatavilla: PC, Xbox 360
Pelaajia: 1-2
Pelin kotisivu: http://www.splintercell.com
Eric Hartin

Toinen mielipide (Xbox 360)

Tom Clancyn kirjojen tapaan Splinter Cell -sarja on kuivakas teknologiatrilleri, jonka päähenkilö Sam Fisher on raspikurkkuinen miesten mies. Jotain on nyt muuttunut. Fisher on vanhempi, harmaantunut. Hän aikoo kostaa tyttärensä murhan, mikä johtaa aiempia sarjan osia suoraviivaisempaan ja kostonhimoisempaan pelattavuuteen.

Pelattavuus mahdollistaa kuitenkin sekä viihdyttävän räiskimisen että hipihiljaa hiiviskelyn. Suojaan syöksyminen, varusteiden käyttäminen ja ympäristöissä liikkuminen toimii erinomaisesti. Tainnuttamalla vihollisen vaivihkaa saa teloitus-kyvyn, jolloin voi maalata useita vihollisia kohteiksi ja hoidella nämä yhdellä napinpainalluksella. Välillä peli vain pitää pelaajaa liian vahvasti kädestä, kun tämä haluaisi pohtia asioita itsenäisesti.

Tällaisena Sam Fisher muistuttaa erehdyttävästi Jason Bournea, mutta ei käy kieltäminen, etteikö toiminta olisi erittäin viihdyttävää. On vain kysyttävä, tulisikohan tiimin keskittyä aivan uuteen pelisarjaan, jos hiiviskely ei enää innosta?

Simon Elo