StarCraft II: Legacy of the Void (Mac, PC)
Tekijä: Blizzard
Julkaisija: Blizzard
Testattu: Windows 10, Intel Core i5-4670K, 16 Gt keskusmuistia, GeForce GTX 970
Saatavilla: Mac, PC
Laitevaatimukset: PC Windows XP tai uudempi, tuplaydinprosessori, 2 Gt muistia, 30 Gt levytilaa, laajakaistayhteys
Pelaajia: 1, 2 (co-op, internetissä), 2-6 (PVP, internetissä)
Muuta: itsenäinen peli, ei vaadi aiempia osia.
Pelin kotisivu: http://www.legacyofthevoid.com
Arvostelija: Miikka Lehtonen
Kun Blizzard ilmoitti vuonna 2008, että StarCraft II ei olisi vain yksittäinen peli, vaan kolmen pelin sarja, moni piti firmaa hulluna. Riittäisikö materiaalia? Pysyisikö laatu korkeana? Ja ennen kaikkea, pitääkö oikeasti odottaa ties miten monta vuotta lisää, että tarina saadaan päätökseen?
No, materiaalia kyllä riitti, sillä ne sarjan kaksi ensimmäistä osaa olivat pitkiä ja hyvälaatuisia. Niinpä kolmannelta osaltakin odotettiin paljon. Mutta voisiko se mitenkään lunastaa miltei 10 vuoden odotuksia?
Jo siinä sen toisen StarCraft II –pelin, Heart of the Swarmin, aikoihin oli harvinaisen selvää, että Blizzardin päätös jakaa pelin tarina kolmeen osaan oli ehdottomasti oikea. Olisi ollut täysin epärealistista odottaa, että kolme näin suurta ja laajaa kampanjaa olisi puristettu yhteen peliin. Jostain olisi täytynyt karsia ja kokemus olisi väistämättä kärsinyt siitä.
Kolmas osa ei suinkaan muuta näitä näkemyksiä, vaan entisestään vahvistaa niitä. Vaikka se kesti eeppisen pitkään, tuloskin on yhtä eeppinen: yksi iso tarina, jonka eri osaset kerrotaan kolmen eri rodun perspektiivistä. Zergit ja ihmiset saivat jo omansa ja nyt on mystisten protossien vuoro. Ja voi jumpe, millaisissa fiiliksissä sitä mennäänkään.
My life for Aiur!
Kun Legacy of the Void alkaa, protoss-komentaja Artanis käy epätoivoista taistelua alati hupenevan seuraajajoukkonsa kanssa kotiplaneetan kohtalosta. Zergit, sekä toisesta ulottuvuudesta paukahtaneen scifi-saatana Amonin hybridijoukot, pitävät planeettaa hallussaan. Epätoivoinen tilanne muuttuu suorastaan mahdottomaksi, kun Amon saatanallisilla voimillaan korruptoi kaikki planeetan protossit orjikseen. Kaikki, paitsi itsensä protossien psyykkisestä verkosta rituaalinomaisesti irroittaneen Dark Templarit.
Tätä kautta toivon kipinä sitten syttyykin. Dark Templar –samooja Zeratul onnistuu vapauttamaan Artaniksen Amonin vallan alta ja pieni porukka viimeisiä protoss-eloonjääneitä pakenee kotiplaneetaltaan Spear of Adun –aluksella. Edessä on eeppinen avaruusmatka, jossa jahdataan muinaisia ennustuksia, taistellaan ylivoimaiselta vaikuttavia vihollisia vastaan ja myös ratkotaan protossien yhteiskuntaa vuosisatojen ajan vaivanneita epäkohtia ja ongelmia.
Tarina ei todennäköisesti yllätä Blizzardin pelejä ennen pelanneita hirveästi, sillä se käsittelee samanlaisia teemoja ja tapahtumia aika tutulla otteella. Korruptio, siitä vapautuminen ja sitä vastaan taisteleminen ovat päivän teemoja, mutta ei Legacy of the Voidin tarina huonokaan ole. Ei, se on ihan hyvää ja toimivaa avaruusoopperaa, jossa riittää hyviä hahmoja ja hienoja hetkiä.
Tarinalla on myös mukavasti pituutta. Legacy of the Voidin sitä varsinaista pääpelitilaa ympäröivät mukavan mittainen prologi ja epilogi, joiden parissa yhteensä vierähtikin reilun viikon kaikki illat. Ja kivaa oli. Ei toki yksistään sen takia, että tarina toimii, vaan koska peli on niin erinomaisen hyvä.
You must construct additional pylons!
Legacy of the Void on – tietenkin – RTS-peli. Mutta koska se on Blizzardin RTS-peli, se ei ole ihan samasta puusta veistetty kuin vaikka ne ammoiset Command & Conquerit. Mukana on toki useita tehtäviä, joissa rakennetaan tukikohtaa ja kasataan armeijaa, jotta voidaan jyrätä vihollisen tukikohdat ja pesäkkeet, sekä suorittaa tavoitteet.
Ne tavoitteet ovat yksi merkittävä syy sille, miksi Legacy of the Void edeltäjiensä tavoin tuntuu vähän perus-RTS:ää paremmalta tapaukselta. Miltei jokaisessa tehtävässä on omat mutkansa ja solmunsa, jotka pakottavat ajattelemaan eri tavalla. Eräässä alkupään tehtävässä rakennetaan ja komennetaan rinta rinnan ihmisliittolaisten kanssa sillä pienellä mutkalla, että parin minuutin välein Amonin psyykkinen aalto lamauttaa kaikki taistelukentän ihmiset – myös viholliset. Tällöin kimppuun puskee Amonin hybridijoukkoja, mutta pelaajalle jää silti valinta: suojaanko liittolaisiani vai hyödynnänkö tilaisuuden ja hyökkään puolustuskyvyttömien vihollisten kimppuun?
Tehtävissä on myös bonustavoitteita, kahta lajia. Osa on metatavoitteita: jos vaikka ylläolevassa tehtävässä tuhoaa 80 lamautunutta vihollista, saa saavutuksen, mutta ei mitään sen kummempaa. Osa taas on sidottu tehtävien väliseen progressioon. Siinä ylläolevassa tehtävässä pitäisi esimerkiksi löytää aikaa ja joukkoja käydä pelastamassa vihollisten hyökkäyksen kohteena olevia tutkimuslaitoksia.
Yhtä lailla edeltäjiensä tavoin Legacy of the Void sisältää myös useita tehtäviä, joissa armeijan sijaan komennetaan vain muutamaa suurta sankaria. Ne tuntuvat melkein MOBA-henkisiltä tehtäviltä, eikä ihan sattumalta. Komennossa olevat sankarit kun ovat tuttuja Heroes of the Stormistakin ja toimivat pelissä kovin samanlaisesti. Kivaa synergiaa!
Tehtävien välissä pääsee sitten kustomoimaan armeijaansa. Bonustavoitteita suorittamalla kerätään protossien tieteisraaka-ainetta, jolla ladataan lisää pökköä tukikohtana toimivan Spear of Adunin pesään. Näin saa avattua aina vain hintavampia bonusjuttuja, joita voi sitten aktivoida tehtävässä. Tarjolla on useita askelmia, joista kustakin saa valita yhden. Yksi vaihtoehto on aina ilmainen, mutta aika pliisu, kun taas muut maksavat niitä resurssipisteitä. Ne eivät toki käytöstä kulu, vaan alati kasvavaa pooliaan saa sijoitella uusiksi halutessaan.
Näin voi vaikka komentaa Spear of Adunin pyyhkimään ruudun puhtaaksi vihollisista, ylikellottamaan omien joukkojen suojakilpiä hetkeksi tai kutsumaan taistelukentälle legendaarisen protoss-sankari Fenixin, joka sitten pistää kaiken paskaksi ja palamaan. Valinnat ovat vaikeita, sillä kaikkeen ei millään riitä pisteitä ja hyviä vaihtoehtoja riittää.
Samaten tehtävien välissä pääsee kustomoimaan armeijaansa. Pelaajan joukot on jaettu tiettyihin arkkityyppeihin – vaikka jalkaväki, robottitukiyksikkö ja ilmataistelulentokone – joista kustakin aukeaa kampanjan edetessä kolme erilaista vaihtoehtoa. Kyse ei ole vain mistään ”tämä lyö kovaa, tuo kestää paljon vahinkoa” –tason valinnoista, vaan dramaattisesti erilaisista kyvyistä, jotka soveltuvat erilaisiin pelityyleihin.
Kustomoinnin avulla pelikokemuksen voi suunnitella omiin mieltymyksiinsä sopivaksi, mikä on tietenkin pahuksen kiva juttu. Toki tämä kaikki on tuttua niistä sarjan aiemmistakin peleistä, mutta ainakaan Blizzard ei ole poistellut pelistä mitään.
Jälleen niiden aiempien pelien tavoin myös Legacy of the Voidin kampanja on mainio. Tehtäväsuunnittelu on hyvää, haaste juuri kohdallaan ja koko ajan mukaan tulee uusia juttuja tasaisella vauhdilla. Koskaan en kyllästynyt, eikä ollut lähelläkään.
Ja kun lopputekstit sitten pyörivät, StarCraft II ei ole vielä ohi. Ei todellakaan.
Myös moninpelaajille
Perinteisesti StarCraft II:n moninpeli on ollut vähintään puoli syytä sille, miksi pelejä pelataan. Viime vuosien aikana League of Legends ja DOTA 2 ovat puraisseet StarCraft II:n pelaajapoolista aika ison haukkauksen, mikä näkyy myös Legacy of the Voidin pelisuunnittelussa. Vanhojen fanien takaisin kalastelun sijaan (tai ohella?) Blizzard nimittäin pyrkii koukuttamaan ihan uutta pelaajaporukkaa StarCraft II:n pariin.
Kaikki pelin kolme rotua saavat tietenkin taas pinon uusia leluja, jotka mahdollistavat uusia pelityylejä. Merkittävämpänä muutoksena Blizzard on tuunannut ihan pelin perusteitakin. Resursseja on tarjolla vähemmän kuin ennen, mikä pakottaa pelaajat laajentamaan aggressiivisesti ja nopeasti. Alkujaan työläisyksiköitä on myös paljon enemmän kuin aiemmin, joten alun niin sanottu ramp up –vaihe on nopeampi kuin ennen.
Tuloksena on pelikokemus, joka toki tuntuu yhä StarCraft II:lta, mutta nopeutettuna. Pelit kestävät keskimäärin vähemmän aikaa kuin ennen, mikä on oikein hyvä juttu. Ei minulla ainakaan enää oikein riitä istumalihaksia toista tuntia kestäviin turpasaunoihin.
Ja niitä turpasaunojahan on tiedossa. StarCraft II on kaiken tämän jälkeen entistä enemmän peli, joka vaatii pelaajaltaan yhtälailla vahvoja mikrotus- ja makrotustaitoja. Pitää siis pystyä koko ajan aktiivisesti hallitsemaan taistelukentän ja talouskoneistonsa yleiskuvaa, mutta myös tekemään yksikkötasolla oikeita siirtoja, käyttämään oikeita kykyjä ja niin edelleen, hirveällä tahdilla. Taitokatto on yhä korkea.
Ehkä minunlaiseni pelipapat voivat saada lohtua uudesta archon-pelitilasta, jossa kaksi pelaajaa komentaa yhdessä yhtä armeijaa toista samanlaista kombinaatiota vastaan. Idea on mainio, sillä näin vähän taidoiltaan heikompi pelaaja, tai pelaaja, joka ei ehkä hallitse täysin sitä StarCraft II:n kokonaiskuvaa, vaan vain osan siitä, voi pelata samalla kun parempi ja kokeneempi kaveri jeesaa ja tukee.
Jos yhteistyö kiinnostaa, se onnistuu entistä paremmin uuden co-opin myötä. Tarjolla on nyt kuusi erilaista sankaria, jotka ovat tuttuja StarCraft II –pelien vaiheilta. Kullakin on oma pelityylinsä ja yksikkövalikoimansa, mutta myös MOBA-henkiset sankarikyvyt. Kaverin kanssa väännetään sitten läpi tehtäviä, jotka on poimittu sarjan muista peleistä ja joihin on tehty pieniä muokkauksia, jotta ne olisivat haastavampia kaksinpelattavia. Niissä pätemällä kerätään kokemuspisteitä, joilla sankarit oppivat uusia juttuja ja paranevat entisestään. Mukana on myös vahvaa riski ja palkinto –meininkiä. Mitä kovemman vaikeustason ottaa ja mitä enemmän bonustavoitteita pyrkii saavuttamaan, sitä enemmän kokemuspisteitä saa.
Co-op on tautisen hauskaa. Itse väänsin sitä yhden kaverini kanssa urakalla useampana iltana ja tulen vääntämään edelleen arvostelun jälkeenkin.
Napakymppi
Legacy of the Voidin suurin ongelma on tekniikka. Kun puhutaan Blizzardin peleistä, sitä voisi vähän olettaa, että ne pyörivät suunnilleen millä tahansa modernilla koneella pelattavasti ja pehmeästi. Omalla koneellani peli itse asetti päälle extreme-tason grafiikat, jotka kyllä näyttivät hyviltä, mutta eivät pyörineet kovin jouhevasti. Välianimaatioissa FPS dippaili säännöllisesti 20:n huitteille ja taisteluissakin pudottiin usein 60 FPS:n ihanneluvuista paljon alemmas.
Moninpelissä kokemus on parempi, mikä viittaisi siihen, että pullonkaulana ei ole esimerkiksi näytönohjain, vaan prosessori, jonka pitäisi käsitellä koko ajan kamalat määrät tekoälyä paitsi pelaajan omille yksiköille, myös vihollisille. Taistelukentällä suhaa satoja yksiköitä, joten ei ole sinänsä ihme, jos välillä vähän tökkii. Harmi kylläkin, sillä RTS-pelissä kaiken pitäisi olla sujuvaa ja jouhevaa.
Muuten en löytänyt mitään suurempaa valittamista, vaan Blizzard vei taas mukanaan. Se StarCraft II –trilogian ensimmäinen osa, Wings of Liberty, oli minulle melkoinen tajunnanräjäyttäjä. En nimittäin ole perinteisesti pitänyt RTS-peleistä. Wings of Libertystä sen sijaan pidin niin paljon, että lähdin oikein moninpeliäkin kokeilemaan. Se jos mikä on minulle harvinaista.
Sittemmin ne myöhemmät StarCraft II –pelit ovat taas vieneet täysillä mukanaan, kiitos toimivien avaruusmättötarinoidensa ja erinomaisen pelattavuutensa. Eikä Legacy of the Void petä. Se nappasi taas ykkösellä mukaansa ja pakotti pelaamaan. Missään kohtaa ei ottanut pannuun, turhauttanut tai ärsyttänyt. Kokemus on viimeistelty, tuunattu ja äärimmäisen toimiva.
Kauan se kesti ja pirun pitkään sitä piti odottaa, mutta Legacy of the Void on odotuksen arvoinen. My life for Aiur!
