Stellaris on galaksin kokoinen leikkikenttä (Linux, Mac, PC)
Stellaris
Tekijä: Paradox Interactive
Julkaisija: Paradox Interactive
Testattu: PC Windows 10, Intel Core i5-4670k, 16 Gt muistia, GeForce GTX 970
Saatavilla: Linux, Mac, Windows
Laitevaatimukset: PC Windows 7 tai uudempi, Athlon X4 640, 2 Gt muistia, GeForce GTX 460
Pelaajia: 1, 2-32 (lähiverkossa ja internetissä)
Muuta: Boksi- ja ladattava peli, hinta 39,99 – 69,99 euroa (Steam)
Pelin kotisivu: https://www.paradoxplaza.com/stellaris
Arvostelija: Miikka Lehtonen
Minä, kuten monet muutkin, menetin sydämeni Paradoxin Crusader Kings II:lle. Strategiapeliltä näyttävä ja pelottava peli olikin oikeasti eeppinen roolipeli, jossa johdetaan keskiaikaista hallitsijaperhettä läpi vaikeuksien.
Kun firma sitten ilmoitti kehittävänsä samalla idealla toimivaa avaruusstrategiaa, miltei kasvatin hännän, jotta voisin heiluttaa sitä. Stellaris lupaakin paljon, mutta ei aivan lunasta sitä kaikkea.
Paradoxin Crusader Kings II on todellakin erinomainen peli. Se on osittain niin sanottu grand strategy –peli, jossa johdetaan keskiaikaista hallitsijaperhettä. Tarjolla on maita pikkuruisista yhden läänin suvuista mantereen hallitsijoihin. Valitsi minkä tahansa, se pelin toinen puolisko tekee kokemuksesta ikimuistoisen. Crusader Kings II kun on oikeasti peli niistä hallitsijasuvun jäsenistä.
Satunnaiset tapahtumat ja vahva hahmonkehitys tarkoittavat sitä, että rankan strategian pintakerroksen alla piilee kunnon saippuaooppera, jossa naapurimaahan kasvatettavaksi lähetetty poika palaa vuosien päästä kotiin ja naapureiden uskon löytäneenä aloittaa salajuonen isänsä murhaamiseksi, samalla kun suvun toinen puolisko taistelee perhetilojen herruudesta. Eeppistä kamaa.
Nyt Paradox on siis lähtenyt siirtämään samaa ideaa avaruuteen. Mutta millä tuloksella?
Stellaris
Olipa kerran valtakunta
Siinä missä Crusader Kings II oli yhden hallitsijasuvun tarina, Stellaris on yhden avaruusimperiumin tarina. Pelin alussa saa joko valita valmiista ja satunnaisesti tehdyistä imperiumeista, tai luoda omansa. Kaikilla mahdollisilla imperiumeilla on sekä biologisia, psykologisia että sosiologisia piirteitä, jotka määrittävät sen, millaista väkeä putkesta ulos paukahtaa. Sillä on suunnattomasti eroa, pelaako demokraattisilla ja rauhaa rakastavilla lintumiehillä, hyvin uskonnollisilla ja kollektiivisilla avaruussienillä vai muukalaisia vihaavalla ja lääniä himoitsevilla kissanaisilla.
Piirteet tuovat mukanaan sekä hyviä että huonoja muuttujia, jotka määrittävät paljon pelikokemuksen suuntaa ja pelityyliä. Sulkeutuneet ja homogeeniset kansat ovat esimerkiksi yhtenäisiä ja harmonisia, mutta niiden on vaikea integroida yhteiskuntaansa ulkopuolelta tulevaa väkeä.
Kun oma porukka on luotu, peli generoi jokaiselle perikerralle hyvinkin erilaisen temmellyskentän. Galaksin rakenne ja sisältö tietenkin luodaan jokaista pelikertaa varten uusiksi, mutta niin tehdään myös sen asukeille. Vastaan tulee välillä todella villejä kombinaatioita, varsinkin kun modaajat pääsivät peliin käsiksi ja alkoivat lisäilemään peliin uusia persoonallisuuksia ja filosofioita.
Ja siinä sitä sitten ollaan. Keskellä suurta tyhjyyttä. Kotiplaneetta, tieteellinen tutkimusalus ja rakennusalus sen kiertoradalla. Kaikkialla ympärillä on kymmeniä, ellei satoja järjestelmiä, jotka odottavat löytäjäänsä ja tutkijaansa.
Tässä kohtaa tuleekin sitten se pelin ensimmäinen pettymys, sillä tie Stellariksen voittoon on valitettavan kapea. Ainoa voittoehto on, että kontrolloi tarpeeksi suurta osaa galaksista. Käytännössä tämä tarkoittaa tietenkin sotimista ja aggressiivista laajentumista. Olisi ollut kiva nähdä muitakin vaihtoehtoisia voittoehtoja, jotka olisivat avanneet enemmän mahdollisuuksia ja vaihtoehtoisia strategioita, mutta näillä mennään. Eikä ihan huonosti mennäkään.
Stellaris
Tekemistä riittää
Eräs Paradoxin pelien perussynneistä on se, että niiden opetteleminen on vaikeaa. Informaatiotulva on valtava, käyttöliittymät ovat kehnoja ja peruspelattavuuden kanssakin saa painia, siitä puhumattakaan, että oppisi ne pelin salat. Stellaris onnistuu jollain ihmeen konstilla välttämään tämän sudenkuopan menettämättä kuitenkaan sitä Paradox-pelien syvyyttä ja monimutkaisuutta.
Pelin alussa saa valita, minkä tasoisen tutoriaalin haluaa pelinsä taustalle. Sitten opetellaan pelaamalla. Haluttaessa peli selittää vaikka jokaisen toiminnon, näkymän ja ominaisuuden toiminnan ainakin pintapuolisesti. Siinä sivussa se jakelee sitten tipsejä siitä, mitä seuraavaksi kannattaisi tehdä. Stellaris antaa myös fiksusti pelaajalle tehtäviä, jotka ohjaavat hienovaraisesti tutkimaan ympäröivää avaruutta ja levittämään vaikutusvaltaansa sen kolkkiin.
Vaikka hyvien strategioiden löytämisessä menikin aikaa useita tunteja, minulla ei koskaan ollut sellaista oloa, kuin olisin joutunut taistelemaan peliä vastaan tai että en olisi saanut kaikkea tarvitsemaani informaatiota. Iso peukku siis tästä.
Tekemistähän riittää. Pelaajan valtakunta pyörii useiden eri resurssien varassa. Yleinen raha, teollinen voima ja poliittinen tahto ovat ne perusresurssit, joiden lisäksi tarjolla on vielä kolme teknologiapuuta, joista jokaista tutkitaan sen omalla resurssilla. Näitä kaikkia resursseja hankitaan tutkimalla galaksin tähtijärjestelmiä, ja rakentamalla sopiville planeetoille kaivoslaitoksia ja tutkimuskeskuksia.
Stellaris
Joskus tutkimusmatkoilla voi törmätä ihmeellisiin löytöihin, avaruuden salaisuuksiin tai muinaisten kansojen jälkeensä jättämiin raunioihin, joita tutkimalla voi saada paitsi erinäisiä hyödykkeitä, myös avata erilaisia tehtäväketjuja, joiden suorittaminen voi johtaa yllättäviin lopputuloksiin.
Ensimmäiset tunnit Stellariksen parissa ovatkin aivan fantastisia. Tekemistä riittää monella rintamalla pelaajan kunnostaessa kotiplaneettaansa, tutkiessa uusia teknologioita ja levittäytyessä hiljalleen pitkin avaruutta. Pelin maailma tuntuu oikeasti mystiseltä ja kiinnostavalta. Siinä sivussa alkaa myös oikeasti luoda päänsä sisällä sitä tarinaa oman kansansa vaiheista.
Tässä auttavat erilaiset satunnaiset tapahtumat, jotka voivat kohdata koko kansaa tai sen johtohahmoina toimivia kenraaleita, tiedemiehiä ja poliitikkoja. Eräs omista tiedemiehistäni esimerkiksi katosi mystisesti tutkimusmatkallaan johonkin avaruuden syövereihin. Kun hän sitten kuukausia myöhemmin ilmestyi takaisin kotimaille, hän vaikutti jotenkin erilaiselta. En toki spoilaa näin alkanutta tehtäväketjua, mutta tällaiset tapahtumat saavat jokaisen pelikerran tuntumaan erilaiselta ja pelaajan kansan tuntumaan omalta.
Stellaris sisältää myös mainioita ideoita, jotka auttavat entisestään tekemään pelikerroista uniikkeja. Puhuin aiemmin teknologiapuista, mutta se on vähän harhaanjohtavasti sanottu. Oikeammin kyse on siitä, että kolmessa eri kategoriassa saa aina kerrallaan tutkittavaksi kolme satunnaista teknologiaa. Useista niistä on tarjolla monia eri tason vaihtoehtoja, jolloin vaikka ykköstason kilpiteknologian tutkiminen avaa mahdollisuuden tutkia kakkostason kilpiä, mutta yhtäläisesti peli voi heittää vaihtoehtojen joukkoon myös jonkin todella harvinaisen, mutta voimakkaan teknologian.
Pelin edetessä ongelmat alkavat kuitenkin nostaa päätään.
Stellaris
Tyhmyyden galaksi
Stellariksen kompastuskivet eivät ole strategiapelien maailmassa harvinaisia, sillä pelin suurimmat ongelmat liittyvät tekoälyyn ja interaktioihin sen kanssa. Stellariksen diplomatiasysteemi on kyllä paperilla monipuolinen ja sisältää paljon hienoja yksityiskohtia, kuten spontaanin kansanvaelluksen planeettojen välillä ja näin syntyviä skismoja alkuperäisasukkaiden ja uusien tulijoiden välillä. Naapureiden kanssa voi myös käydä jos jonkinlaista yhteistyötä rajojen avaamisesta sotilasliittoihin saakka.
Kun hieman enemmän kikkailee systeemin kanssa, huomaa nopeasti sen olevan kovin rajoittunut. Tekoäly ei ole kovinkaan fiksu, eikä osaa esimerkiksi käyttää armeijoitaan ja laivastojaan mitenkään järkevästi. Sitä on helppo jallittaa ja näin ylivoimaiseltakin tuntuvaa vihollista vastaan voi pärjätä yllättävän hyvin.
Tässä kohdin ongelmaksi nousee myös se, että lopulta ainoa tie voittaa Stellariksessa on alistaa suuri osa muusta galaksista valtansa alle. Tämä tarkoittaa sitä, että pelaajan täytyy kerran toisensa jälkeen julistaa sota jotain naapuriaan vastaan, valloittaa alueita ja voittaa taisteluita kunnes peli päättää, että sota on voitettu ja sitten pestä jälkipyykkiä. Valloitetut planeetat täytyy rauhoittaa, tappiot paikata, sotakalusto päivittää ja sitten on aika tehdä sama uudelleen toiselle naapurille.
Tämä ”valloita koko galaksi” –filosofia on myös ristiriidassa perusteiden kanssa. Stellaris pyrkii mallintamaan hallinnon paisumista niin, että pelaajalla on koko ajan niskassa hallittujen planeettojen yläraja. Jos tämän luvun yli menee, paisuva byrokratia syö aina vain suuremman ja suuremman siivun kakusta jättäen vähemmän resursseja pelaamiselle.
Ongelmaksi tämä muodostuu siinä vaiheessa, kun niitä planeettoja on pakko valloittaa. Diplomatia kun ei käytännössä anna useinkaan mahdollisuuksia muihin tapoihin tuoda naapureita oman vallan alle, vaikka paperilla sen pitäisi olla mahdollista. Kavereita ei vain kiinnosta, liittoutumiset eivät onnistu.
Näin pelin edetessä se muuttuu alati enemmän tympeäksi puurtamiseksi, jossa varsinainen taistelu käydään vihollisten sijaan pelin logiikkaa vastaan. ”Miten saan täytettyä voittotavoitteet mahdollisimman vähällä säheltämisellä” ei ole se kaikkein huikein lähtökohta pelille.
Stellaris
Ponnistus tähtiin?
Stellaris ei ole mitenkään huono peli, saati sitten mitenkään korjauskelvoton. Sen runko on jo nyt äärimmäisen kiehtova. Parhaimmillaan se onnistuu tasapainottelemaan täydellisesti suuren strategian ja hauskan ”tämä on minun tarinani” –tunnelman välillä. Paradoxilla on kuitenkin vielä tekemistä. Diplomatiaa täytyy tuunailla ja olisi kiva, jos peliin lisättäisiin muitakin voittovaihtoehtoja – tai ainakin sitten erilaisia ja toimivia tapoja saavuttaa se galaksin hallinta.
Toivon hartaasti, että kehitystiimi tarttuu talikkoon, sillä Stellariksessa on potentiaalia vaikka mihin. Se on käytettävyydeltään ja hallittavuudeltaan kenties sujuvin ja paras Paradoxin peleistä ja sisältää erinomaisia ideoita. Kun homma toimii, se toimii siis kympillä.
Nyt sanoisinkin, että Stellaris kaipaa lisää vähän kaikkea. Lisää vaihtoehtoja. Lisää tarinoita. Lisää hahmoja. Lisää teknologioita, jotka tekevät muutakin kuin antavat pelaajalle +10 pistettä vahinkoa. Lisää suuria tapahtumia, lisää erilaisia polkuja. Jos Paradoxia ei kiinnosta, toivottavasti pelin fanit saavat modien avulla saman lopputuloksen aikaiseksi. Tehkää näin ja tarjolla voi olla strategiapelien klassikko.
Stellaris
Lisää aiheesta
Civilization: Beyond Earth (Mac, PC)
Civilization: Beyond Earth: Rising Tide (Mac, PC)
Eclipse: Rise of the Ancients –lisäosa (Lautapeli)
Master of Orion -haastattelu: vanhat MoO-jäärät tekevät rebootista alkuperäisen veroista
Pandora: First Contact (Linux, Mac, PC)
Uusi Master of Orion syntyy ilman alkuperäisen luojaa – miksi?
