UUSIMMAT

Tales of Xillia 2 (PS3)

19.09.2014 14:15 | Kalle Lounela

Tekijä: Bandai Namco
Julkaisija: Bandai Namco
Testattu: PlayStation 3
Saatavilla: PlayStation 3
Pelaajia: 1, 2-4 (samalla koneella)
Muuta: Tarinan kesto 35+ h. Paljon läpäisynjälkeistä materiaalia.
Pelin kotisivu: http://www.talesofgame.com/en/game/tox2/
Arvostelija: Kalle ”HCJorma” Lounela

 

Ei hemmetti. 20 miljoonan velat painavat päälle yli-innokkaan velkojan soitellessa vähän väliä. Rakas veljeni on leimattu terroristiksi. Kanssani matkaa nokkela pikkutyttö, joka on mitä luultavimmin menettänyt viimeisenkin vanhempansa. Pakko se on kai alentua metsästäjä-keräilijän tasolle ja hankkia tylsähköjä hanttihommia lompakon kasvattamiseksi. Vähän tässä rupeaa itse kutakin ahdistamaan. Toisaalta mitä turhia tuskailemaan: eihän velalla ole edes korkoa.

Hupskeikkaa. Rahan hankkiminen johtaakin isomman luokan agenttikorporaation luo, jonka pukumiehet pistävät minut tuhoamaan rinnakkaistodellisuuksia. Maailmoja, jotka eivät meidän mielestämme saa olla olemassa. Mitä jos hullu kuningas ei olisikaan menettänyt viimeistä mutteriaan? Mitä jos sotatoverit eivät olisikaan kaatuneet? Mitä jos kaikki ensimmäisen pelin hahmot olisivatkin murhattu ja heitetty kylmästi jokeen lillumaan? Historiasta kiinnostuneita kutkuttaa jossittelu. Täällä sitä olisi tarjolla. Tumman kitkeränä ilman turhia kalsiumeja tai muita suun makeuttajia.

Protip: tämä arvostelu ja pelin tapahtumat ylipäätään aukeavat paremmin, kun luet tässä kohtaa edellisen Xillian arvostelun.

Lue arvostelu: Tales of Xillia (PS3) 

Aika velkainen peli

Netissä Velkasimulaattori 2014 -kutsumanimen saanut Tales of Xillian jatko-osa on realistista ruusuilla tanssimista. Kun halvin, 30 % hipareita parantava rohtomössö maksaa 100 galdia, on 20 miljoonaa aivan järkyttävä läjä virtuaalista mammonaa. Velka on oleellinen osa pelimekaniikkaa ja se jatkuu pelin loppuun asti, jos et ole kapakan kovin uhkapeluri. Yleensä seikkailuhenkisissä peleissä alueita avataan yksitellen tutkittavaksi. Tällä kertaa velkataakan tuomat matkustusestot ajavat saman asian. Myös tarinatehtävien jatkuminen on riippuvainen säännöllisesti kohoavista ja maksettavista lyhennyksistä.

Velkansa mittaiset miehet saavat lisäpalkkioita tavallista nopeammasta takaisinmaksusta. Postiluukkuun kilahtaa muun muassa rakk… ei kun kaverirohtoa, uusia taitoja ja kaikista kovimmat jätkät pääsevät nauttimaan fanipalveluun keskittyvästä animevideosta. Kai kovimmat misut voivat löytää jotain iloa mieskaartin rintalihaksista, paha mennä sanomaan. Harvemmin sitä tunnolliset velalliset saavat matkan kuumille lähteille koko summan maksettuaan.

Gaius on armoton kovanaama yllättävällä heikkoudella.

Tapasin olla kaltaisesi seikkailija

Eli kilisevää on pakko kerätä päästäkseen tarinassa eteenpäin. Kerääminen sujuu kätevimmin sivutehtävissä, jotka löytyvät suoraan kaupungin ilmoitustaululta. Edellisessä osassa sivutehtäviä sai metsästää henkilöiltä itseltään. Nyt tehtävää – suurimmaksi osaksi luokkaa tapa X määrä hölöpölöpöötä tai vastaava jostakin tavarasta – on paljon enemmän, joten ratkaisu tuntuu toimivalta. Toisaalta kontakti maailman asukkeihin jää paljon vähemmälle, kun kaikki hoidetaan välikäden kautta. Olisin halunnut nähdä kasvokkain tyypin, jolla on varaa heittää rahaa minua päin vain, koska hän haluaa koston haisunsa purskauttaneista haisunäädän sukulaisista.

Kaikista suurimmat voitot saa kartan eri puolille syntyvistä pomomaisista vihollisista. Alkupään voimakkaista vihuista tulee heikkoja pienen odottelun jälkeen, kun hahmokaartin levelit ovat nousseet korkeammaksi. Laiskana kävin lahtaamassa keskisormea heilauttamatta alkupään örveltäjät ja kilautin tililleni päälle 50 000 galdia per pää. Eipä nekään rahat ehtineet kauaa pankissa homehtua.

Saisinko tuon kissan, kiitos

Keräilijäkulttuurin väkeä on taas muistettu avokätisesti. Tällä kertaa (hullun) kissaleidin 100 kissaa oli paennut ympäri maita ja mantuja. Mikäs sen parempaa kuin etsiä söpöjä kisumirrejä? Velatkin unohtuvat taas seuraavaan puhelinsoittoon asti. Tosin minä vihaan turhaa keräilemistä ja nappasin vain kaikki kisset, jotka tulivat matkallani vastaan. Kerättyjä kissoja voi lähettää hakemaan harvinaista tavaraa alueelta, josta nelijalkaisen löysit. Tulee mieleen kaikki ne kerrat kun kotikissamme toi ylpeillen näytille kaiken karvaista jyrsijää. Xillian kisut eivät tosin tuo kuolleita rottia sisälle taloon.

Normaalien sivutehtävien lisäksi jokaiselle ryhmän hahmolle on oma tehtäväläjänsä, jolla mielistellään edellisen Xillian ystäviä. Mukana on rinnakkaistodellisuuksien tuhoamista, joissa ennen maailman lopullista dumppaamista käydään läpi hahmojen traumoja edellisestä pelistä. Onko palkkasoturi Alvin iänikuinen valehtelija ja selkäänpuukottaja, vai pystyykö hän oikeasti muuttumaan? Entinen terroristiryhmän vakooja ainakin tahtoo kovasti olla parempi ihminen. Moni näiden tehtävien syvyydestä menee kakkososaan suoraan hypänneeltä varmasti täysin ohi.

Kerättyjä kissojen pärstöjä ja nimiä voi ihailla muun tekemisen loputtua.

Kakkonen on ykkönen

Muistikuvat vuosi sitten julkaistusta Tales of Xilliasta olivat hämärtyneet sopivasti pientä kertausta varten. Kertausta saa kierrätettyjen alueiden ja pelinsisäisen, mutta hyvin suppean, taskukirjaston muodossa. Pidin ensimmäisen osan tarinaa osittain sekavana kaikkine outoine käsitteineen henkimaailman toiminnasta. Siksi katsoin tarinasta virallisen kertausvideon ja sen pohjalta lähdin takaisin Rieze Maxian maailmaan. Toimi.

Samojen alueiden läpikäyminen ei kuitenkaan maistunut niin puulta kuin oletin. Aikaa oli kulunut vähän, mutta muita pelejä pelattua sitäkin enemmän, ja näin alueet olivat unohtuneet. Yllätyksekseni havaitsin pientä nostalgian tapaista fibaa. Onneksi mukana oli sopivasti uusiakin alueita, koska pelkkä fiilistely ei kanna kierrätetyn materiaalin kanssa hirveän pitkälle.

Sen sijaan tarina oli täysin tuoretta pullaa. Sitä syödessä tuntui, että koko ensimmäinen osa oli pelkkää alkupalaa tuleville nautinnoille. Hyviä, tunteita herättäviä tarinoita rakastavana nostan hattua leipureille. Ensimmäistä kertaa Tales of –sarjassa oli valintoja, joista lopputuntien aikana valitut määräävät kolmen eri tarinan lopetuksen väliltä. Pelasin yhden läpi, sain silmäni kostumaan. Katsoin kaksi muuta muiden pelaamana ja sain aikaiseksi kunnon kyyneliä. Olen täysin varma, että pillitys ei ollut sattumoisin samaan aikaan syömäni Inferno-pizzan syytä.

Yksikään pullan sokeripäällisistä ei ollut ”hokkuspokkus, nyt kaikki on taas hyvin” -lopetus ja hyvä niin.

Jokaisella maastosta löytyvällä pikkupomolla on oma heikkoutensa, joka pitää löytää.

Elle Yeah!

Suurin syy tarinan maistuvuudelle lepää päähahmoissa: kahdeksanvuotiaaksi vikkeläsanaisessa Elle-tytössä ja parikymppisessä tuppisuussa Ludgerissa. Ludger enimmäkseen vain huokailee tai sanoo sanan pari. Pelaajan valinnat ovat päähenkilömme puhetta, mutta puhenäyttelijää ei kuule ensimmäisellä pelikerralla laisinkaan. Pidin mietiskelevästä tyylistä paljon enemmän kuin ykkösen miespäähahmon, Juden, paljosta höpinästä. Hiljaisuus on hyve. Etenkin kun ääninäyttelyssä ei anneta valinnan vapautta alkuperäisen ja englannin väliltä.

Fanitan Elleä täysillä. Fiksu ja sanallisesti taidokas näpäyttelijä on oiva lisä hahmokaartiin. Vaikka hän yrittää olla mahdollisimman rohkea, tulevat lapsenomaiset puolet vahvasti esille tosipaikan kohdatessa. Ludger saa isähahmon roolin pitämällä huolta tästä oikean isänsä kadottaneesta tytöstä.

Sharing is caring!

Kaupungista lähtiessä pitää valita neljä mukaan lähtevää hahmoa. Edellisessä osassa vapaa-aikaa ei tunnettu ja kaikki olivat aina mukana, vaikka sitten vain kannustamassa. Koko aiempi hahmokaarti on valittavissa, mutta heihin kyllästyneet saavat Ludgerista, kuningas Gaiuksesta ja henkiolento Muzétista irti enemmän kuin tarpeeksi. Pelkällä Ludgerilla on tarjolla vapaavalintaiset taisteluliikkeet kolmelle eri aseelle: tuplamiekalle, tuplapistoolille ja moukarille. Aseita voi vaihtaa lennosta taistelun aikana. Lisäksi hän löytää sisältään itsestään latautuvan jumalmoodin, jossa vastustajia mätetään ylivoimaisella keihäällä. Kuten Ellen isä kuulemma tapasi sanoa: jokapaikanhöylä ei ole ässä missään. Tämä päti minuun paremmin kuin hyvin.

Gaius ja Muzét ovat ykkösosasta tuttuja epeleitä. Tuntui kivalta päästä pelaamaan entisillä pomoilla oikein kunnolla. Muiden hahmojen ja heidän liikkeidensä kierrätys ei häirinnyt, kiitos kolmen uuden taistelijan. Mättäminen oli pieniä viilauksia lukuun ottamatta täysin samoista jauhoista leivottua kuin edeltäjänsäkin.

Taitojen avaaminen ei ole enää jättiläishämäkkien seitin muodossa vaan niitä saa keräämällä matkan varrelta löytyvää Elemental Orea. Täten seittiin yksitellen laitettavat tasopisteet ovat jääneet kokonaan kehittäjien leikkauspöydälle ja ne ovat korvattu normaaleilla statsien nostatuksella uuden tason yhteydessä. Nostatuksen lisäksi maastosta löytyy taskukokoisia taikavoimien boostereita, joilla saa lisätaitoja käyttöönsä. Hyvä näin, koska satojen pisteiden laittaminen hyötykäyttöön oli todella puuduttavaa touhua ensimmäisen pelin loppupuolella.

Hahmojen kustomointi on edelleen mukana. Ludger parka joutui koekaniiniksi kuvaa varten.

Tuiki tuiki tähtönen

Tales of Xillian tähditystä mietin pitkään. Peli on selvästi parempi kuin edeltäjänsä, jolle olisin antanut kolmosen. Tosin suoraa päätä kakkososaan hypänneille kokemus jäisi varmaankin samaan, kolmen tähden, arvosanaan. Lopulta läksin kultaiselle keskitielle ja päädyin kolmeen puoleen. Jos nautit edeltäjästä, eikä vanhojen alueiden läpikäynti haittaa, lisää arvosanaan puolikas tähti ja saat oikeanmäärän valopilkkuja taivaalle.

 

 

Tales of Xillia (PS3) 

Pelin päätarina pyörii paitsi sankarikaksikon, myös vääriin käsiin joutuneen superaseen ympärillä. Sopivasti poukkoileva, seikkailuntuntuinen tarina tarjoaa paitsi yllättäviä käänteitä, myös lähes tipan linssiin nostattavaa draamaa ja pidettävän sankariporukan, johon kuuluvat Millan ja Juden lisäksi pikkuperverssi vanhaparta Rowan, omin päin toimiva ja kieroileva palkkasoturi Alvin, hellyttävän, puhuvan Teepo-lelun kanssa kulkeva pikkutyttö Elize sekä Juden lapsuudenkaveri Leia.

 

Lisää aiheesta

Tales of Graces-f (PS3) 

Tales of Symphonia: Dawn of the New World (Wii) 

Tales of Vesperia (360)

 

Keskustelu

Kuten arvostelussa sanoin: minun Tales of Xillian pelaamisesta oli kulunut hyvä pelitäyteinen vuosi. Kierrätyksen toki huomasi, mutta edellisestä osasta oli niin hämärät muistikuvat, että se tuntui ihan mukavalta.

Jos on a) kalunnut ensimmäisen osan ihan loppuun b) pelannut sen puolen vuoden sisällä, ymmärrän täysin miten kierrätys alkaa kyrsimään.

”Teet 80-90% peliajasta tylsiä tapa-ja-kerää side questeja maksaaksesi hahmon velkaa pois.” Tähän tämmöinen teoria: mitä tälläiset pikavippivelalliset yleensä joutuvat tekemään velan maksamiseksi pois? No paskahommia. Muuta harvemmin on tarjolla, jos on tarpeeksi tyhmä saadakseen itsensä velkakierteeseen. Noh, Ludgerin tapauksessa kyse oli täysin kiristyksestä.

Paskahommista tulee paska fiilis ja sen takia pidän itsekin nimitystä Velkasimulaattori 2014 todella iskevänä. Joko paskahommat ovat tarkoituksellisia tuomaan negatiivisia tunteita pintaan, tai sitten tekijät oikeasti ovat aikas laiskoja.

Kaikissa tapauksissa rahan hankkiminen oli kumminkin tarpeeksi helppoa, jotta homma ei ruvennut liikaa vituttamaan. Uusienvanhojen alueiden löytöretkeilyn ohessa tuli ihan kivasti kahisevaa.

Pelasin tämän itsekin juuri pari päivää sitten. Aivan käsittämätöntä paskaa.

Kaikki ensimmäisen Xillian bossit ja koko pelialue on kierrätetty, aivan viimeistä nurkkaa myöten. Teet 80-90% peliajasta tylsiä tapa-ja-kerää side questeja maksaaksesi hahmon velkaa pois. Oikean tarinasisällön määrän voi mitata muutamassa tunnissa, jotka nekin vietetään enimmäkseen ensimmäisen Xillian alueilla ”toisessa ulottuvuudessa” static filteri ruudulla.

Onko tällaisesta todellakin tullut hyväksyttyä nykypäivänä, vai miksi minä olen ainoa ketä tämä häiritsee?

Jep, jep. Minulle pelit herättävät tunteita aika harvaan, mutta kyllä tässä oli sitä meininkiä. Toivottavasti pitävät pelaajan valinnat mukana tulevissakin Tales of -peleissä, koska se lisää eläytymistä aikas mukavasti.

Muropaketin uusimmat