The Cave (PC, PS3, Xbox 360)

25.02.2013 15:15 Miikka Lehtonen

Tekijä: Double Fine
Julkaisija: Double Fine
Testattu: Xbox 360
Saatavilla: PC, PlayStation 3, Xbox 360
Laitevaatimukset: vähäiset
Pelaajia: 1
Pelin kotisivu: http://thecavegame.com
Arvostelija: Miikka Lehtonen

Tässä on eräs pelimaailman perusteellinen totuus: kun Ron Gilbert tekee pelin, minä olen kuulolla. Kun Ron Gilbert ilmoittaa tekevänsä seikkailupelin, jossa saa valita pinosta erilaisia hahmoja ja niiden kanssa sitten komediaseikkailla, ryhdyn kuolaamaan.

Tässä tapauksessa tosin taisin kuolata hieman ennenaikaisesti, sillä vaikka The Cave toki sopiikin yllä kuvailtuun muottiin, se ei ole varsinaisesti koko totuus.

The Cave tuo todellakin jo kuvauksellaankin välittömästi mieleen Ron Gilbertin legendaarisen Maniac Mansion –seikkailuklassikon. Seitsemän erikoista sankaria, mukana muun muassa aikamatkustaja, sikafarmari, seikkailija ja pelottavat kaksoset, saapuvat mystiselle Luolalle. Isolla kirjaimella. Luola on jonkinlainen ajatteleva hyvän ja pahan tyyssija, johon eksyneet sielut saapuvat etsimään … jotain. Joku pelastusta, toinen anteeksiantoa, kolmas vastauksia perimmäisiin kysymyksiin.

Ja näitä kysymyksiä tietenkin ratkotaan seikkailemalla. Valitaan kolme hahmoa seitsemästä ja sukelletaan luolan syövereihin ratkomaan puzzleja, kuulemaan tarinaa ja naureskelemaan vitseille. Hyvältä kuulostaa, eikö? Niin minäkin ensialkuun ajattelin, mutta mitä enemmän pelasin, sitä enemmän suuni meni mutruun.

Syvällä ollaan

Ensimmäinen kulttuurishokki on se, että The Cave ei ole perinteinen seikkailupeli, vaan tasohyppelypeli, jossa on seikkailuelementtejä. Kevyitä sellaisia. Pitkin luolastoa on lätkitty esineitä, joita voi sitten kuskailla paikasta toiseen. Sitten kaadetaan kasville vettä, siepataan palava dynamiittipötkö vesiämpäriin ja avataan lukittu ovi avaimella. Mukana on myös tiimityötä vaativia ongelmia, joissa pitää vaihdella lennosta hahmojen välillä. Yksi pitää vipua väännettynä ja toinen seisoo napilla, jotta kolmas pääsee juoksemaan portista seuraavalle alueelle. Kevyttä pikkukivaa siis.

Välitön ongelma on se, että hahmoja ei voi määrätä seuraamaan toisiaan, eikä yhdellekään mahdu mukaan kuin yksi esine kerrallaan. Niinpä useat ongelmat vaativat kamalaa edestakaisin ravaamista kun joko kuskaillaan tavaraa pisteestä A pisteeseen E (välillä pysähtyen pisteissä B, C ja D) tai juoksutetaan hahmoja samojen alueiden läpi päästä päähän. Eikä luolasto ole aina ihan pieni, vaan kaikki alueet tuntuvat sisältävän vähän turhan paljon tyhjää tilaa. Helppo ja halpa tapa lisätä peliin vähän pituutta? Ehkä! Joka tapauksessa puisevaa.

Tämä on suuri harmi, sillä muuten erillisistä hahmoista otetaan kyllä mukavasti hyötyä irti. Luolasto on toteutettu niin, että vuorotellen pelataan kaikille yhteisiä, geneerisiä puzzlealueita ja vuorotellen yhden mukana olevan hahmon oma alue, jossa kerrotaan tämän tarina ja ratkotaan paljon geneerisiä alueita hauskempia ja mielenkiintoisempia puzzleja.

Näillä alueilla pelin huumorintaju on myös parhaimmillaan. Esimerkiksi tiedemiehen osiossa tavoitteena on laukaista sivilisaatioita tuhoava ydinohjus. Miksi? Koska se on seuraavalle alueelle johtavan oven edessä. Synkkää, eikä peli sitä peittele pinotessaan sarkastista herjaa läpeensä paskojen – humoristisella tavalla, siis – sankarien niskaan.

Uniikit sankarit ovat myös se pelin uudelleenpeluuarvo. Yhdellä kerralla näkee vain kolmen sankarin tarinan ja niille vain yhden lopputuloksen. Jos haluaa nähdä ne muut, tai tehdä pelin lopussa suoritettavan moraalisen valinnan toisin ja nähdä näin sen kunkin hahmon hyvän tai pahan lopun, täytyy pelata peli läpi uudelleen. Ja tällöin täytyy myös pelata läpi ne geneeriset luolasto-osiot, joissa mikään ei muutu läpipeluukerrasta toiseen. Se syö vähän miestä jo toisella kerralla, saati sitten että pelin pelaisi läpi niin monta kertaa, että näkisi kaiken nähtävänä olevan.

Tässä kohdin seitsemän sankarin valikoima tuntuu myös oudolta. Mukaan on aina pakko ottaa kolme sankaria, joten jos haluaa nähdä kaikkien tarinan, täytyy vähintään kaksi nähdä väkisin uudelleen, jolloin valtaosa pelistä on jo nähtyjen alueiden toistoa. Miksei yhdeksän hahmoa? Miksei kuutta? Miksei uusintapeluukierroksilla voi edes skipata niitä geneerisiä luolastoalueita?

Nämä ovat kysymyksiä, joita joku on varmasti Double Finelläkin kysellyt pelin kehitysprosessin aikana ja kuulisin niihin mielelläni vastauksen. Ne kun pudottavat pelin pistemäärästä yksinään helpostikin yhden tähden.

Kokonaisuutena pelaamisen arvoinen

The Cave ei ole huono peli, mutta harmillinen kylläkin. Taidetyyli on persoonallinen, tarina on sujuva ja ideatkin pääasiassa hyviä. Todella mainion pelin ainekset siis ovat kasassa. Mutta muutamat oudot suunnitteluratkaisut ja ennen kaikkea joka väliin tungettu toisto – oli sitten kyseessä saman luola-alueen päästä päähän juokseminen viidettä kertaa tai samojen puzzlejen ratkominen kolmannella läpipeluukierroksella – syö miestä.

On toki ehkä epärealistista odottaa reilun kympin seikkailupeliltä ihmeitä, mutta en myöskään mielestäni niin tee: näitä ongelmia on varmasti pohdittu peliä kehitettäessä ja niihin olisi ollut helppoja ratkaisuja, jotka olisivat tehneet The Cavesta paljon miellyttävämmän kokemuksen.

Tällaisenaan se on melkoisen hauska pelikokemus kerran, viihdyttävä toisen kerran ja uuvuttava sen jälkeen. Ja tämä on aika iso harmi peliltä, joka on selvästi suunniteltu pelattavaksi uudelleen ja uudelleen.

Lisää upeita pelivideoita (e)Domen videokanavalta osoitteesta https://www.youtube.com/user/wwweDomenet

Brütal Legend (PS3, Xbox 360)

Mitä tapahtuu, kun samaan pakettiin lyödään suunnittelijalegenda Tim Schafer, metallilegendat Ozzy Osbourne ja Lemmy Kilminster, sekä näyttelijäle… elokuvista tuttu Jack Black? Voisi kuvitella, että täyttä kaaosta, mutta todellisuudessa tuloksena on jotain aivan muuta.

Iron Brigade (PC, Xbox 360)

Otetaan annos tower defenceä, heitetään mukaan vähän tavallista erikoisempi aihepiiri ja reippaasti loottihuorausta. Maustetaan neljän pelaajan co-opilla ja kaikilla konsoliversion päivityksillä. Tuloksena on pelin paras mahdollinen versio.

Sesame Street: Once Upon a Monster (Xbox 360)

Näin kuitenkin tapahtui, kun miehen mainio Double Fine -studio värvättiin toteuttamaan Sesame Street -sarjan virallinen peliversio. Taipuuko Brütal Legendin luoja lastenpelien tekijäksi? Sen kertoo Once Upon a Monster.