The Escapists: The Walking Dead yhdistelee zombeja oudosti vankilasimulaatioon (PC, PS4, Xbox One)
Tekijä: Team 17
Julkaisija: Team 17
Testattu: PC Windows 10, Intel Core i7-4700HQ, 8 Gt muistia, GeForce 840M
Saatavilla: PC, Playstation 4, Xbox One
Laitevaatimukset: PC Windows Vista tai uudempi, tuplaydinprosessori, 2 Gt muistia, DirectX 10 -näytönohjain
Pelaajia: 1
Pelin kotisivu: The Escapists: The Walking Dead
Arvostelija: Julius Jämsén
Epäpyhiä tekoja on monenlaisia: nekromantiasta kahden menestyvän tuotemerkin liittämiseen. Kummallakin tavoitellaan kunniaa, mammonaa tai kadonnutta rakasta mutta lopputulos yleensä ontuva kauhistus, joka jää vajaaksi osiensa summasta.
Tällä kertaa alkemistin askartelutarvikkeita ovat vankilaelämä ja suosittu sarjakuva. Sihisevästä sopasta syntyy The Escapists: The Walking Dead.
Kuten lähdemateriaalissa, on kuolleena kävelevällä pakenijalla hyvin vähän tekemistä epäkuolleiden kanssa. Itse lähdemateriaali on juonellisesti mukana vain välähdyksinä: etsi ammutulle pojallesi sidetarpeita, tyhjennä lato ja suuntaa seuraaviin maisemiin. The Walking Deadiin tutustumaton ei saa ”tarinasta” mitään irti, vaan kyse on enemmänkin aikajanan osoittamisesta faneille. Tämä on harmillista, sillä hahmot ja tarinan kuljettaminen ovat universumin suurimpia vahvuuksia, jotka nyt riisutaan pois luihin asti.
Riisutuista ominaisuuksista puheen ollen: Escapistsin taistelumekaniikka muistuttaa monimutkaisuudellaan perunaa. Ymmärrän, että vankilasimulaattorissa sapelilla huitominen ei välttämättä ole se oleellisin asia. Mutta kun hakun kahvaksi tarvitsemasi puupalikka onkin toisella puolella korisevaa laumaa, kaipaa taisteluun syvyyttä, jota tilanteen ratkaiseminen seisomalla keskellä laumaa, huitomalla ja toivomalla statistiikkojen olevan puolellasi ei vain tarjoa.
Katson peliä kieltämättä väärästä kulmasta, sillä eihän The Escapists: TWD väitä olevansa toiminta- taikka hack and slash –genren edustaja. Kyseessä on jotain some-naksuttelujen ja The Sims-sarjan välimaastossa. Hahmon älykkyyttä kehitetään klikkaamalla kirjahyllyä ja lihakset kehittyvät napinhakkausminipelillä. Päivät koostuvat ajastetuista rutiineista, joista luistamisesta rankaistaan lisäämällä zombien ärhäkkyyttä ja siivouskaappiin-ilmestymistiheyttä.
Ulos uskalletaan vasta hahmoarvojen ollessa tapissa. Aseistukseksi kelpaa moppiin teipatut metallinpalat ja vaatetus koostuu käsityöluokan ylijäämästä. Ensimmäisinä päivinä ulkoilevat saavat juosta tai kokea kivuliaan kuoleman, sillä vastoin yleistä käsitystä, kuusi palokirveen iskua ei riitä taltuttamaan kuolleita.
Maaseutumatkailua
Peli koostuu kahdesta tilasta: kampanjasta ja Survival-pelimuodosta. Myöhemmin lisätty Survival eroaa pääsisällöstä usealla tapaa: hahmosi aloittaa vahvempana, löydetty tavara on yleensä hyödyllisempää ja viholliset vyöryvät tasaisena tulvana kotiovellesi. Aaltojen pysäyttämiseksi kasataan barrikadeja ja tuhlataan luoteja. Myös tovereiden elvyttäminen on hitaampaa ja menetetyt palaavat takaisin ajan myötä raapimaan huoneesi ovea.
Survival mode on mukavaa ja kevyttä puuhaa. Parhaan arvosanan voi saavuttaa vartin erällä ja kampanjan tylsät osuudet ovat karsittu pois. Onkin harmillista, ettei pelissä ole moninpeliä, sillä kaveriporukalla selviytyminen olisi potentiaalisesti varsin viihdyttävää. Ainakin hetken, sillä karttojen määrä on hyvin alhainen.
Tarinatila tarjoaa tutoriaalin lisäksi neljä aluetta haasteineen. Survival alittaa tämänkin kolmella kartallaan. Kartat ovat kohtuullisen tilavia mutta ei kuitenkaan mitään, mitä muutamalla pelikerralla oppisi. Tarinatilassa kartan käytössä ja ”juonen” eteenpäinviemisessä mennään metsään, sillä, kartasta riippuen, haasteiden selvittäminen saattaa pakottaa pelaajan koluamaan jokaisen nurkan. Tällöin ”vapaa” alue paljastuukin vain pisteiden yhdistelyksi: hae avain vajaan, löydä vajasta avain autotalliin, josta löydät avaimen asevarastoon ja niin edespäin. Etenemiselle olennaisten tarvikkeiden sijainti ei edes muutu pelikertojen välillä, mikä tappaa innon uudelleen pelaamiseen täysin.
Lisäksi askartelujärjestelmällä luodaan pullonkauloja: ”Olet rakennellut mielesi mukaan kaikenlaista? Harmi, sillä tähän pakolliseen huoneeseen pääsee vain hakulla”. Tämä kaikki on hyvin harmillista, sillä parempien pisteiden toivon aiheuttamaa toistoa peli tavoittelee. Pistelistoista voi huomata, että perfektionistejakin löytyy: siinä missä minä käytin tasoon 20 pelin vuorokautta, eli yhden iltapäivän, ovat hurjimmat suunnistaneet kartan läpi kahdessa.
Teknisesti elossa?
Audiovisuaalisen taiteen virstapylvästä pelistä ei saa vuolemallakaan. Pikseligrafiikka taikka äänimaailma eivät kuitenkaan aiheuttaneet negatiivisia tunteita, mikä on tässä tapauksessa riittävästi. Taistelumekaniikan kömpelyyteen liittyen spriten animaatiolla ei ole mitään tekemistä minkään kanssa. Kuollut voi vaikka seistä selkäsi takana, mutta eteen huitominen toimii silti. Tämä toimii myös toiseen suuntaan, ja hitaiksi mätäneviksi ruumiiksi kävelijät ovat hyvin äkäisiä lyömään kaikkea mikä liikkuu metrien säteellä. Lopputuloksena väistäminen on mahdotonta.
Muuten tekninen toteutus on kunnossa lukuun ottamatta kerran tapahtunutta tallennuksen korruptoitumista, joka jäädytti kuolleet ja elävät paikoilleen. Ongelma kuitenkin ratkesi uudelleenkäynnistyksellä.
Suoranaista kummastusta aiheuttavat pelin kontrollit. Näppäimistöllä pelaaminen kävi itselle pian turhan hämmentäväksi mutta onneksi pelissä on myös toimiva ohjaintuki. Kunhan sen ensiksi ymmärtää kääntää asetuksista päälle. Ohjaimellakin muutaman napin toiminnallisuus hämmentää: miksi lyöminen ja esineen nostaminen ovat samassa napissa. Ongelma tunnetaan myös nimillä ”miksi nostan barrikadin tappaessani siihen juuttunutta epäkuollutta” tai ”miksi kannan zombia, jonka juuri listin”. Tai miksi pöydän päälle noustaan yhdellä näppäimelle mutta pöydän päältä tuuletuskanavaan siirtyminen vaatii toista. Ja miksi ihmeessä erilliseen aseruutuun varustetun objektin tulee olla korostettuna, jotta sillä voi lyödä mitään? Kaikki nämä ovat peruja The Escapistsin simulaattorimaisesta luonteesta ja, yhdessä sisällön vähyyden kanssa, ovat syy sille miksi kahden brändin yhdistäminen tuntuu taas hätäiseltä.
Väärä yleisö?
Voi myös olla, etten pelaa ”oikein”, sillä pelin omilla säännöillä arki luistaa. Nimenhuudon ja aamiaisen väliin ujutettu tehokas salitreenin tuntuu saavutukselta, samoin salaisuuksien löytäminen. Mutta aamuiset salitreenin napinhakkauksineen käyvät pian tylsiksi, kuten myös työtehtäväminipelien kierrätys. Puhumattakaan muilta hahmoilta saaduista tehtävistä: Maggie hukkaa saksensa hyvin usein metsään poistumatta kertaakaan kodistaan. Palkkioksi saatava valuutta tuntuu taas jäänteeltä jostain muualta: lähdemateriaalissa riihikuiva todettiin turhaksi hyvin pian. Turhaa se on toki pelissäkin, sillä sen käyttämiseen tulee mahdollisuus hyvin, hyvin, hyvin harvoin.
Huolimatta tekstistäni nautin pelistä hetkittäin. Sitä on kuitenkin vaikea suositella. Johtuuko tämä omista virheellisistä odotuksistani peliä kohtaan vai perinpohjaisista suunnitteluvirheistä pelimekaniikassa? Riippuu varmasti keneltä kysyy.
Mutta mikäli riivaat ystäviäsi sosiaalisessa mediassa pelikutsuilla, taikka kaipaat elämäsimulaatioosi enemmän aseita ja kuolleita, kannattaa peliin ehkä tutustua syvemmin. Epäilen kuitenkin rahoilleen saavan parempaa vastinetta hankkimalla alkuperäisen The Escapists –pelin ja The Walkin Deadin ensimmäisen kokoelmapainoksen.
Lisää aiheesta
The Escapists on todellakin piristävä tapaus. 16-bittiseltä roolipeliltä näyttävässä pelissä tarkoitus olisi paeta vankilasta. Aluksi häkkinä toimii luksustason valkokaulusvankila, jossa vartijoiden pinna on pitkä ja ymmärrys miltei riittämätön. Vankilat kuitenkin vaihtuvat ja muuttuvat aina vain tylymmiksi, jolloin haastekin kasvaa suuremmaksi, kun tarkoitus kuitenkin olisi ottaa ritolat telkien takaa.
