The Hunter 2012 (PC)

02.02.2012 15:29 Miikka Lehtonen

Tekijä: Expansive Worlds
Julkaisija: Wendros
Testattu: Windows 7, Intel Core i5-750, 8 Gt keskusmuistia, GeForce GTX 570 1280 Mb
Saatavilla: PC
Laitevaatimukset: Windows XP, 2,0 GHz prosessori, 1 Gt keskusmuistia, 256 Mt muistilla varustettu DirectX 9.0c -näytönohjain
Pelaajia: 1
Pelin kotisivu: http://thehunter.com
Muuta: vaatii aktiivisen nettiyhteyden, vaatii tilauksen. Pelin mukana 6kk peliaikaa.
Arvostelija: Miikka Lehtonen

Jokainen vähänkään enempää pelannut on varmasti ammuskellut jos jonkinlaisilla aseilla ja jos jonkinlaisissa ympäristöissä. Lukemattomia ovat ne terroristit, väärän väriset vastaantulijat ja vihollisen sotilaat, jotka ovat edessämme kaatuneet, mutta miten on metsästyspelien laita?

Virtuaalisesta metsästyksestä pitäville ei ole hirvittävän paljon vaihtoehtoja ja tuntuu siltä, että genren ystävät ovat omat leirinsä löytäneet. Mitä annettavaa siis on The Hunter 2012:lla?

Tervetuloa Domen metsästysspesiaaliin! Liity seuraamme, kun heitämme niskaan maastopuvun, avolavan perälle pinon raskasta aseistusta ja otamme tähtäimeen ihmisen vaarallisimmat viholliset, kuten peurat ja fasaanit. Löytyykö luontokappaleilta vastausta 7.62mm teräsluodille?

Ennen kuin lähdemme edes matkaan, kaikkien oikeuksien on syytä olla kunnossa. The Hunterin mailla ei niin vain ammuskella, vaan ilosta pitää maksaa kuukausimaksu. Onneksi paketin mukana tuli kuusi kuukautta metsästysaikaa ja sitä myötä myös pino hyödykkeitä, kuten ilmaiset ammusvarastot ja perustason asevalikoima.

Mielenkiintoisesti homman keskipisteessä toimii verkkosivusto, joka tuo monille sotaveteraaneille välittömästi mieleen Battlefield 3:n ratkaisut. Peli käynnistetään nettisaitin välityksellä ja samaisella saitilla voi paitsi ihailla omia tilastojaan ja tapoista ottamiaan valokuvia, myös pitää yhteyttä metsästäjäkavereihinsa ja ostella – oikealla rahalla – lisää varusteita.

Sivuston kautta tapahtuu myös lopullinen matkan järjestäminen. Tarjolla on neljä kohdetta Yhdysvaltojen luoteisrannikolla, eli metsästäjiä odottaa sangen kotimaisen oloinen kuusimetsä. Alue on kooltaan suuri ja pitää sisällään kymmenen erilaista metsästettävää lajia, joista jokaisella on omat elinympäristönsä ja –tapansa. Niinpä jo matkalle lähtiessään täytyy tehdä valintoja siitä, mitä oikeastaan haluaa metsästää. Kojootteja ei kannata etsiä fasaanien ja peurojen pesimäalueilta.

Turhaa nipotusta? Ei suinkaan, sillä vaikka asevalikoima on laaja, emme toki saa räiskiä aivan mitä sattuu, ainakaan millä sattuu. Ammuttuani aiemmalla metsäkiertueella fasaanin tarkkuuskiväärillä sain moitteet siitä, että tappo oli epäeettinen. Aloittelijan moka: kaikkihan tietävät, että eettisesti fasaani kuolee lähietäisyydeltä haulikolla ampumalla. Samalla lähtee myös pari fasaanin parasta kaveria, mikä vasta eettistä onkin. Mutta hei, me emme tee sääntöjä, me vain elämme niiden mukaan.

Olalle siis sopiva ase, reppuun suunniteltua kohdetta varten kehitetyt houkutusvälineet ja matkalle!

Satoi tai paistoi

Saapuessamme Logger’s Pointin kenttämajalle voimme miltei haistaa ympärillämme avautuvan luonnon. Niityt lainehtivat lempeässä tuulessa, puut heiluvat ja luovat varjojaan ja aurinkokin paistaa taivaalle kertyvien pilvien lomasta. Jokainen huomaa välittömästi, että valoefekteihin ja värilämpöön on panostettu paljon, mikä luo todella reippaasti tunnelmaa.

Mutta tämä on vain kolikon toinen puoli. Se toinen, äänimaailma, on metsästäjälle vielä tärkeämpi. Vaatii tarkkaa korvaa erottaa ympäröivien luonnon äänten joukosta ne halutun saaliseläimen äänet, olivat ne sitten fasaanin kotkotuksia tai vaikka sarviaan puuta vasten hankaavan uroshirven elämöintiä. Aloittelijoita tai muuten vain laiskoja varten mukanamme on myös lähes taianomainen apuväline, joka osaa paitsi paikallistaa ääniä ja liittää niitä äänilähteinä toimiviin eläimiin, myös loihtia metsiköstä löydettyjen jälkien ja ulosteiden perusteella eläinten reittejä ja elinalueita kuvaavia merkintöjä kartallemme.

Ja niille onkin käyttöä. Metsästysalue on valtava ja eläimet paitsi sulautuvat erinomaisesti maastoon, myös osaavat varoa varomattomasti liikkuvia ihmisiä. Niinpä jäljelle päästyämme onkin tärkeää liikkua kyyryssä tai jopa ryömien, jotta äänemme eivät pelota pois saalistamme. Jokin kuitenkin tuntuu olevan vialla. Hiekkatiet kyllä kuulostavat soraisilta, mutta tieltä poistuttuaan huomaa nopeasti, että kallio, ruohikko ja tiheä pensaikko tuntuvat kuulostavan aivan samanlaisilta.

Hetken tarvottuamme huomaamme, että luontoäiti on ikävä tuttavuus. Yllättäen tummuneet pilvet vapauttavat sadelastinsa ja koko metsä on yllättäen veden vallassa. Taivaalta vyöryvät vesimassat laskevat näkyvyyttä ja vaimentavat ääniä, mutta oudosti eivät tunnu huuhtovan pois eläinten jälkiä tai ulosteita. Pitäisikö sen? Niin olettaisin, mutta en ole siviilielämässäni metsästäjä.

Sade tuntuu vaikuttavan myös yllättävän vähän metsän eläinten käytökseen. Vuorokaudenajat kyllä vaikuttavat siihen, tapaako niitä luonnossa vai ei, mutta niiden käyttäytyminen tuntuu olevan helposti ennakoitavaa ja yksinkertaista.

Ideana olisi, että ensin jäljitetään taianomaisen kämmentietokoneemme avulla saaliin sijainti ja sitten käydään kytikselle. Tämän jälkeen sopivia ääniä päästellen houkutellaan eläin esiin ja päästetään tämä päiviltä. Itse jaksoin harrastaa tätä hetken, mutta huomasin pian, että kyyryssä liikkumalla löysin eläimiä ihan riittävästi tepastelemasta pitkin metsää ja tämän jälkeen päästin ne päiviltä tarkkuuskiväärini avulla.

Tuloksena onkin metsästyskokemus, joka tuntuu asettavan paljon painoa metsämiehen harteille. Kokemusta kehuttiin ennakkoon huippurealistiseksi ja ehkä se onkin sellainen, jos sen haluaa olevan. Jos haluaa nähdä vaivaa ja maata pensaassa pari tuntia porsaan ääntä matkivan kumipallon kanssa, se onnistuu. Mutta miksi nähdä vaivaa, koska se ei selvästikään tunnu olevan täällä hieman aisteiltaan ja älyltään vapaan riistan maailmassa tarpeellista?

Nylky ja valmistus

Tunnin kierroksemme on ohi. Rannekellon mukaan aikaa meni useampi tunti, joten todellisuus ja kokemuksemme eivät selvästikään ole aivan synkassa. Tämä selittää ehkä osittain sen, miksi onnistuin lyhyeltä tuntuneen kävelylenkkini aikana tappamaan kolme peuraa, kaksi villisikaa, yhden kojootin ja epäeettisen fasaanin.

Satunnaisten elukoiden ammuskelun ohella rannikon metsistä löytyy villien huhujen ohella myös erilaisia haasteita ja tehtäviä. Törmäsinkin ohimennen sellaiseen kartallani, mutta edes päällä tarpomalla se ei tuottanut minkäänlaista tulosta, joten en osaa kommentoida sen tarkemmin, mistä niissä olisi ollut kyse.

Kokonaisuutena kokemus jätti minut kylmäksi. Luonto on upean näköistä ja äänimaailma todella elävä, mutta siellä hiippailun sijaan minulle tuli vain suuri himo lähteä oikeasti patikoimaan luonnon keskelle. Eikä suinkaan kivääri olallani, sillä huomasin metsäretkelläni jotain yllättävää. Siinä missä en tunne pientäkään nipistystä omassatunnossani lahdatessani M249:n avulla komppaniallisen miehiä kumoon, viattoman peuran tappaminen ja tämän ruumiin kuvaaminen saivat aikaan epämukavan olon.

Tältä osin kokemus on siis realistinen. En ole ikinä ollut metsästyksen ystävä, vaikka muuten viihdynkin mielelläni aseiden parissa. Realistinen tunnelma ja todella aidon näköiset eläimet varmasti vaikuttavat asiaan.

Mutta muuten… no, kansi hehkuttaa kyseessä olevan kaikkien aikojen realistisimman metsästyskokemuksen. Epäilen, sillä jos näin on, minun täytyy olla historian luontaisin metsästyslahjakkuus sitten Nimrodin. Niin sanotusti pystymetsästä kivääri olalla pusikkoon kävelleen nyypän ei pitäisi tuoda mukanaan rekkalastillista kuollutta lihaa.

The Hunter 2012:n maailma tuntuu myös pelimäisen yksinkertaiselta. Minun parhaan huomiokykyni perusteella peli ei mallinna mitenkään reviireitä tai edes eläinten jakautumista pitkin saarta, pesistä ja muista vastaavista puhumattakaan. Peura, kojootti ja villisika elävät sulassa sovussa keskenään ja on koomista katsella, miten samasta pusikosta paukahtaa esiin pari saalistajaa ja saaliseläin kun vähän sinne päin huutelee. Vai satuinko kenties keskeyttämään jotain? Tai ehkä kaikki metsän kojootit ovat jo kylläisiä syötyään pitkin metsää jättämiäni epäeettisiä fasaaninruhoja?

Minua häiritsee jo periaatteen puolesta myös ajatus siitä, että The Hunter 2012:n pelaamisesta pitää maksaa riihikuivaa käteistä, sillä rahalleen ei juuri saa vastinetta. Mistään massiivimoninpelistä tai yleensäkään moninpelistä ei ole kyse, vaikka nettisivujen kautta voikin vertailla tappojaan ja osallistua kilpailuihin.

On paha sanoa, onko vika minussa vai The Hunter 2012:ssa. Ehkä molemmissa. Minulle peuroja ja possuja mieluisempia kohteita ovat neuvostopanssarit, joten en varmasti ole se maailman pätevin mies arvioimaan muka huippurealistista metsästyssimulaatiota. Mutta toisaalta, jos tällainen radalla ammuskeleva nyyppäkin aistii, että rimaa alitetaan vähän turhan matalalta, mitä se sanoo pelistä?

Itse jättäisin The Hunterin hyllyyn odottamaan parempia metsästyskelejä.