The Italian Job: LA Heist (Xbox)

29.09.2003 00:00 | Muropaketin toimitus

Vuonna 1969 ilmestyneessä The Italian Job -elokuvassa Charlie Croker kumppaneineen suunnitteli yhden vuosisadan suurimmista liikenneruuhkista, jonka turvin oli määrä ryöstää neljän miljoonan dollarin arvoinen kultalasti suoraan poliisien ja mafian silmien edestä. Elokuvarosmojen pakoautoina toimivat jo jonkinlaisiksi legendoiksi muodostuneet Minit, joilla varmasti on osuutensa siinä, että elokuva muistetaan niin hyvin. Nyt Paramount Pictures on tuonut elokuvateattereihin The Italian Jobin uutuuspainoksen, jonka tähtinä esiintyvät Mark Wahlbergin, Donald Sutherlandin ja Charlize Theronin lisäksi Mini Cooperit. Koska me emme kuitenkaan arvostele elokuvia, jääköön tämän uutuusleffan esittely tähän ja siirrytään sitä vastoin käsittelemään The Italian Jobin uudelleen lämmittelyyn pohjautuvaa peliä.

Pelin 15 tehtävän mittaista tarina-moodia tahkotaan Charlie Crokerin näkökulmasta, joka on äänessä myös välinäytöksien aikana. Pääosin ponnettomalla ääninäyttelyllä toteutetut välinäytökset ovat yhdentekeviä. Onpahan kuitenkin jonkinlaista taustaa luomassa illuusiota siitä, että pelaajalla olisi jonkinlainen syy kaahata keskellä Los Angelesin katuja. Jos vähän ilkeitä ollaan, niin pelipaketin takakannesta saa irti yhtä paljon juonen tynkää kuin itse pelistä.

Köykäisellä tarinalla tai millään muullakaan ei ole minkäänlaista merkitystä, kun pelaaja heitetään keskelle kaupunkia auton rattiin. On vain kaahattava paikasta toiseen seuraten ruudun yläreunassa olevaa ”tutkaa” ja varottava, ettei yleensä täysin käsittämättömästä syystä kentässä oleva aikaraja pääse umpeutumaan. Minkäänlaista minikarttaa Climaxin pojat eivät ole tähän peliin jaksaneet väkertää, vaan pelaaja on jätetty pelkästään suuntaa-antavan tutkan ja siinä keikkuvan punaisen pisteen armoille. Tämä tuottaa paikoin pientä turhautumista, mutta nostaa samalla myös vaikeustasoa, joka tästä ”ominaisuudesta” huolimatta on varsin alhainen. Omalla tavallaan vaikeustasoa nostaa se tosiseikka, että tehtävien on onnistuttava kokonaisuudessaan yhdellä peliyrityksellä, vaikka välillä tavoitteet muuttuisivatkin. Jos homma menee pieleen on koko kenttä aloitettava alusta, vaikka osa kentästä olisikin saatu suoritettua kunnialla.

Pääosa yksinpelin tehtävistä on yksinkertaisia paikasta toiseen kaahailuja. Pientä piristystä tuovat harvassa olevat poliisien välttelyt ja varjostuskeikka. Vaihtelua peliin on yritetty lisätä myös circuit-, stunt- ja free roam -pelimuotojen avulla. Näistä ensimmäinen on kaupunkiin sijoittuvaa rata-ajoa, jossa kaahataan mahdollisimman nopeasti tarkistuspisteeltä toiselle. Stunt-moodi on ehkäpä koko paketin mielenkiintoisin osa. Pelaajan on kikkailtava erilaisilla esteradoilla taistellen kelloa vastaan. Tässä pelimuodossa olisi ainesta vaikka mihin, mutta surkeat kontrollit verottavat pelattavuutta liian paljon. Free roam pitää sisällään vapaata kaahailua kaupungissa. Tämä tarjoaa mahdollisuuden tutustua paikkoihin, mutta loppupeleissä free roamin parissa kulunee aikaa alle kymmenen minuuttia.

15 tarina-moodin tehtävää, kolme muuta pelimoodia ja epäonnistumisten myötä kertyvät kenttien uudelleen yrittämiset eivät tarjoa tarpeeksi pelattavaa. Yhden tehtävän onnistuneeseen suoritukseen kuluu keskimäärin 2-3 minuuttia ja kaikki pelin elinikää kasvattavat ominaisuudet mukaan lukienkin The Italian Job: LA Heist tarjoaa pelattavaa alle viideksi tunniksi. Kaiken näkeminen ja kokeminen jäänee kuitenkin harvojen ”huviksi”, sillä peli on niin ankeasti toteutettu, että jo viisitoista minuuttia pelin parissa on jonkinlainen saavutus. Pientä plussaa on kuitenkin annettava vapauden tunteesta, joka peliä pelattaessa pääsee syntymään. Mahdollisuus valita reitit oman maun mukaan on ominaisuus, joka pelastaa The Italian Jobin sieltä kaikkein syvimmästä suosta.

Jos peli sisällöllisesti on huono, ei myöskään tekninen puoli anna juuri aihetta hurraa-huutoihin. Pelattavuus on kohtalaista, mutta auton kiikkerä käyttäytyminen aiheuttaa turhautumista eteenkin stuntti-moodissa. Pieni viive kontrolleissa ei tunnu missään kovaa ajettaessa, mutta pikkutarkkaa ohjausta vaativissa kohdissa hermot joutuvat kireälle. Kovaa paahdettaessa astuu esiin juna-efektit. Niin pelaajan kuin tekoälynkin autot tuntuvat kulkevan jonkinlaisilla kiskoilla ja eikä realismia ole nimeksikään. Jotkut saattavat pitää 98%:sti arcade-hengessä toteutetusta pelituntumasta, mutta minä en. Järki on jättänyt myös tekoälyn, jonka ohjastamat autoilijat tuntuvat vihaavan autojaan kovin paljon. Ellei pelaaja väistä, rymistelevät tekoälykuskit surutta pelaajan kotteron kylkeen.

Pelin autot ja ympäristöt näyttävät verraten hyviltä, mutta graafinen ilme kokonaisuudessaan on ehkä liiankin kliininen ollakseen uskottava. Äänimaailma on puolestaan keskinkertaista kaikilta osin. Autot eivät kuulosta aidoilta esikuviltaan, muttei niitä ihan suoraan feikeiksikään voi lukea. Musiikkipuolella voidaan jatkaa samaa virttä, eikä elämäänsä kyllästyneiltä kuulostavien ääninäyttelijöidenkään työn jälki vakuuta.

Kun koko peliä katsellaan kokonaisuutena, on helppo todeta, ettei sitä voi suositella kenellekään. Hyviä ominaisuuksia pelistä löytyy vain muutama, keskikertaisuutta vähän enemmän ja huonoja juttuja aivan liikaa. Kaahailupeliä etsivien kannattaakin unohtaa The Italian Job kaupan hyllyyn ja tarttua mieluummin vaikkapa Midnight Club 2:n tai Midtown Madness 3:n koteloon.

— Mikko Matilainen