The Last of Us (PS3)

14.06.2013 12:00 Miikka Lehtonen

Tekijä: Naughty Dog
Julkaisija: Sony
Testattu: PlayStation 3
Saatavilla: PlayStation 3
Pelaajia: 1, 2-8 (internetissä)
Pelin kotisivu: http://www.thelastofus.com
Arvostelija: Miikka Lehtonen

Kuluva konsolisukupolvi lähenee loppuaan ja kaikki katsovat jo kohti uutta, uljasta huomista. Mutta ennen kuin PlayStation 3 lähetetään palavassa viikinkilaivassa merelle, vielä on yhden suuren yksinoikeuspelin paikka. Ja tämä peli on ehkä se suurin.

Vuosikausia mainostettu, odotettu ja hypetetty The Last of Us oli ennakkoreaktioiden perusteella elämää suurempi jeesuspeli, joka räjäyttää tajunnat ja nostaa tarinankerronnan aivan uudelle tasolle. Mutta entä oikeasti?

Naughty Dogin teoksen taustalta ei ole puuttunut ainakaan hypeä. Erinomaiset Unchartedit tehtaillut tiimi on jo vuosien ajan vilautellut vähän väliä maailmanlopun jälkeistä selviytymispeliään, jossa karski palkkasoturi ja nuori tyttö kulkevat läpi vaarojen kohti parempaa huomista.

Ennakkopuheissa ei ylisanoja säästelty. Pelattavuus oli kuulemma jotain aivan ilmiömäistä, tarina elämää suurempaa ja muutenkin kaikki niin huikeaa, ettei sitä ihmismieli pystyisi käsittämään. Ja näinhän se monen mielestä tuntuu olleen, kun katselee pelin saamaa arvosteluvastaanottoa. Itse juuri äskettäin lopputekstejä katselleena olen kyllä paristakin asiasta hieman eri mieltä kuin kollegani.

Maailmanloppu. Taas.

The Last of Usin lähtökohdat eivät ole ehkä ne aivan omaperäisimmät. Maailma on taas loppunut. Zombit nousivat, ihmiskunta romahti ja selviytyjät elelevät piilopaikoissaan. Mutta on touhuun löytynyt pari omaperäistäkin ideaa. Näistä ensimmäinen on se, että The Last of Us ei suinkaan tapahdu paria viikkoa tai edes vuotta maailmanlopun jälkeen, vaan pelin alkaessa kauhun yöstä on aikaa jo 20 vuotta. Sen myös huomaa: ihmiskunta on menettänyt otteensa planeetasta ja luonto on vallannut sen takaisin. Asfaltin läpi kasvaa puita, talot ovat köynnösten peitossa ja villieläimet vaeltavat kaduilla.

Tämä sopii hyvin myös pelin versioon zombituhosta, sillä sen takana ei ole täyttynyt helvetti tai hullu tiedemies, vaan kasvisto. Sienistä levinneet itiöt pesiytyvät ihmisaivoihin ja muuttavat uhrinsa raivotautiseksi sekopääksi. Kun juuret ovat hetken jyllänneet aivoissa, jäljelle jää ihmisen ja sienen hybridi.

Kun maailmanlopusta on näin kauan aikaa, toivokaan ei varsinaisesti enää elä. Ihmiskunta on hävinnyt ja nyt vain kitkutellaan suljetuilla ja tarkkaan vartioiduilla karanteenialueilla kurjuuden keskellä. Tässä kurjuudessa elää myös Joel, salakuljettaja, joka saa hieman erikoisemman lastin kuljetettavakseen. Hänen täytyy nimittäin saattaa nuori Ellie puolen mantereen poikki tätä odottavien ihmisten luo syistä, joita en saa teille kertoa.

Mutta eivät ne syyt oikeasti hirveän merkittäviä ole. Ne ovat vain alkusysäys, jonka ansiosta karski ja toivonsa menettänyt mies pakotetaan matkalle, jonka aikana hän oppii, että ehkä maailmassa onkin vielä asioita, joista voisi välittää.

Kliseiseltä kuulostava tarina hyötyy suuresti siitä, että sekä Ellie että Joel – sekä toki myös muut matkan varrella vastaan tulevat hahmot – on kirjoitettu ja näytelty erinomaisesti. Joelin roolissa kuullaan viimeksi Bioshock Infinitessä Booker DeWittin roolissa loistanut näyttelijä ja muutkin roolit on täytetty ammattimaisilla ja asiansa osaavilla ääninäyttelijöillä.

Matka Bostonista länteen on täynnä suuria ja pieniä hetkiä, joiden aikana oppii tuntemaan pelin hahmot paremmin ja hieman jopa oikeasti välittämään näistä. Hauskasti The Last of Us ei säästä tunteitaan vain välianimaatioihin, vaan ihan yleiseen pelattavuuteen.

Eräässä kohdassa Ellie ja Joel hieman tappelevat, mistä johtuen Ellie murjottaa seuraavat 15 minuuttia ja lampsii perässä kuin paraskin tuittupäinen teini. Ja sitähän hän tietenkin myös on, mutta on todella piristävää ja hauskaa nähdä pelissä oikealta ja elävältä tuntuvia hahmoja. Tämähän oli myös eräs The Walking Deadin valttikorteista ja The Last of Us vääntää samaa ruuvia vielä tiukemmalle keskittymällä vain pariin hahmoon.

Asiaa auttaa myös tekniikka, joka on suunnilleen niin päheää kuin PlayStation 3:lta on mahdollista odottaa. Maailma on täynnä yksityiskohtia, valo- ja varjoefektit ovat suorastaan hämmentävän nättejä ja muutenkin mennään aivan raudan rajalla. Liiankin, sillä monista osista peliä näkee, että The Last of Us olisi ollut enemmän kotonaan tehokkaammalla koneella. Monet tekstuurit ovat suorastaan kamalan suttuisia varsinkin viistosta katsottuna, eikä pelin elokuvamainen motion blur –efektikään aina toimi niin hyvin kuin voisi toivoa. Mutta liikkeessä peli silti näyttää hyvältä ja mikä tärkeintä myös pyörii pehmeästi, vaikka ruudulla olisi millainen lumimyrsky.

Sananen myös latausajoista. Kun pelin aluksi käynnistää, siirtyminen päävalikosta itse peliin kestää minuuttikaupalla. Välillä oikeasti lähemmäs viisi minuuttia. Tämä on normaalia, PlayStationisi ei ole hajoamassa. Itse pelin aikana lataustaukoja ei sitten olekaan, vaan peli siirtyy saumattomasti kohtauksesta toiseen ja lukee lennosta tavaraa taustalla pelin aikana.

Konfliktin paikka

Maailmanlopun jälkeinen maailma ei kuitenkaan ole pelkkää kedolla kävelyä ja levykaupassa kiertelyä, vaan välillä kohdataan myös vastusta. Viholliset jakautuvat kahteen kategoriaan, zombeihin ja ihmisiin. Kummatkin tarjoavat omat haasteensa ja myös omanlaistaan pelattavuutta.

Zombeja on useampaakin lajia, mutta niistä yleisimmät ovat perustason nopeita zombeja, jotka juoksevat kirkuen päälle kun sattuvat Joelin jossain näkemään. Ne eivät kestä paljon osumia tai ole muutenkaan kovin vaarallisia, paitsi tietenkin laumoissa. Joissa ne myös liikkuvat.

Lisäharmina kirkuvista zombeista lähtee reippaasti ääntä, mikä taas houkuttaa väistämättä paikalle clickereitä, niitä sieneksi mutatoituneita zombeja. Koska niiden pää on yhtä sientä, clickerit eivät näe yhtään mitään vaan suunnistavat lepakon tapaan äänen avulla. Hiljaisuuden keskeltä kuuluva tasainen nakutus saakin kerran toisensa jälkeen niskavillat pystyyn.

Clickerit – samoin kuin muutkin kovemmat zombit – ovat kerrasta poikki –kamaa. Jos ne pääsevät Joelin iholle, tämä kuolee kerrasta. Sitten ladataan ja koitetaan uudelleen.

Zombiosiot tuntuvatkin yleensä melkein puzzleilta, kun Joel könyää sopivasti vyötärön korkuisten esteiden takana yrittäen vaivihkaa hiippailla zombien taakse, jotta nämä saa hiljaisesti tapettua. Toisilta täytyisi olla piilossa ja toisia vastaan riittää kun liikkuu hiii-taaas-ti. Vaikea yhdistelmä, joten väkisinkin vähän väliä homma menee reisille ja sitten räiskitään.

Kun on aika vaihtaa mora ja rautaputki tuliaseisiin, huomaa välittömästi pelaavansa Naughty Dogin peliä. Aseiden tähtäystuntuma on ilmavan kiikkerä, eikä PlayStation 3:n analogitikku auta asiaa. Zombeja vastaan homma vielä toimii jotenkuten, koska ne juoksevat yleensä suunnilleen suoraan kohti. Mutta auta armias, jos sattuu ampumaan ohi. Kun ammuksia on mukana vain kourallinen, jokainen ohi ammuttu laukaus oikeasti harmittaa.

Teoriassa ideana olisikin miettiä ennen jokaista taistelua, kannattaako siihen ryhtyä lainkaan. Henki on usein herkässä ja taistelussa menettää vähintään kallisarvoisia resursseja. Toisaalta vihollisten täyttämällä alueella on vähän paha möyrytä etsimässä nurkista lisää ammuksia, kätkettyjä esineitä tai vaikka craftausaineita, joilla voi sitten rakennella palopommeja, parannuspakkauksia ja tappavampia lähitaisteluaseita. Niinpä itse taistelin aika usein, mutta omilla ehdoillani.

Toiminta onkin hauskaa silloin kun saa itse toimia äänettömänä saalistajana ja vaania vihollisiaan varjosta toiseen. Tuntuu todella hyvältä yllättää kammottava clicker takaapäin ja tuikata mora tämän kaulaan. Kukas nyt kuolikaan kerrasta? Muuten tylsään asevalikoimaan mahtuu myös erinomaisen tyydyttävä jousipyssy, jolla äänettömät tapot onnistuvat kaukaa, kunhan tähtäys on muuten kohdallaan.

Ja jos tämä olisi ollut sitä The Last of Usin taistelua, arvostelun lopussa olisi nyt suosituspeukku. Vaan kun ei ole.

Homo homini lupus est

Kolikon toisen puoliskon muodostavat ihmiset, joita tulee vastaan vähän väliä ja sitä tiheämmin, mitä lähempänä loppua ollaan. Ihmisvastustajat ovatkin pelin suurin ongelma ja heikkous, sillä ne sotivat käytännössä kaikkea sitä vastaan, mitä The Last of Us väittää olevansa.

Ihmisiä vastaan peli nimittäin menee kerran toisensa jälkeen tylsäksi – ja ikäväkseni joudun myös toteamaan, huonoksi – räiskintäpeliksi. Monissa ihmiskohtauksissa hiippailu ei ole nimittäin edes teoriassa vaihtoehtona. Enkä tarkoita nyt että hiippailu olisi niin vaikeaa, että se ei onnistuisi, vaan sitä ei voi edes yrittää.

Kerran toisensa jälkeen Joel lukitaan pienelle areenalle – oli se sitten puolustettava talo, hylätty kortteli tai vaikka yliopistorakennuksen aula – jossa vastaan tulee kymmenkunta vihollista. Sitten räiskitään, kirotaan, kuollaan ja yritetään uudelleen. Ja uudelleen. Ja uudelleen.

Mainitsin jo, että tulitaistelut tuntuvat Unchartedilta, mikä ei suinkaan ole kehu. Peli kun vaatii epätarkoilta kontrolleiltaan liikaa. Alussa homma vielä menee, kun viholliset ovat t-paitoihin sonnustautuneita pulsuja, mutta kun pelin edetessä vastaan juoksee haulikoin ja rynkyin aseistettuja kavereita täydessä taktisessa panssarissa, niin touhu tuntuu vähän liikaa räiskintäpeliltä.

Se ennakkoon kehuttu tekoäly ei myöskään ole ihan niin hyvää kuin meidän annettiin yrittää. Kun asetelmana on Joel vastaan maailma, homma vielä toimii jotenkuten. Viholliset koukkailevat sivustaan, heittelevät palopulloja ja muutenkin tekevät fiksun oloisia temppuja. Mutta ne eivät juuri peräänny, yritä antautua tai muutenkaan tee mitään yllättävää kuin ennakkoon skriptatuissa kohtauksissa.

Joskus homma menee täydeksi farssiksi. Eräässä taistelussa Joel ja kourallinen liittolaisia taistelee suurta vihollisporukkaa vastaan. Perustyyliin viholliset tosin räiskivät vain pelaajaa, vaikka välissä olisi viiden ystävällisen haulikkomiehen porukka paukuttamassa takaisin päin. Ja sitten Se tapahtui. Irtaannuin hetkeksi tiimikavereista tutkimaan läheistä sivuhuonetta ja loottimaan sieltä saksia, alkoholia ja teippiä craftaustarpeikseni. Kun palasin takaisin, sain haulikosta naamaani. Oman tiimini keskellä nimittäin patsasteli ihan rauhallisesti vihollisen haulikkomies, jota kukaan ei ollut jaksanut yrittääkään ampua. Ja miksi olisivat? Eihän miekkonen heitä halunnut tappaa!

Mitä pitemmälle pelasin, sitä enemmän minusta tuntui kuin se tiukka ja tiivistunnelmainen selviytymispeli olisi jossain vaiheessa muuttunut räiskintäpeliksi. Alati kovenevat ja raskaammin panssaroidut viholliset, tylsät ja turhauttavat areenataistelut sekä suoranaiset pomotaistelut ovat kuin suoraan Unchartedeista revittyjä. Niissä ne ärsyttivät, nyt vielä enemmän. Ne eivät edelleenkään toimi ja lisäksi taistelut laskevat läsnäolollaan koko pelin viehätysvoimaa.

Tuntuukin siltä kuin The Last of Us haluaisi istua samaan aikaan aidan eri puolilla. Se yrittää olla selviytymiskauhua, jossa jaetaan kitsaasti ammuksia ja resursseja. Samaan aikaan pelaaja pakotetaan kerran toisensa jälkeen perinteisiin räiskintätilanteisiin, jotka taas kärsivät siitä, että vähäisten ammustensa kanssa joutuu turhautumaan alitehoisiin pyssyihin ja kankeaan tähtäykseen entistä enemmän. Tuliaseiden määrää karsimalla – niin Joelilta kuin vihollisiltakin – tuloksena olisi ollut selvästi parempi peli. Ja veikkaan, että jossain vaiheessa The Last of Us olikin sellainen peli, kunnes pelätty focus group –testaus iski. ”Ei tää tunnu Unchartedilta”, taisi joku sanoa. Ja sitten tuunattiin, kunnes tuntui.

Siitä kehitystiimille täytyy nostaa hattua, että yksi asia taistelussa on tehty ehdottoman oikein. Pelihän on käytännössä 15 tuntia pitkä saattotehtävä, mikä saa varmasti jokaisen MMO-pelaajan kakomaan kauhistuksesta. Yleensähän tekoälyä saattaessaan saa hajoilla viiden minuutin välein johonkin älyttömyyteen tai siihen, että peli päättyi kaverin onnistuttua kuolemaan.

Ei nyt. Ellie – ja muut mukana välillä hengailevat seuraajat – ovat vihollisten perspektiivistä näkymättömiä. Hiippailu ei siis katkea siihen, että Ellie päätti parkkeerata persiinsä keskelle aukiota vihollisten näköpiiriin. Immersio kärsii, mutta hermot säästyvät.

Kaikesta huolimatta…

The Last of Us sisältäisi myös moninpelin, jossa pelaaja kasaa klaanin ja sitten yrittää johdattaa sitä läpi eräänlaisen kampanjan. Jokainen matsi edustaa yhtä päivää ja jokaisessa matsissa täytyisi suorittaa tiettyjä tavoitteita, jotta klaani saisi vaikka ruokaa tai lääkkeitä. Mitä paremmin pärjää, sitä suuremmaksi klaani kasvaa ja sitä kovempia palkintoja saa. Jos taas ei onnistu vaikka tekemään viittä meleetappoa matsissa, raaka-aineet jäävät saamatta ja klaani on askelta lähempänä sukupuuttoa. Ihan kiinnostava idea, mutta ei todellakaan se pelin pääasiallinen vetovoima.

Ehei, se on tarina. Se on Ellien ja Joelin välille syntyvä ystävyys. Hyvä käsikirjoitus. Mainiot näyttelijänsuoritukset. Elävä ja uskottava maailma. Kauniit grafiikat – jotka tosin kärsivät hieman PlayStation 3:n vanhentuneesta raudasta – ja monet hienot ja pitkäksi aikaa mieleeni jäävät kohtaukset. Ne ovat sitä, minkä takia The Last of Usia kannattaa pelata.

Ne ovat myös sitä, minkä takia itse lopuksi hymyilin haikeasti lopputekstien pyöriessä, vaikka edeltävien 14 tunnin aikana olin useaan kertaan meinannut heittää ohjaimeni ikkunasta jonkun turhauttavan räiskintäkohtauksen edessä.

Identiteettikriisi ei suinkaan pilaa peliä, mutta olen silti harmissani. En vain sen takia, miten huonosti räiskintäkohtaukset sopivat peliin ja miten ne rikkovat sen muuten hehkeää ja houkuttelevaa tarjontaa, vaan ennen kaikkea siksi, ettei Naughty Dog sittenkään uskaltanut….

Studiolla näet oli tilaisuus tehdä sukupolven parhaisiin kuuluva ja uniikki selviytymistarina, mutta lopulta he luiskahtivat puolen mäen verran takaisin kohti Unchartedia. Ja se on helvetinmoinen harmi se.

Mutta kyllä The Last of Us kannattaa silti kokea. Se tekee hienoja ja rohkeita tarinankerronnallisia juttuja ja vaikka se suurempi tarina ei tajuntaa räjäytäkään, ne pienet hetket ovat oikeasti toimivia ja koskettavia.

Toinen mielipide

Suspension of disbelief on hankalasti suomennettava termi, joka tarkoittaa karkeasti ottaen sitä että tarinaa, olipa se kirjoitettu tai audiovisuaalinen, päätetään uskoa kaikista tosiseikoista huolimatta. Huonoa tämänkaltaisessa kerronnassa on se, että kun tarina notkahtaa edes askeleen väärälle puolelle rajaa, jossa se ei ole enää millään tavalla uskottava, on sieltä vaikea kivuta takaisin.

Ja juuri näin minulle tapahtui The Last of Usin kanssa. Tästäkin huolimatta Ellien ja Joelin tarinalle on helppoa jakaa palkintoja miljoonasta asiasta, jotka se tekee oikein. Samalla napisen joistakin pelisuunnitteluun liittyvistä päätöksistä, joissa ei ole mitään mieltä, katsoipa asiaa miltä kantilta tahansa.

Ensi alkuun on kuitenkin sanottava että tarina ja päähenkilöt ovat loistavia. Last of Us on yksi tämän konsolisukupolven – tai minkä tahansa konsolisukupolven parhaiten kirjoitetuista tarinoista. Se luo siteen hahmojen välille välittömästi, eikä päästä koskaan irti. En muista kertaakaan oikeasti välittäneeni yhdestäkään pelihahmosta samalla tavalla kuin olen välittänyt Elliestä, tai eläytyneeni koskaan yhtä aidosti Joeliin, joka kaikista virheistään huolimatta haluaa katsoa tytön perään.

Kenties parasta on, ettei Last of Us sisällä minkäänlaista moraalijärjestelmää. Sellaiset ovat lentäneet ikkunasta ulos kun suurin osa maailman väestöstä on altistunut sienirihmastolle, joka muuttaa kantajansa kuolaaviksi ja murhanhimoisiksi jatkeiksi itsestään. Juuri paremmalta ei näytä selviytyneen ihmiskunnankaan kohtalo, joka kamppailee kannibalismin ja muiden ääri-ilmiöiden kanssa vain pysyäkseen hengissä. Koko tarinasta huokuu vahvasti ”se on tehtävä, mikä on tehtävä” henkinen tunnelma, joka oikeuttaa osan brutaalista väkivallasta jota päähenkilötkin harrastavat.

Myös itse maailma on upeasti suunniteltu. Kirjoitukset seinillä kertovat hellävaraisesti menneistä tapahtumista, eikä ihmiskunnan luhistumisen hetkiä lähdetä ruotimaan tarpeettomasti. Eikä sille ole tarvettakaan. Tarina kertoo selviytymisestä, ja paljon kuten Cormack McCarthyn The Roadissa, sitä pahaa mikä on jo tapahtunut on turha jäädä märehtimään. Tärkeämpiä ovat ihmissuhteet sekä selviytyminen.

Ja selviytymisen puitteissa käy tuskallisen selväksi miksi pelit eivät vieläkään ole aivan valmiita kertomaan kypsiä tarinoita. Last of Us sisältää tarinan lisäksi myös pelin. Mutta toiminta ei tue itse kerrontaa, ja saa usein epäilemään miksi selviytyminen muka on niin haastavaa synkässä tulevaisuudessa.

Tapa jolla Last of Usin perustukset lasketaan viittaa näet kaikin tavoin puhtaaseen hiippailuun sekä hyvin satunnaisiin käsikähmiin. Ja näin pelillisesti hetki kuljetaankin, kunnes Naughty Dog tekee The Last of Usille saman tempun kuin Unchartedille, ja muuttaa koko roskan painopisteen puhtaan toiminnan suuntaan.

En tiedä onko Ellien suojeleminen ollut koskaan suunnitelmissa, mutta tyttö ei ainakaan näyttele viimeisessä versiossa juuri minkäänlaista roolia. Toimintatilanteissa tyttö on lähinnä statisti, joka painautuu Joelin selän taakse. Olen myös kohtalaisen vakuuttunut etteivät viholliset näe häntä. Siksi koko suojeleminen muuttuu jossain määrin yhdentekeväksi, eikä tarjoa minkäänlaisia onnistumisen tunteita.

Joel on puolestaan yhden miehen armeija, jonka repussa on tarinan loppupuolella kaikkea putkipommeista liekinheittimiin, eikä oikeastaan juuri mikään voi pysäyttää häntä. Joten ehkäpä dystopiassa selviäminen onkin varsin helppoa, sillä, tedäthän, voit vain ampua zombeja naamaan liekinheittimillä.

Hyvä on, Joel on kahdenkymmenen vuoden veteraani selviytymisessä. Hän on varmasti oppinut tempun tai pari. Mutta Ellie on neljätoistavuotias tyttö. Ja kun Ellie päästetään yksin vihollisten kimppuun, alussa mainittu uskottavuus alkaa karisemaan.

Ja kaikista meriiteistään huolimatta… Käsittämättömän tarkan käsikirjoituksen ja henkilöhahmojen, joista pelaajat välittävät varmasti tarinan loppuun saakka, rikkaan ja monet elokuvatkin häpeänurkkaan tuuppaavan dialogin jälkeen saattaa kivääri olalla ja hevosella ratsastava pikkutyttö huutamassa ”come on you motherfuckers” olla monelle vain pikkuisen liikaa.

Heikki Takala

Lisää upeita pelivideoita (e)Domen videokanavalta osoitteesta https://www.youtube.com/user/wwweDomenet