The Legend of Spyro: Dawn of the Dragon (DS, PS2, PS3, Wii, 360)

15.08.2009 18:40 Antti Mutta

Videopelimaailman tunnetuin lohikäärme on taas täällä!

Moinen mainos saattaisi herättää jotain tuntemuksia, jos oltaisiin vuosituhannen vaihteessa. Tällöin Pleikkari ykkösen suosituin hahmo oli Spyro-lohikäärme heti pussikarhu Crashin jälkeen. Mutta niin olivat pelin tekijätkin hahmon kehittäjiä, eivätkä väsyneitä alihankkijoita. Viimeiset kahdeksan vuotta Spyroa on kohdeltu kaltoin. Siksi tuore, ja tervetulleesti suomeksi dubattu, Spyro-seikkailu yllättää.

Suunnanvaihdoksesta voidaan kiittää julkaisijaa, joka on antanut kahden edellisen osan tekijälle lähtöpassit. Uudeksi työstäjäksi on valittu kokematon ranskalainen pelistudio. Viisas valinta. Uudet tekijät ovat olleet jopa niin innoissaan toimeksiannostaan, että ovat melkein rikkoneet teoksensa pelillisten ideoiden ja ominaisuuksien määrällä.

Ulkoasun ja äänimaailman epätasapaino kertoo jo tekijöiden huikentelevaisuudesta ja rahkeiden riittämättömyydestä. Visuaalinen anti on rosoista. Kehittyneimmillä konsoleilla mennään Wiin ja PlayStation 2:n ehdoilla. Musiikki on taas mahtipontisesti oikean sinfoniaorkesterin esittämää. Carminaburamaiset kohdat saattavat jopa pelottaa nuorempia pelaajia.

Muu sisältö vain vahvistaa kuvaa tekijöiden innostuksesta. Ja juuri siksi peliä ei voi jättää kesken, vaikka se kuinka ärsyttäisikin. Dawn of the Dragon on ihka oikea suuri seikkailu, joka tarjoaa jotain uutta ja jännittävää koko kestonsa ajaksi – vaikka sitten kopioidusti, kuten jo tarina paljastaa.

Lohikäärmeiden herra

Kolme peliä käsittävässä eepoksessa nuori lohikäärme Spyro pyrkii estämään Synkkänä Mestarina tunnettua Ärhämä-lohikäärmettä pääsemästä valtaan. Ensimmäisessä osassa kammotus riivasi teininaaraslohikäärmeen Kekäleen auttamaan. Toisessa osassa kävi ilmi, että Kekäle olikin Spyron puolella ja jopa ihastunut tähän.

Trilogian viimeisessä osassa Spyro ja Kekäle seikkailevat vihdoin yhdessä, vaikkakin alkuun vastoin tahtoaan. Ärhämän kätyrit ovat loihtineet kaksikon välille rikkoutumattoman taikakahleen, joka pakottaa läheiseen työskentelyyn. Ja näin kaverukset joutuvat seikkailuun, joka vie heidät mitä fantastisimpien käänteiden kautta Ärhämän pesäpaikkaan, laavaa syöksevälle mustalle vuorelle.

Lyhyenläntä kaksikko maailmaa pelastamassa ja retkensä kohteena savuava, synkkä vuori? Deja vu –tuntemus varmistuu pian perustelluksi: Spyron ja Kekäleen matka on yhtä kuin lohikäärmeiden Taru sormusten herrasta. Morian pimeys, Gandalf, Tuomiovuori, Musta Ruhtinas, Aragorn, örkit ja moni muu on muodossa tai toisessa mukana. Pelintekijöiden hävyttömyys hämmästyttää. Toisaalta, ideavarkauden vuoksi tarina toimii.

Runsauden sarvet

Jos kertomus on kopioitu, niin sama pätee pelaamiseen itseensä. Erona on, että yhden lähteen puhtaaksi putsaamisen sijaan ideoita on kähvelletty niin monelta suunnalta, että joukkokanne olisi paikallaan. Pelaajaa röyhkeys hyödyttää jälleen: lopputuloksena on verrattoman monipuolinen matka.

Etukäteen määriteltyä reittiä tiukasti kulkeva tarina pysyy tuoreena, koska sen muoto muuttuu jatkuvasti. Tavalliset tasohyppelykentät ovat harvassa. Välillä lennetään tunneleissa, sitten ollaankin linnoitusta suojelemassa tai jättimäisen kivigolemia vastaan taistelemssa. Tuttu tasohyppely ja taistelu örkkejä vastaan saa taas potkua monenmoisista pulmista ja tehtävistä.

Pelimekaniikoita on puolestaan hengästyttävä määrä, jopa liikaa, sillä yhtäkään ei ole toteutettu täydellisesti. Tekijöiden kunnianhimoa on silti ihailtava: taistelut ovat kuin mätkintäpeleistä turhine komboineen ja lukuisine erikoisliikkeineen, Spyron ja Kekäleen omia erikoiskykyjä voi taas kehittää roolipelimäisesti – hauskaa sinänsä, vaikka pelin pääsee todistetusti läpi ilman uusia kykyjä. No, ainakin peruskykyjä tarvitsee pulmakohdissa.

Spyro ja Kekäle ne yhteen soppii

Oikeastaan ainoa omaperäinen pelillinen oivallus liittyy Spyron ja Kekäleen pakkoliittoon. Kahleen vuoksi parivaljakko pysyy aina yhdessä. Jos toinen tippuu kielekkeeltä tai kiipeilyseinältä, jää tämä roikkumaan kahleesta ja voi liitää takaisin kaverinsa luo. Samalla mekaniikalla kaverin voi heilauttaa rikkoutuvien seinien läpi. Liikkuminen taas vaatii yhteistyötä aina rasittavuuteen asti – aivan kuten parisuhteessa yleensäkin.

Taikakahle ulottuu näytön toisellekin puolelle, sillä Dawn of the Dragon on tarkoitettu pelattavaksi yhdessä toisen pelaajan kanssa. Yksinpelitilakin on valittavissa, mutta tekoälylohikäärme on yksinkertaisesti tyhmä. Toisekseen seikkailun kokeminen yhdessä on aina hauskempaa.

Ikävintä yhteispelissä ovat taistelut, jotka ovat yksinkin yhtä kaaosta. Ruutu on yleensä täynnä vihollisia, erikoiskyvyistä lähteviä visuaalisia efektejä ja kombotekstejä. Lisäksi tapahtumat pysähtyvät millisekunneiksi onnistuneesta osumasta. Toinen valituksen aihe on se yleisin eli kamera. Kuvaaja kun sattuu olemaan usein aivan väärässä paikassa väärään aikaan.

Puhumme likipitäen suomea!

Allekirjoittanut on useammin kuin kerran peräänkuuluttanut arvosteluissaan suomenkielistä käännöstä peleihin. Niin dubbaukseltaan kuin pelattavuudeltaan erinomaista, ensimmäistä Ratchet & Clankin PlayStation 3 –peliä lukuun ottamatta suomeksi puhuttuja teoksia on vähän, jos lainkaan.

Tämän vuoksi tuntuukin pahalta, ja jopa epäoikeudenmukaiselta kritisoida Dawn of the Dragonin dubbauksen ja käännöksen laatua. Kaukana on Disneyn suomenkielisen jälkiäänityksen taso, mutta niin on onneksi Akabo Racing Teamin surullisen kuuluisa meuhkaus. Käännös on silti konemainen ja liian suorasti englannista tulkittu. Ei näin puhu kukaan suomalainen oikeasti, paitsi ehkä Salatuissa elämissä.

Ääninäyttelijöiden työtä ei käykään kateeksi. Ensin kehno käsikirjoitus ja sitten pitäisi toistaa englanninkielisessä versiossa esiintyvien Elijah Woodin, Gary Oldmanin ja Christina Riccin kaltaisten veteraanien suoritus. Tosin eipä tilalle ole palkattu suuria nimiäkään. Eläytymisestä tuleekin mieleen aamuisin lapsille esitettävät piirretyt. Englantia osaavien kannattaa valita alkuperäisäänet heti kättelyyn, jo pelkästään siksi, että Spyron nimi on käännetty typerästi Kuloksi.

Tavikset tykkäävät, nörtit nurisevat

Dawn of the Dragonin Suomen lanseeraustilaisuudesta uutisoitiin naistenlehden ajankohtaispalstalla, kuvineen päivineen, kun taas pelilehdet olivat hiljaa. Lieneekin selvää, ettei Dawn of the Dragonin ole lopulta tarkoitus pärjätä arvostelijanörtin lahjomattomalla, absoluuttisen hyvän mittarilla. Vaan pitäisikö peli-intoilijan tästä välittääkään? Ehkä arvostelijanakin pitäisi olla niin sanottu tavis? Kokeillaanpa.

Peliä testaamaan istutettiin 12-vuotias poika ja 17-vuotias tyttö, jotka pitävät seikkailupeleistä. Kun peli oli läpikäyty kahden päivän ja 12 aktiivisen pelitunnin jälkeen, nuorimmainen selitti tapahtumia edelleen innosta puhkuen ja tyttö oli selvästi vähintäänkin vaikuttunut. Kysyttäessä huonoja puolia, kamera sai haukkuja ja suomennosta pidettiin paikoitellen typeränä. Muuten tuntemukset olivat pelkästään positiivisia.

The Legend of the Spyro: Dawn of the Dragon on siis tarkoitettu tietylle kohderyhmälle. Tälle se on mieleenpainuva fantasiatarina, jonka vetovoima perustuu monipuolisuuteen ja etenkin kaverin kanssa seikkailuun. Taviksia ei tekninen tunarointi, plagioitu juoni tai dubbauksen kehnous kiinnosta, vain pelikokemus ratkaisee. Ja tällaisena Dawn of the Dragon on mainio. Pelituntijoiden ja kyynisten kriitikoiden on vain hyväksyttävä asia ja odoteltava täydellisimpiä pelejä ilmestyväksi.

Tekijä: Etranges Libellules
Julkaisija: Vivendi Games / Sierra Entertainment
Testattu: Xbox 360
Saatavilla: DS, PlayStation 2, PlayStation 3, Wii, Xbox 360
Pelaajia: 1-2
Pelin kotisivut: http://lair.spyrothedragon.com/fi/
Antti Mutta