The Witcher 3: Wild Hunt (PC, PS4, Xbox One)
Tekijä: CD Projekt Red
Julkaisija: CD Projekt Red
Testattu: PC Windows 8.1, Intel Core i5-4670k, 16 Gt muistia, GeForce GTX 970
Saatavilla: PC, PlayStation 4, Xbox One
Laitevaatimukset: Windows 7 tai uudempi, 64 bittinen käyttöjärjestelmä, Core i5-2500k, 6 Gt keskusmuistia, DirectX 11 -yhteensopiva näytönohjain
Pelaajia: 1
Muuta: Ladattava versio saatavilla GOG.comista tai Steamista.
Pelin kotisivu: http://www.thewitcher.com
Arvostelija: Miikka Lehtonen
The Witcher 3 on peli, jota on odotettu kuin kuuta nousevaa. Sarjan edelliset osat olivat erinomaisen maukkaita roolipelipläjäyksiä ja kaikki kehittäjien pelistään kertoma on kuulostanut niin muikealta.
Joskus – ei niin usein kuin voisi toivoa – sitä käykin niin mukavasti, että se hartaasti odotettu ja paljon hypetetty peli on juuri niin hyvä kuin kuviteltiinkin, ellei jopa parempi.
Puolalaisen CD Projekt Redin The Witcher 3: Wild Hunt on jatkoa firman monivuotiselle pelisarjalle, jossa seurataan Rivian Geraltin edesottamuksia. Geralt on noituri, eli suoremmin ilmaistuna hirviönmetsästäjä. Lapsesta asti koulutetut ja mutaatioiden avulla jalostetut noiturit ovat periaatteessa osa ihmiskuntaa. Käytännössä he ovat kuitenkin syljettyjä ja halveksittuja epattoja, joita pelätään ja varotaan aina siihen saakka, että lähikaivoon pesiytyy pahansuopa henki, jolloin noituri onkin sitten kaikkien kaveri.
The Witcher –pelien viehätys selittyy osittain sillä, että siinä missä monet pelit väittävät olevansa aikuiseen makuun tehtyjä, useimmiten tämä tarkoittaa vain, että pelissä näkyy tissejä ja peppuja sekä paljon kirosanoja. The Witchereissä on kyllä aina ollut niitäkin, mutta myös muita aikuisia miellyttäviä juttuja, kuten monipuolisia hahmoja ja tarinoita, joista ei yleensä löydy mitään pyhimyksiä tai täysiä paskiaisia. Kaikella on aina kaksi puolta, mikä tekee lukuisista valinnoista kivuliaita ja hankalia.
Vaikka paperilla The Witcher 3 onkin jo sarjan kolmas osa, ei kannata pelätä pelin pariin astumista, vaikka edelliset pelit olisivatkin pelaamatta, sillä niiden välinen suhde on vähän samanlainen kuin vaikka Indiana Jones –leffoissa. Viimeisestä ristiretkestä voi ihan hyvin nauttia, vaikka aiemmat leffat olisivat jääneet näkemättä. Osa viittauksista menee ehkä ohi, mutta tarinaan pääsee hyvin kiinni.
Ja nyt aion kertoa, miksi The Witcher 3 kannattaa ehdottomasti pelata.
Noidan perässä
Tarinamme pyörähtää käyntiin sodan runtelemassa fantasiamaassa, jossa oikeastaan mikään ei ole hyvin. Haltiat ja kääpiöt on joko ajettu pois ihmisten jaloista tai pakotettu käytännössä orjuuteen. Kuninkaat ovat sotineet samaisesta maaläntistä jo vuosien ajan, mikä tekee paikallisen väestön elämästä extrakivaa. Mikä olisikaan parempaa kuin se, että vuoron perään kummatkin armeijat etenevät rinta-alueen läpi tappaen, raiskaten ja ryöstellen?
Niinpä jo alusta saakka kannattaa totuttautua katselemaan hirtettyjä ruumiita, poltettuja taloja ja itkeviä ihmisiä. Näin iloisiin maisemiin Geralt sitten saapuu, velhotarta jahdaten. Mutta ei tällä kertaa mistään rikoksista epäiltynä, vaan kutsuttuna. Geraltin pitkäaikainen kaveri – ja ajoittainen rakastajatar – kun on lähettänyt tälle kutsun saapua syrjäiseen majataloon. Miksi? Sitä viesti ei kerro, mutta ei mene aikaakaan, ennen kuin Geralt on jo sekaantunut sen sataan erilaiseen juonikuvioon.
The Witcher 3 sijoittuu järkyttävän suureen pelimaailmaan, joka on puskettu aivan täyteen sisältöä. Pääjuoni itsessään on pitkä kuin nälkävuosi, mutta se ei kata kuin murto-osan nähtävästä ja koettavasta. Jokaisesta kyläpahasesta kun löytyy helposti puolenkymmentä tekemistään odottavaa sivutehtävää. Jonkun mummo on kadonnut metsään, toinen pelkää järven rantaan pesiytyneitä ryöväreitä ja kolmannella olisi joku hirviö, joka kaipaisi tappajaansa.
Pelasin itse peliä arvostelua varten reilut 30 tuntia, enkä sinä aikana päässyt päätarinassa varmasti edes puoliväliin. Homma kun menee käytännössä niin, että ihan paikasta toiseen matkatessaan törmää hirvittävään määrään houkuttelevia tehtäviä, kätkettyjä paikkoja, tapettavia vihollisia ja muuta tekemistä. Ja näin jo ennen kuin innostuu tutkimaan ja huomaa, että Witcher 3:n maailma tuntuu todella elävältä ja aidon oloiselta paikalta, jossa riittää nähtävää, koettavaa ja löydettävää kymmeniksi ja taas kymmeniksi tunneiksi.
En ihmettele tippaakaan, että CD Projekt Redin väki lykkäili peliään niin innokkaasti, sillä kaikesta näkee, että peliä on tehty rakkaudella. Näin valtava ja viimeistelty sisältövuori ei synny ihan vuodessa tai kahdessa.
Tarinat ovat ilahduttavasti vieläpä hyvää tasoa. Usein käy niin, että moni alkujaan irralliselta vaikuttava tapahtuma tai tarinanpätkä kietoutuu kuin huomaamatta toisiinsa tarjoten näin vaihtoehtoisia perspektiivejä tapahtumiin ja ylimääräistä tuskanhikeä pelaajalle, joka on jatkuvasti kiperien valintojen edessä. Valinnoilla kun on oikeat seuraukset. Vapautatko armoa anelevan sielun tämän ikiaikaisesta vankilasta? Valinnasta riippuen vino pino sivullisia eri puolilla pelimaailmaa joutuu kärsimään ja kokonaisia tarinaketjuja jää kokematta. Ja tällaista tapahtuu aivan jatkuvasti! The Witcher 2:n tavoin ei kannatakaan edes yrittää yhdellä pelikerralla nähdä kaikkea, vaan varautua siihen, että The Witcher 3 tullaan pelaamaan läpi ainakin pariin kertaan.
Totuttelun makua
The Witcher 3 on siis peli, jolla on paljon annettavaa. Valitettavasti ensivaikutelma ei ole ihan hirvittävän kirkas. Tarina kyllä pyörähtää käyntiin oikein kivasti heti alusta saakka, mutta se pelattavuus… En tiedä, mitä CD Projektilla on tehty kun kontrolleita olisi pitänyt tuunata, mutta ne olisivat kaivanneet lisäviilailua.
Ongelmat alkavat siitä, että Geraltin ohjailu – pelasi sitten näppäimistöllä tai padilla – on liian kiikkerää. Kun tikkua painaa vasemmalle, Geraltilta kestää hetki lähteä liikkeelle, mutta sitten pusketaankin eteenpäin höyryjunan lailla. Useita kertoja maassa olleiden esineiden ympärillä saa tehdä useita lähestymisiä ennen kuin saa Geraltin stopattua kohtaan, missä tutkiminen oikeasti onnistuu.
Kontrolleihin kyllä tottuu, mutta kyse todellakin on siitä, että niiden kanssa oppii elämään, eikä siitä, että ne missään vaiheessa tuntuisivat aivan mahtavan sujuvilta.
Taistelu – joka on runsasta – sentään sujuu useimmiten paremmin. Pintapuolisesti vilkaistuna kyseessä on aika perustason toimintaropeilua. Geralt torjuu, väistelee, pyörähtelee ja hutkii vihollisiaan niin heikoilla kuin voimakkaillakin iskuilla. Edeltäjiensä tavoin The Witcher 3 kuitenkin palkitsee aika vahvasti suunnittelusta ja ajattelusta.
Lähtökohtaisesti taistelussa kuin taistelussa Geralt on nimittäin altavastaajana. Vihollisia on paljon, ne tekevät kipeästi vahinkoa ja käyvät vielä päälle kunnon porukoissa, eivätkä ninja-tyyliin yksi kerrallaan.
Jutun juju piilee siinä, että Geraltilla on lääke miltei kaikkiin tilanteisiin. Erilaiset pommit, juomat ja aseisiin voideltavat öljyt kun saavat kovimmankin örmyn tavalliseksi kuolevaiseksi. Mukana kulkee myös hirviömanuaali, josta löytyy paitsi lorea kaikista hirmuista, myös tietoa niiden heikkouksista ja taistelutyyleistä. Jos säntäilee sokkona eteenpäin, saa tottua katselemaan kuolemaruutua aika tiheään, mutta jos lukee oppaansa ja selvittää, että vaikkapa kummitukset ovat heikkoja hidastavalle loitsulle ja telekineettisille voimille, taistelusta tulee hallittavampi. Ei silti koskaan helppo, sillä hengenlähtö on aina hiuskarvan päässä. Ja niin sen pitäisi ollakin: kun aarnikotka on kuollut, sen pään voi hyvillä mielin kiinnittää satulaansa näytiksi koko kylälle siitä, kuka on se kovin jätkä.
Vuoden parasta?
The Witcher 3 on siis erinomainen roolipeli. Edeltäjiensä tavoin se tarjoaa todella kiehtovan pelimaailman, johon on niin kovin helppo hukkua. Itse pelasin peliä juuri pahimman muuttohässäkän aikaan, mutta silti huomasin kerran toiseni jälkeen jumittavani The Witcherin parissa aivan liian pitkään. Joko tein lukuisia sivutehtäviä tai vaikka keräilin kortteja Gwent-korttipelin pakkaani. Teki mitä teki, hauskaa oli.
Sananen versioista. Konsoliversiot ovat ihan OK-tasoa. Ne näyttävät kivoilta ja pyörivät pääasiassa noin 30 FPS:n vauhdilla. Pääasiassa, sillä kun meno on oikein hurjaa, ruudunpäivitysnopeuskin dippaa ikävästi. Tiettävästi konsoliversioissa on myös bugeja ja monella peli voi kaatua vaikka kesken Gwent-matsin, mikä on aika paska nakki.
Itse pelasin pääasiassa PC:llä. PC-version tiimoilta ollaan kuultu paljon itkua siitä, että CD Projekt Red olisi yrittänyt huijata pelaajia bullshot-trailereillaan ja sitten salaa karsinut grafiikoita. Tähän kohtaan voisi kirjoittaa pitemmän selostuksen pelinkehityksen realiteeteista, mutta todettakoon, että jos The Witcher 3 ei olekaan kuvakaappauksia tuijottaen se kaikkein parhaan näköinen peli – hahmomallit ovat komeita, sää- ja valoefektit hämmentävän nättejä, maisemat joskus ihmeellisen matalatasoisia – niin maailmana se on miltei vertaansa vailla. Kokonaisuus kuroutuu yhteen ällistyttävän hyvin ja saa pelin maailman tuntumaan niin elävältä ja oikealta paikalta, että oksat pois.
Toki tästä kauneudesta sitten maksetaan myös kova hinta. Oma laitteistoni ja 1440p-monitorini tarkoittivat, että mistään ultra-asetuksista ei kannattanut edes haaveilla. High tuntui muuten hyvältä tasolta, mutta Hair Effect –hiustekniikka piti sammuttaa ja muutenkin vähän tuunailla, jotta FPS:t sai sinne 55-60:n välimaastoon. Tästä huolimatta peli kyllä näyttää todella hyvältä, mutta kyllähän se sitten koneelta myös vaatiikin.
The Witcher 3 on siis aikamoinen merkkipaalu. Se on selvästi sarjansa paras peli, sillä siinä missä aiemmat osat ovat olleet sisältönsä puolesta julkaisukuntoisina A-luokkaa, yleensä pelattavuus on tökkinyt aika tavalla. Nyt mennään paljon paremmissa merkeissä, joskin paranneltavaa on vielä. Mutta se kokemus… en oikeasti muista, milloin mikään muu peli olisi vienyt näin totaalisesti mukanaan. Haluaisin pelata jatkuvasti, mutta toisaalta haluaisin yrittää painaa vähän jarrua, sillä en halua pelin loppuvan.
Toisaalta eipä se peli kyllä siitä heti lopu. Pituutta on alakantin arvioidenkin perusteella kymmeniä tunteja ja CD Projekt Red on vieläpä luvannut tukea peliä paitsi runsaalla ilmaisella DLC:llä, myös parinkymmenen tunnin mittaisilla lisälevyillä useamman vuoden ajan. Jos jokin firma niin tämä ansaitsee myös pelaajien tuen. Kun jopa piraateille tarjotaan ilmaisia päivityksiä ”ostakaa sitten edes DLC:tä, jos haluatte tukea” –henkisesti, voidaan todellakin puhua yhdestä niistä PC-pelaamisen todellisista hyvistä tyypeistä.
Heitetään mukaan vielä se fakta, että peli on niitä harvoja oikeita roolipelejä: Geraltia saa pelattua juuri niin kuin haluaa. Jos siltä tuntuu, voi olla sympaattinen sitä paskintakin jätkää kohtaan, mutta yhtäläisesti voi olla myös armoton oikeuden välikappale, joka ei kuuntele rutinaa tai selityksiä – ja monta asiaa siltä väliltä. Kaikki on harmaata, eikä oikeita tai vääriä vastauksia juuri ole.
Pelivuodesta 2015 tulee aika helvetin kovatasoinen, jos The Witcher 3 ei ole minun vuoden pelini.
Lisää aiheesta
The Witcher 2: Assassins of Kings Enhanced Edition (PC, Xbox 360)
The Witcher Enhanced Edition (PC)
The Witcher: Adventure Game (Mac, PC)
Witcher 2 Enhanced Edition – CD Projekt hellii roolipelaajia
Witcher 2 Enhanced Edition -ensikosketus: kaunis hardcore-rpg myös konsoleilla
Witcher 2 Enhanced Edition -haastattelussa pelisuunnittelija Marek Ziemak
