The Witcher (PC)

02.11.2007 09:00 Miikka Lehtonen

Vaikka sitä ei näin länsieurooppalaisena uskoisikaan, The Witcher on lisenssipeli. Pelin maailma pohjautuu Puolassa rakastettuihin Andrzej Sapkowskin kirjoihin, jotka kertovat karuja tarinoita tavallisista ihmisistä ja sodan runtelemasta maailmasta, jossa keskiajan synkkyys yhdistyy mytologisiin hirviöihin. Ei ole kivaa, ei.

Samasta karusta puusta on veistetty myös peli, jota on tehty Varsovassa pitkään ja hartaasti. Kerrankin on helppo yhtyä mainospuheisiin aikuisten roolipelistä, sillä tällä kertaa se ei tarkoita vain virtuaalitissejä – vaikka niitäkin pelistä löytyy – vaan oikeasti vaikeista ja kipeistä asioista. Ennakkoluulot, rasismi, sota, uskonnon aiheuttamat harmit, onnettomat ihmiskohtalot ja tuomittu rakkaus ovat Witcherin teemoja. Mutta ennen kuin lähdemme niiden tielle, lienee syytä perehtyä hieman Geraltin hahmoon.

Rivian Geralt on Witcher, tarunomainen hirviönmetsästäjä. Vaikka Witcherit – luontevammin vaikka noitujat – ovat teoriassa ihmisiä, geneettinen manipulaatio on tehnyt heistä jotain aivan muuta. Manipulaatio antaa noitujille huikeat voimat, kyvyn käyttää magiaa ja pitkän iän, mutta samalla se työntää heidät ihmiskunnan ulkopuolelle. He ovat kylmiä ja tunteettomia, sekä lajitoveriensa vihaamia. Heidän kohtalonaan on kulkea halveksittuina ja syrjittyinä, mutta silti hirviöiden ahdisteleman yhteiskunnan tarvitsemina sotureina, kunnes kuolema väistämättä korjaa heidät.

CD Projektin pojat kertoivatkin jo ennakkoon, että pelissä ei ole mustaa tai valkoista, vaan ainoastaan harmaan sävyjä. Ei hyvää, ei pahaa, vaan ainoastaan ihmisiä, jotka yrittävät selvitä vaikeassa maailmassa, kukin omilla keinoillaan. Ja jumankekka, siinä on myös onnistuttu.

Pitkä ajojahti

Peli alkaa eräästä roolipelien kliseisimmistä tilanteista – pääsankari on menettänyt muistinsa. Tämä on kuitenkin Witcherin tapauksessa välttämättömyys, ellei pelaajan odoteta lukevan ennen pelin alkua tuhansien sivujen edestä taustamateriaalia. Maailma on nimittäin todella kehittynyt ja Geraltilla on siinä oma, hyvin dokumentoitu paikkansa.

Muistinmenetys antaa pelaajan kohdata uusia hahmoja, paikkoja ja tilanteita luontevasti. Samalla se antaa myös kehitystiimille tilaisuuden leikitellä Geraltin maailmalla, sillä jotkut hänen entisistä, vähemmän läheisistä tutuistaan ottavat Geraltin tilanteesta häikäilemättä hyödyn irti.

Pelaajalla ei ole juuri aikaa ihmetellä, sillä peli pyörähtää heti täysillä vauhtiin. Noitujien ikiaikainen koti, Kaer Morhanin linnoitus, on hyökkäyksen alla. Ovista ja ikkunoista tunkee sisään rosvoja, joilla on johdossaan legendaarinen murhamies sekä tämän velhoystävä. Kun pirulaiset onnistuvat vielä ryöstämään noitujien geenimanipulaation salaisuudet, jonkun pitää tehdä jotain – ja se joku on tietenkin Geralt, noitujista legendaarisin.

Näin alkaa pitkä takaa-ajo, joka roolipelien perinteille uskollisesti lähtee rönsyilemään heti alusta saakka, kun Geralt joutuu keskelle outoja paikkoja ja tapahtumia. Jo alussa tulee vastaan kylä, jota terrorisoivat oudot demonikoirat. Mutta mikä – tai kuka – on tuonut aavekoirat kyläläisten riesaksi? Pappi saarnaa koirien olevan rangaistus kyläläisten pahuudesta, toiset taas epäilevät kylän lähettyvillä asuvaa noitaa. Pusikoissa liikkuu sodan kodeistaan ajamia haltioita, jotka eivät suinkaan ole iloisia ja jaloja suippokorvia, vaan väkivaltaisia psykopaatteja, jotka haluavat joko ihmisten rahat tai näiden hengen.

Jo tässä vaiheessa käy ilmi, että kehitystiimin puheet moraalisesta harmaudesta pitävät paikkansa. Kukaan ei ole täysin viaton eikä kerro absoluuttista totuutta. Pelaajan omalle vastuulle jää etsiä jonkinlainen totuus, jonka kanssa hän pystyy elämään – ja kestää myös valintojensa seuraukset. Tarjolla ei ole juuri onnellisia loppuja, vaan korkeintaan pieniä valonpilkahduksia synkässä maailmassa. Joskus valintojen todelliset seuraukset eivät käy ilmi kuin vasta tuntien päästä ja tavoilla, joita pelaaja ei olisi mitenkään voinut aavistaa.

Witcher vetääkin meikäläisen kirjoissa diplomin parhaasta roolipelin käsikirjoituksesta sitten Planescape: Tormentin. Pelimaailma on synkkyydessään todella kiehtova. Siinä seikkaillessaan tuntee jatkuvasti olevansa keskellä oikeaa, elävää maailmaa. Halutessaan voi lukea kymmeniä sivuja taustamateriaalia vastaantulijoista, maailmasta, sen kulttuurista ja historiasta. Kun seikkailulla on vielä oikeasti pituutta se mainostettu 60-80 tuntia, voidaan jo puhua todellisesta PC:n roolipelieepoksesta.

Teknisiä ongelmia

Valitettavasti pelin tekninen toteutus ei pääse aivan sen käsikirjoituksen tasolle. Itäblokin pelien tapaan käyttöliittymä on kankea, joskin sen kanssa pystyy elämään, ainakin useimmiten.

Tökkiminen tuntuu erityisesti pelin taistelusysteemissä, joka on pintapuolisesti laadukas, mutta olisi kaivannut lisää hiomista. Kaikki tapahtuu hiirivetoisesti, kuin Diablossa konsanaan. Vihollista napsauttamalla Geralt aloittaa automaattisen hyökkäyksen tätä vastaan. Kun hiiren kursori syttyy liekkeihin, voi lisänapsautuksilla pidentää kombon pituutta ja tehdä vihollisiin mieletöntä vahinkoa. So far so good, mutta nyt alkavat ongelmat.

Peli on ensinnäkin sangen tiukkapipoinen sijoittumisen suhteen. Turhan usein pelaaja napsauttaa vihollista ja saa tulokseksi pelkkää apatiaa – miekka ei heilahda, virheilmoitusta ei tule ja V-käyrä kasvaa. Väistely, joka teoriassa tapahtuu napsauttamalla maata vihollisen ympärillä, on myös turhan hankalaa, sillä animaatiot ja vahinko eivät ole kovin hyvin linkattuja. Omissa kolisee vaikka ruudulla pelaaja olisi pyörähtänyt selvästi miekan tai kynsien alta pois. Lopputuloksena onkin monta turhaa kuolemaa.

Vaikka tekniikan kanssa voikin elää, taistelusysteemi on turhan yksinkertainen. Pelaaja valitsee oikean taistelutyylin kolmesta ja napsuttelee rennosti hirviöitä kunnes nämä ovat vainajia. Vaikeuksia ei tule kuin pomomatseissa ja niihinkin löytyy lääke. Geralt on nimittäin innokas kotikemisti ja voi meditointisessioidensa ohella keitellä jos jonkinlaisia juomia ja aserasvoja, joilla voi vaikka tuplata paranemisnopeutensa, nähdä kissan lailla pimeässä tai tehdä tuplavahinkoa haluamilleen vihollistyypeille. Reseptit löytyvät joko kirjoista tai itse kokeilemalla, tosin tällöin pelaajaa odottavat ne perinteiset puistokemistien vaarat – väärää juomaa litkimällä voi lähteä vaikka näkö tai henki.

Valitettavasti tekniset ongelmat eivät lopu tähän, vaan tuurista riippuen peli on joko hieman, tai täysin keskeneräinen. Jotkut pelaavat naama korvissa sujuvasti pyörivää ja vakaata peliä, toiset taas tuskastelevat 40 sekunnin latausaikojen, vartin välein tapahtuvien kaatumisten ja selittämättömästi pomppivan ruudunpäivitysvauhdin kanssa.

Osasyyt löytyvät turhan innokkasta kopiosuojauksesta, joka haluaa tarkistaa levyn autenttisuuden joka latauksen yhteydessä, osa taas pelimoottorista. Lopputulos on kuitenkin selkeä – mikäli juuri se oma laitekokoonpano ja The Witcher eivät tule yhteisymmärrykseen, pelaaminen on tuskaa. Päivitysralli on toki käynnissä, joten ehkä se vielä tästä.

Todellista roolipelaamista

Vioistaan huolimatta The Witcher nappasi mukaansa heti alkuhetkistään lähtien ja syykin on selvä – se on aito roolipeli. Nyt ei puhuta vain kehittyvistä ominaisuuksista tai vaihtuvista aseista, vaikka nekin toki löytyvät, vaan oikeista valinnoista ja mahdollisuudesta pelata sellaista Geraltia kuin itse haluaa. Rönsyilevät keskustelupuut, vaikeat valinnat ja moraalinen harmaus toimivat pelaajan kankaana. Millaisen kuvan sille haluaa piirtää, onkin jokaisen oma valinta.

Valinnanvapaus ulottuu myös pelattavuuteen, sillä täysin avoimet kykypuut antavat kehittää Geraltia haluamaansa suuntaan. Onko lopputuloksena viisas maagi, tehosekottimen lailla vihollisia möyhentävä lähitaisteluhirviö vai jotain siltä väliltä? Miten tahansa valitsitkaan, systeemi pitää huolen siitä, että kun lopputekstit vihdoin pyörivät, pelin pariin voi palata vaikka saman tien uudestaan, jolloin myös vivahteikkaasta juonesta löytää aivan uutta sisältöä.

Kokonaisuutena The Witcher onkin rautaa. Vaikka pelin tekniset ongelmat laskevat suupieliä selkeästi, eivät ne läheskään pilaa pelin vetovoimaa. Kaikesta paistaa läpi, että peliä on tehty rakkaudella ja että Sapkowskin kirjat ovat CD Projektin jätkille muutakin kuin palkkakuitin tae. Tämä intohimo saa tarinan ja hahmot tuntumaan eläviltä ja kiinnostavilta, tempaisten pelaajan mukaansa heti alusta saakka.

Tekijä: CD Projekt Red
Julkaisija: Atari
Testattu: Windows Vista, Intel Core 2 Duo E6600+, GeForce 8800 GTS, 2 Gt keskusmuistia
Laitevaatimukset: Windows XP SP2, Pentium IV 2,4GHz, 1 Gt keskusmuistia, 128 Mt DirectX 9.0c -yhteensopiva näytönohjain Pixel Shader 2.0 -tuella
Saatavilla: PC
Muuta: testattu v1.1-päivitettynä
Pelin kotisivu: http://www.thewitcher.com/