Thief (PC, PS3, PS4, Xbox 360, Xbox One)

25.02.2014 17:13 Mats Kyyrö

Tekijä: Eidos Montreal
Julkaisija: Square Enix
Testattu: PC Windows 7, Intel i3-2120, 4 Gt muistia, Radeon HD 6770)
Saatavilla: PC, PlayStation 3, PlayStation 4, Xbox 360, Xbox One
Laitevaatimukset: Vähintään Windows Vista, Quad Core CPU, 4 Gt muistia, AMD Radeon 4800 / Nvidia GTS 250 -näytönohjain
Pelaajia: 1
Pelin kotisivu: www.thiefgame.com
Arvostelija: Mats Kyyrö

Viemäreistä nouseva höyry peittää alhaalla risteilevien niljaisten katujen muodostaman labyrintin. Siellä täällä joku kulkee soihdun kanssa hiljaa sumun läpi: Kaupungin vartiosto, paroni Northcrestin kaikkialle ulottuva rautainen käsi, mutta katonharjalta katsottuna pelkkiä yksinäisiä valonpisteitä ja rengaspanssarin kilinää. Kuulen kuinka he huutavat toisilleen: ”Varas on täällä jossain! Jatkakaa etsimistä!” Sen lähemmäksi minua he eivät kuitenkaan tule koskaan pääsemään.

Kauan odotettu Thief tuo mestarivaras Garretin kymmenen vuoden levon jälkeen takaisin pelaajien ruuduille. Aikaisempien pelien historiaa ja mytologiaa vapaasti sekoittava reboot on ollut vireillä Eidos Montrealilla jo vuodesta 2009. Viisivuotinen kehityskaari on ollut huhujen mukaan kuoppaista kyytiä, ja useita versioita pelistä on jouduttu hyllyttämään ennen kuin peli sai nykyisen muotonsa. Samaisen studion ykkösketju oli kuitenkin vastuussa loistavasta Deus Ex: Human Revolutionista, joten odotukset Thiefin suhteen ovat luonnollisesti olleet korkealla kehitysongelmista huolimatta.

Nyt odotus on päättynyt. Voin rehellisesti sanoa, että parhaimmillaan uusi Thief on kaikkea, mitä luvattiin: uusi näkemys Garretin seikkailuista uudelle sukupolvelle, joka silti pitää kiinni vanhan pelisarjan perinteistä. Valitettavasti niin pelin parhaita kuin heikompiakin hetkiä painavat heikko käsikirjoitus, konsoleiden rajoituksia myötäilevä pelisuunnittelu ja useat tekniset ongelmat. Riittääkö uuden Thiefin charmi varastamaan tämän arvostelijan sydämen ongelmista huolimatta, vai lähteekö varas kotiin tyhjin käsin?

Naurisvaras mummonpotkijoiden kaupungissa

Uusi Thief alkaa antisankarimme Garretin matkatessa halki kattojen tapaamaan entistä kisälliään Eriniä. Garret ja Erin ovat ajautuneet aiemmin erilleen johtuen jälkimmäisen taipumuksesta riistää arvoesineiden lisäksi myös viattomia henkiä, mitä Garret ei luonnollisesti sulattanut. Alamaailman monitoimimies Basso on kuitenkin saanut kaksikon tekemään vielä yhden yhteisen keikan Garretin vastustelusta huolimatta. Tutoriaalina toimiva taso päättyy trailereissa nähtyyn kohtaukseen, jossa rämäpäinen Erin putoaa keskelle kaapumiesten taikarituaalia ja Garret vaipuu vuodeksi syvään uneen.

Herättyään Garret löytää kotikaupunkinsa nälänhädän ja tappavan kulkutaudin kourista. Levottomat työläiset ovat kääntyneet kaupunkia hallitsevaa paroni Northcrestiä ja tämän vartiostoa vastaan. Koko kaupunki on sisällissodan partaalla. Pian soppaan sekoittuu karismaattinen kapinallisjohtaja Orion, sokea kerjäläismummo, jolla on mystisiä voimia, sekä tietenkin Erin, joka ei (omg spoiler!) sitten ihan kuollutkaan. Tuttu ja turvallinen asetelma, mitä nyt hiukan klisee. Ottaen kuitenkin huomioon, miten paljon uuden Thiefin markkinoinnissa alleviivattiin juonen tärkeyttä, on tarinankerronta kerrassaan luokattoman huonoa.

Suurin ongelma ovat käsikirjoittaja Steve Gallagherin hahmot, jotka ovat kaksiulotteisempia kuin lauantaiaamun piirretyissä. Tästä kärsivät erityisesti tarinan pahikset, joiden uskottavuutta ei auta lainkaan 13-vuotiaan pojan mentaliteetilla kirjoitettu dialogi. Jostain syystä kaikki miehet paroni Northcrestin palveluksessa ovat psykopaatteja mummonpotkijoita, jotka kulkevat pitkin katuja huudellen fuck sitä ja fuck tätä. Välillä pysähdytään keskustelemaan kollegoiden kanssa sukupuolitaudeista ja penisrenkaista – modernilla amerikkalaisella aksentilla, tietenkin! Pohjanoteerauksena on vartiostoa johtava Thief-Taker General, jonka lähinnä odotin päästävän ilkeän naurun ja pyörittelevän viiksiään jokaisen repliikkinsä jälkeen.

Aiempien Thief-pelien kaltaista hienovaraista tarinankerrontaa ja syvällistä mytologiaa on siis aivan turha odottaa. Uusi Thief ei yllä tarinankerronnallaan edes ennalta arvattavasta juonestaan parjatun Dishonoredin tasolle. Kokemusta nakertaa myös se, että pelaajalla ei ole mahdollisuutta vaikuttaa tarinan kulkuun tai keskustella toisten hahmojen kanssa, vaan juonessa edetään tiukasti raiteilla. Onneksi juoni on lopulta pelkkä tekosyy hiippailla varjoissa ja poimia matkaan niin paljon kiiltävää tavaraa kuin mahdollista, missä Thief onnistuu ainakin paljon tarinankerrontaa paremmin.

Varkailta pääsy kielletty!

Avauksen jälkeen Garret palaa uuteen kotiinsa, kellotorniin kaupungin sydämessä. Kellotornista käsin pelaaja voi tutkia vapaasti kaupunkia, ottaa vastaan sivutehtäviä tai edistää pääjuonta. Kaupungin alue on aluksi vaikuttavan suuri ja vapaa, mutta hyvin pian sen läpi kulkeminen käy lähinnä rasitteeksi. Pelin alueet on nimittäin pilkottu pieniksi kortteleiksi, joiden kaikkien välissä on lataustauko. Osa lataustauoista on yritetty kätkeä minipeleillä, esimerkiksi ikkunan hivuttamisella auki sorkkaraudalla tai ryömimisellä laatikoiden välissä. Pelaajan täytyy hakata näissä konsolityyliin vimmatusti annettua näppäintä, mikä on kuitenkin täysin merkityksetöntä – siirtyminen kun ei tapahdu yhtään sen nopeammin, mitä lataus on valmis.

Itse Garretin ohjaaminen on kuitenkin toteutettu hyvin. Pelaaja näkee Garretin vartalon kaiken aikaa tämän liikkuessa ympäri pelimaailmaa, ja hahmon fyysisyys maailmassa on toteutettu todella uskottavasti. Kyseessä on parasta ensimmäisen persoonan animaatiota sitten Mirror’s Edgen. Uutena toimintona pelisarjaan on swoop-taito. Missään vaiheessa peliä ei oikeastaan selitetä, mitä Garret on tekevinään swoopin aikana. Näppäin kuitenkin saa hänet sinkoamaan maata pitkin muutaman metrin eteenpäin täysin äänettömästi ja lähes näkymättömänä, mikä tekee varjosta toiseen siirtymisestä lasten leikkiä.

Swoop-näppäin on samalla myös pelin yleinen navigointinäppäin. Swooppaa laatikon edessä ja Garret hyppää sen yli. Swooppaa kattorännin alla, niin Garret hyppää siihen kiinni ja kiipeää ylös. Pelissä ei ole lainkaan hyppynäppäintä, vaan kaikki liikkumiseen liittyvät toiminnot ovat kontekstista riippuvia. Dishonoredin kissamaisen vapaan kiipeilyn jälkeen Thiefin lähestymistapa tuntuu auttamattoman vanhentuneelta. Erityisen turhauttavan järjestelmästä tekee se, että se on täysin ennalta arvaamaton. Välillä Garret hyppää ketterästi kielekkeeltä toiselle, välillä taas mäjähdät kuolleena katutasoon, ennen kuin ehdit tajuta mitä tapahtui. Joskus pelaaja ei voi kävellä maassa olevien roskien päältä, kun taas kenttäsuunnittelun niin salliessa Garret hyppää vauhditonta korkeutta kuin koripalloilija.

Tapahtumia pelin alkuvaiheelta. Uusi video, versio 2.

Hyppäämisen puute ja rajoitettu kiipeilyjärjestelmä johtaa väistämättä erittäin lineaariseen pelikokemukseen. Itse kaupunkialue on varsin avoin, mutta useimpien pääjuonen tehtävien läpi kulkee selkeä reitti, joka on merkitty pelaajalle valkoisella maalilla roiskituilla kielekkeillä. Välillä voi toki poiketa etsimään piilotettuja aarteita, mutta lopulta lyhyet sivukäytävät yhdistyvät aina takaisin pääreitille. Mikä pahinta, alueiden lopussa odottaa yleensä Uncharted-tyylinen kolmannen persoonan kiipeilykohtaus tai raiteilla etenevä pakenemiskohtaus. Kehittäjät ovat perustelleet päätöstä tehdä pelistä entistä lineaarisempi sillä, että tarinankerronta vaatii sitä. Ehkä näin, mutta kun tarina on Thiefin kaltaista roskaa, tuntuu se lähinnä hyvän kenttäsuunnittelun tahalliselta sabotoimiselta.

Surullisimpia ovat kuitenkin ne harvat tehtävät, joissa pelaajalle yllättäen annetaankin enemmän vapautta. Hetken kaikki palaset loksahtavat kohdalleen, ja pelistä tulee kuumottava kissa ja hiiri -leikki vartijoiden kanssa kaupungin niljaisilla kaduilla ja tomuisissa kartanoissa. Harvinaisen hyvä tekoäly, sekä valoon ja varjoon perustuva hiivintäjärjestelmä tulevat viimein oikeuksiinsa ja tekevät näistä lyhyistä hetkistä parhaita stealth-pelikokemuksia pitkään aikaan. Ehdottomia kohokohtia ovat muun muassa kolmannen Thief-pelin Shalebridge Cradlesta vaikutteita ottava mielisairaala, sekä kaupungin pääarkkitehdin kotiin murtautuminen. Miten loistava peli Thief olisi voinutkaan olla, jos pelintekijät eivät olisi päättäneet pakottaa pelaajia kokemaan sitä tismalleen heidän haluamallaan tavalla.

Saanko pitää sinua kädestä?

Thief-peleille immersio, eli kyky uppoutua pelimaailmaan, on aina ollut äärimmäisen tärkeä. Graafisesti uusi Thief onkin yksi immersiivisimmistä peleistä, jonka olen koskaan nähnyt. Uusi kaupunki näyttää yksinkertaisesti upealta. Ränsistyvät rakennukset ja eri kaupunginosien erilaiset rakennustyylit herättävät teollisen ajan kynnyksellä olevan keskiaikaisen yhteiskunnan eloon aivan uudella tavalla. Jokainen tuuma pelimaailmasta on täynnä pieniä yksityiskohtia, joka todella alleviivaa pelin statusta yhtenä ensimmäisistä seuraavan sukupolven konsoleille suunnitelluista peleistä.

Valitettavasti immersio päättyy kuin seinään, kun kohtaat ensimmäistä kertaa kirkkaan sinisenä hehkuvat tikapuut tai ilmastointirännin. Selvästi myös pelintekijät huomasivat, miten nihkeä kiipeilyjärjestelmä on, joten sitä paikatakseen he lisäsivät jokaiseen kiivettävään objektiin sinisen hehkun. Tämän lisäksi on tietenkin pimeässä kiiluvat aarteet, kartta, vihollisten päällä leijuvat status-symbolit, objective-marker ja liuta muita opasteita. Kaikki nämä ovat vakiona päällä ja niiden efektiä voi tehostaa edelleen käyttämällä focus-tilaa, joka muun muassa paljastaa ansamekanismit, ratkoo puzzlet, tekee nuolista hakeutuvia, keittää kahvia ja ajaa vielä nurmikonkin. Harvoin näkee peliä, joka pitää pelaajiaan niin tyhmänä kuin Thief.

Mutta ei hätää, kaikki edellä mainitut opasteet voi kytkeä pois päältä. Uudessa Thiefissä on nimittäin huikea määrä mukautettavia ominaisuuksia. Lähes kaikki opasteet ja HUD-elementit voi kytkeä pois päältä, ja lisäksi vaikeusasteen voi räätälöidä täysin itselleen sopivaksi. Uutta peliä aloittaessaan pelaaja voi myös tehdä muutoksia pelin järjestelmiin, esimerkiksi puolittamalla Garretin liikkumisnopeuden tai poistamalla focusin kokonaan käytöstä.

Tarinan synkempi puoli paljastuu hiljalleen…

Ongelmaksi muodostuu kuitenkin sama, kuin aikanaan Hitman: Absolutionin vastaavassa Professional-pelitilassa. Koska kenttäsuunnittelu on rakennettu edellä mainittujen opasteiden varaan, ilman niitä pelaava jää auttamatta toistuvasti jumiin. Otetaan esimerkiksi ilmassa leijuvat interaktio-ohjeet. Ilman niitä pelaaja ei näe joidenkin ikkunoiden ja seinänrakojen vieressä olevaa ilmoitusta, että painamalla toimintanäppäimen pohjaan voi siirtyä toiselle alueelle. Samanlaisia ikkunoita ja rakoja on pelissä kaikkialla, mutta vain muutamaa käytetään alueelta toiselle siirtymiseen. Voitteko kuvitella, miten hauskaa oikeaa reittiä on metsästää ilman opasteita?

Vastaavasti pelihahmon liikkumisnopeuden puolittaminen kostautuu pelin puolivälissä kohdattavissa raiteilla etenevissä pakenemiskohtauksessa. Muutaman tunnin yrittämisen jälkeen totesin, että eräs etappi oli yksinkertaisesti mahdotonta läpäistä hitaammalla hahmolla. Mikä siis ratkaisuksi? Tietenkin aloittaa peli alusta, sillä kyseistä asetusta ei voi säätää kuin uutta peliä aloittaessa.

Näiden ongelmien lisäksi pelillä on myös taipumusta unohtaa välianimaatioiden aikana näkyvät letterbox-palkit päälle itse pelin jatkuessa, eikä ongelma häviä ennen kuin pelin käynnistää uudelleen. Välianimaatiot käyttäytyvät arvaamattomalla tavalla, ja välillä ääniraita ja hahmojen animaatio menevät täysin eri aikaan. Tekstitykset on ajoitettu väärin kautta linjan. Pikalataus ei toimi millään johdonmukaisella tavalla, vaan lähettää pelaajan satunnaisesti edelliselle tarkastuspisteelle itse tehdyn tallennuksen sijaan. Oikeastaan ainoa asia, jossa peli tuntuu luotettavalta, on se että se kaatuu aina parin tunnin välein.

Eihän sen pitänyt näin mennä

Minä todella halusin nauttia uudesta Thiefistä. Joka askeleella tuntui kuitenkin siltä, että peli itse teki kaikkensa estääkseen minua. Se ikään kuin roikutti porkkanaa edessäni näyttämällä miten hyvä peli Thief olisi voinut olla, ja sitten pakotti minut jälleen pakenemaan räjähdyksiä sinihehkuisia tikapuita pitkin Inception-elokuvan soundtrackin soidessa taustalla.

Vaikka arvio voi vaikuttaa äärimmäisen negatiiviselta, on silti väärin väittää että kysymyksessä olisi ala-arvoinen peli. Aiemmin Deadfall: Adventuresin arvostelussa mainitsin, miten kehnompikin peli voi silti olla suunnattoman hauska. Ero on kuitenkin siinä, millaisia odotuksia peleille asetamme. Siinä missä Deadfall oli entisen itäblokin ministudion kengännauhaprojekti, Thief on arvostetun pelitalon miljoonien budjetilla viisi vuotta kehittämä jatko-osa yhdelle kaikkien aikojen arvostetuimmista PC-pelisarjoista. Silloin tämän tason tekele ei yksinkertaisesti vetele.

Nykyisessä muodossaan Thief on upean näköinen peli, jossa on hetkittäisiä pilkahduksia neroudesta. Se ei kuitenkaan ole tarpeeksi hyvä, että sitä voisi suositella muille kuin kaikista nälkäisimmille pelisarjan faneille. Sen sijaan ennestään paljon stealth-pelejä pelaamattomat saattavat saada pelistä paljon enemmän irti, ja matala vaikeusaste ja lineaarinen kenttäsuunnittelu helpottavat uuteen genreen sisään pääsemistä. Silloinkin suosittelen kuitenkin odottamaan, että Eidos Montreal julkaisee ensin korjauksia peliä riivaaviin bugeihin.

Alkuvaiheen tehtäviä ja työkalujen ostelua.

Thief-haastattelu – sarjan sielu on säilytettävä

”Otimme paljon vaikutteita emmekä pelkästään visuaalisia vaan kirjallisuudesta, elokuvista ja televisiosta. Halusimme pelaajan tuntea kaupungin huokuvan pelon ja vihan, joten perehdyimme niin arkkitehtuuriin, valaistukseen ja visuaalisiin efekteihin. Siten loimme kaupungin, joka kertoo sen vaikeista ajoista ja siitä miten ihmiset tarvitsevat toivoa elämäänsä. Joten kaupunki ja yleistunnelma on hyvin synkkä ja kolkko, mutta pelin edetessä asiat muuttuvat.”