Tom Clancy’s H.A.W.X. 2 (PC, PS3, Xbox 360)

02.10.2010 17:30 Tero Lehtiniemi

Tekijä: Ubisoft Romania
Julkaisija: Ubisoft
Testattu: Xbox 360
Tulossa: PC, PlayStation 3, Wii, Xbox 360
Pelaajia: 1, 2-4 (internetissä)
Pelin kotisivu: http://hawxgame.us.ubi.com/
Tero Lehtiniemi

Lentopelit ovat lajityyppi, jota ei konsoleilla ihan hirveästi näe. Moni konsolipilotti onkin saanut elämänsä ainoat lentokokemukset Halojen lentokentissä, mutta toisaalta konsoliohjainten rajallinen näppäinmäärä ei rohkaise kovin monimutkaisten simulaattorien tekemiseen. Paras ja ainoa vaihtoehto on siis arcade-lentely.

Tom Clancy’s H.A.W.X oli kohtalainen, Clancy-salaliittolentely, joka kuitenkin jätti odottamaan jatko-osalta huomattavasti parempaa. Kakkos-Hawkat lupaakin vaikka mitä, kuten uuden hienomman kampanjan, tiukempaa realismia ja paremman moninpelikokemuksen. Nyt se sitten on täällä. Onko siitä mihinkään vai pesinkö Top Gun Iceman -paitani turhaan?

H.A.W.X. 2:n tarina on esikuvansa tapaan umpivarmaa perus-Clancya. Maailmanlaajuinen terrorismin aalto pistää ns. kuseen niin britit, jenkit kuin veli venäläisetkin. Pelaaja pääsee pistämään kapinallisia aisoihin kaikilla rintamilla, kunkin osapuolen näkökulmasta. Tarina on sinänsä ihan viihdyttävä, jos iänikuiset salaliitot, ydinaseet, aina niin arvattavat juonenkäänteet ja homosäteet eivät ala jo riittämään.

Koska peli on jaettu kolmeen rintamaan, on kampanja myös yllättävän pitkä. Luulin saavutusten puolesta olevani jo loppumetreillä, mutta pelattavaa vain riitti lisää ja lisää. Tämä on yleensä hyvä asia, mutta yleensä ei merkitse samaa kuin aina. Kuten kohta tulemme huomaamaan.

Pitkä peli on nimittäin hyvä, jos sen tarjoama materiaali on hyvää. On lajityyppejä, joissa melkein peli kuin peli käyttää ainakin yksinpelissä takkinsa tyhjäksi viimeistään noin kymmenen tunnin kieppeillä. H.A.W.X. 2 venyttää terroristijahdin lähes parin kymmenen tunnin mittaiseksi. Mutta millä tavoin?

Pelin tehtävät jakautuvat karkeasti neljään elementtiin, joiden yhdistelmistä ne sitten rakennetaan noin 10-30 minuutin kokonaisuuksiksi. On tiukkoja koiratappeluita, maakohteiden pommittamista, tukikohtien ja yksiköiden suojaamista sekä erikoistehtäviä. Koska kolme ensimmäistä ovat melko yksiselitteisiä, mennään erikoistehtäviin. Nämä voidaan jakaa karkeasti vakoiluun ja AC130-koneiden tykeillä hoidettaviin maisemanlanauskeikkoihin. Miehittämättömillä vakoilukoneilla tehtävät varjostuskeikat ovat kaikessa hidastempoisuudessaankin mukavaa vaihtelua perinteiseen meininkiin, ja ne kuljettavat tarinaa perustehtävää enemmän. On puheluiden salakuuntelua, mikkien asettamista sun muuta.

Maisemanlanauskeikat taas olivat henkilökohtainen suosikkini, ja todennäköisesti sen takia niitä oli niin vähän. Meininki muistutti käyttöliittymää, aseistusta ja yönäköä myöten suoraa hiilikopiota Modern Warfare 2:n vastaavasta, mutta sehän ei millään muotoa ole huono asia.

Yksin yössä

Koska suurin osa pelin tehtävistä koostuu kolmen peruselementin yhdistelmistä, ikävä kyllä peliä on myös arvosteltava niiden mukaan. Koiratappelu-episodit ja pommitusrundit ovat itsessään ihan viihdyttäviä. Liittolais- ja vihollismekaniikkaan yhdistettynä niistä onnistutaan kuitenkin tekemään jotain ihan muuta heti, kun pelaajan huoleksi laitetaan muustakin kuin omasta kakkosesta eli ns. kello kutosesta huolehtiminen.

Vihollisilla on nimittäin poikkeuksetta järkyttävä ylivoima. Viimeistään ryssien kampanjassa vihollisten loputon flare-viljely tekee ohjuksista lähinnä hukkatavaraa. Pääasiassa ollaan konetykkien varassa, mikä ei tee kokemuksesta järin mukavaa boxin perusohjaimella, vaikka toisaalta on hienoa eläytyä olemaan uuden ajan punainen paroni, työkaluja myöten.

Jonkin sortin tähtäysavustusta pelaajalle yritetäänkin tarjota, mutta toisaalta liika avittaminen tekisi touhusta vielä enemmän lekkeripeliä kuin mitä se nyt on.

Lisäksi täytyy olla jo jonkin sortin perverssi, jos ajatus yksinäisestä uljaasta sotilaasta taistelemassa Harrietilla kymmentä SU-37:aa vastaan olisi edes Clancy-tasoinen käsitys realistisesta sodankäynnistä. Ainakaan siinä mielessä realistisesta, että Harriet-poika selviäisi keikasta voittajana.

Apua voisi kuvitella saavansa tietokoneen ohjaamilta pelaajilta, mutta turha toivo. Tekoälyttömyyspilotit ovat kyllä kuolemattomia, mutta näiden aseet tekevät ehkä kymmenesosan vahinkoa siitä mitä pelaajan.

Vihollisten naurettava määrä ja epäsuhta vihjaavat siitä, että peli on selkeästi suunniteltu moninpeliksi. Neljä pelaajaa voikin vaikka läpäistä kimppapelinä koko kampanjan, jolloin kokemus varmasti muuttuu huomattavasti miellyttäväksi. Moninpelin pystyttäminen vain on tehty hieman hankalasti, ja kuka oikeasti saa 20 tunnin kampanjaan kolme samaa peliseuralaista? Ei luulisi olevan vaikeaa tasapainottaa kampanjaa pelaajien määrän mukaan, kun pelin käsitys haasteen lisäämisestä muutenkin on lisätä vihollisten määrää X:llä ja vähentää oman koneen panssarointia, ammuksia ja valosoihtuja Y:llä.

Niin, ja entäs ne paljon mainostetut nousut ja laskut? Erityisesti laskeutuminen tuntuu pakotetulta checkpointtien viilaamiselta ja pelaajan kiusaamiselta, kun koneen asettelu oikeaan asentoon näillä kontrolleilla tuntuu kuin aivovammapotilaan krapula-aamulta. Peli kyllä tukee muutamaa eri tikku-pedaaliyhdistelmää, mutta sanotaanko, että konsolien lentopelien määrä ja laatu eivät tällä hetkellä houkuttele investointeihin.

Kaiken tämän itkun ja porun keskellä on kuitenkin syytä muistaa, että pelin varsinainen lentomalli on toimiva, joskaan mistään realismista ei voida puhua. Sakkaamista en kyllä nähnyt kertaakaan tutoriaaalin jälkeen ja ohjusten väistely on ylihelppoa. Maisemat, tehosteet, musiikki ja koneet tarjoilevat ihan ok-tason sotapornoa ja tarinankuljetus on tehty varsin sujuvasti.

Pienet mokat, itseään toistava ja epäsuhtainen tehtäväsuunnittelu ja typerä laskeutumisten pakkotyrkyttäminen ovat vain yhdessä niin murskaava yhdistelmä, että H.A.W.X. 2:sta nauttiminen on todella vaikeaa ainakin ilman kolmea uskollista siipimiestä. Ja nyt se chicken wingsien syönti ei riitä. Itse keskityn siipimiesteni kanssa mieluummin niihin wingseihin.