Tomb Raider (PC, PS3, Xbox 360)

15.03.2013 17:30 Miikka Lehtonen

Tekijä: Crystal Dynamics
Julkaisija: Square Enix
Testattu: Xbox 360
Saatavilla: PC, PlayStation 3, Xbox 360
Laitevaatimukset: PC Windows XP tai uudempi, Dual Core -prosessori Athlon64/Core2 Duo, 2 Gt muistia, 512 Mt näytönohjain, 12 Gt levytilaa
Pelaajia: 1, 2-8 (internetissä)
Pelin kotisivu: http://tombraider.com
Arvostelija: Miikka Lehtonen

Kuinka moni meistä olisi vuoden odotetuimpia pelejä pohtiessaan heittänyt listalle Crystal Dynamicsin Tomb Raiderin? Itse en ainakaan. Sarjan aiemmat pelit olivat kasvavassa määrin väsynyttä settiä ja ennakkohehkutuksen perusteella tuntui siltä kuin oppia olisi ammennettu aivan vääristä lähteistä.

Ehkä juuri vähäisten odotusteni takia olenkin kuin ällikällä lyöty kun kävi ilmi, että Tomb Raider on alkuvuoden iloisin peliyllätys ja aivan pahuksen hyvä peli.

Crystal Dynamicsin Tomb Raider on varmasti alkuvuoden puhutuimpia pelitapauksia, mutta kiitos markkinointiosaston perseilyn, aivan vääristä syistä. Jo ennen ilmestymistään pelillä oli maine naisia vihaavana kidutuspornona, eikä toki suotta. Miltei kaikki ennakkohehkutus keskittyi sen ympärille, miten moninaisilla ja kamalilla tavoilla Lara voisikaan pelissä kuolla ja luonnollisesti kohu oli sen mukainen.

Nettifoorumeilla käytiin kiivasta keskustelua siitä, mikä helvetti peli-ihmisiä oikein vaivaa, kun tällä tasolla pitää operoida ja lehdissäkin väännettiin kättä urakalla siitä, oliko peliala vihdoin mennyt liian pitkälle. Ja kaikki tämä ennen kuin oikeastaan kukaan oli edes koko peliä pelannut. Harmi, että Square Enixin PR-pellet eivät pistäneet vain ihmisiä pelaamaan peliä (paitsi kun JOK sitten pelasi), sillä silloin keskustelu olisi todennäköisesti käynyt sen ympärillä, miten erinomaisen hyvä peli Tomb Raider kaiken kohun alla onkaan.

Vanha sankari, uusi alku

Tomb Raider on tuttu nimi parin vuosikymmenen takaa. Alkuperäisellä PlayStationilla Lara kolmiotisseineen lietsoi puoli maailmaa hurmokseen ja myi siinä sivussa hillittömät määrät kankeita ja kömpelöitä 3D-tasohyppelypelejä. Sarjan taso laski jatko-osien myötä kuin lehmän häntä ja lopulta Eidoksellekin riitti: Lara pistettiin jäihin.

Tätä taustaa vastaan monikaan ei odottanut Crystal Dynamicsin tuoreelta Tomb Raider –rebootilta paljoakaan. Oma osansa tästä kuuluu varmasti täysin perseelleen menneelle ennakkomarkkinoinnille, mutta aika moni pohti myös, mitä virkaa Laralla enää olisi, kun Unchartedit ja muut modernimmat pelit ovat tehneet saman asian jo paljon paremmin kuin Tomb Raider koskaan.

Kaikkien onneksi Crystal Dynamicsilla on selvästi pelattu näitä parempia pelejä ja vielä merkittävämmin otettu tarkkaan muistiinpanoja siitä, miten ja miksi ne toimivat. Tomb Raider kun nousee kertalaakista genrensä kärkisijoille.

Peli kertoo uudelleen Lara Croftin alkutarinan, eli sen, miten arasta opiskelijatytöstä tuli vaaroja pelkäämätön seikkailija, joka ei pelkää sen enempää pimeää kuin sen kätkemiä kauhujakaan. Ja kaikki alkaa haaksirikosta.

Kauhujen saari

Tomb Raiderin tapahtumat syöksähtävät käyntiin, kun outo hirmumyrsky heittää veneellisen arkeologeja, tutkijoita ja TV-henkilökuntaa autiolta vaikuttavan saaren rantakarikolle. Kun selviytyjät vielä karistelevat hiekkaa kalsareistaan, käykin ilmi, että saari ei suinkaan ole autio. Sitä asuttaa outo kultti, joka sieppaa kaikki eloonjääneet omia tarkoituksiaan varten. Tapahtumien taustalla on kuitenkin jotain outoa ja yliluonnolliselta vaikuttavaa. Mitä kultistit haluavat? Miten he päätyivät saarelle? Mitä hittoa siellä oikein tapahtuu? Näitä kysymyksiä ihmetellään seuraavat rapiat 20 tuntia.

Peli lyö korttinsa pöytään jo alkumetreillä: vaikka kyseessä on paperilla perinteinen kiipeilyräiskintä Unchartedin ja lukuisien muiden pelien hengessä, valttikorttina on tunnelma. Se kun on brutaali. Kamera heiluu väkivaltaisesti ja vähän väliä juostaan pää kolmantena jalkana karkuun ympärillä räjähtävää venettä, kaatuvaa vuorta tai syöksyvää lentokonetta.

Tyly meininki jatkuu myös tarinassa. Alkutunnit ovat ahdistavimpia peleissä kokemiani Laran paetessa pimeyden keskellä epätoivoisesti mystisiltä kultisteilta. Ympäriltä kuuluu teloitusten ja armoa anelevien vankien ääniä ja meno on oikeasti sellaista, että yleensä sitä näkee vain lapsilta kielletyissä elokuvissa.

Laraa itseään piestään kuin WWE-jobbaria konsanaan, sillä tyttöparka lentää rotkosta toiseen piikkiseinien, turpakeikkojen ja väkivallan keskellä. Brutaalia touhua, eikä todellakaan sovi heikkohermoisille.

Samalla kuitenkin ennakkomarkkinointi oli harhaanjohtavaa. Peli ei ole kidutuspornoa, sillä se ei herkuttele tai mehusta väkivallalla. Se kuvataan brutaalina ja epämiellyttävänä asiana, eikä niitä ennakkovideoissa nähtyjä ”terästolppa työntyy Laran pään läpi” –kuolinanimaatioitakaan ole läheskään niin paljon kuin kuvittelimme. Mutta on niitä silti, joten jälleen: ei heikkohermoisille.

Tarina on yleisesti yllättävänkin laadukasta tasoa. Se on mainiosti rytmitetty ja rakentuu kerran toisensa jälkeen sopivissa kohdin huipennuksiin, joiden jälkeen vedetään hetki henkeä ja aloitetaan matka kohti seuraavaa. Ei sinänsä ihme, sillä kirjoituksesta vastaa pitkän linjan pelitoimittaja ja kirjoittaja, joka selvästi ymmärtää paitsi pelit mediana, myös yleisesti sen, mikä tekee tarinasta hyvän. Eikä toki ihme, sillä onhan hänen isukkinsa legendaarinen Terry Pratchett. Sopiikin toivoa, että Rhianna Pratchett ei jätä pelikirjoittamista tähän, sillä osaamista löytyy (toim. huom. Rhiannan muita pelikässäreitä ovat mm. Mirror’s Edge, Overlord ja Heavenly Sword).

Kiipeile ja tapa

Tarina on siis brutaalia tykitystä ja runnomista, eikä se pelattavuuskaan paljon jälkeen jää. Tarjolla on yhdistelmä toimivaa kiipeilyä ja brutaalia 3PS-räiskintää. On paha sanoa, kumpaan suuntaan painopiste lopulta kallistuu, sillä vaikka pelatessa tuntui siltä, kuin taistelua olisi ollut selvästi enemmän, jälkikäteen muisteltuna totuus taisi olla toinen. Kyllähän niitä vihollisia pelin kuluessa kaatuu helposti pari sataa, mutta toisaalta pitkiä jaksoja vietetään vain kiipeillen pitkin raunioita ja vuoristoja, etsien salaisuuksia ja tutkien maisemia.

Pienoisena pettymyksenä nimestä huolimatta ne varsinaiset haudat ja niiden ryöstely ovat jääneet aivan sivurooliin. Tarjolla on kyllä kymmenkunta puzzlehenkistä hautaa, joiden läpäisystä saa vinon pinon herkkuja, mutta ne ovat kaikki parin minuutin mittaisia välipaloja.

Tätä toki kompensoi se, että ne tarjolla olevat kiipeilymaisemat ovat muuten äärimmäisen laadukkaita ja monipuolisia. Välillä könytään haaksirikkoutuneessa merirosvolaivassa, toisinaan vuoristossa, joskus taas vaikka hylätyssä japanilaisessa bunkkerikompleksissa. On ihme, että vuoristoisesta autiosaaresta on saatu irti näinkin paljon erilaista sisältöä, vieläpä niin, että kokonaisuus tuntuu yhtenäiseltä.

Mukana on myös metroidvania-henkistä meininkiä, sillä monet saaren osat ovat aluksi Laralta suljettuna, eivätkä siitä myöskään mihinkään aukea, ennen kuin tämä saa työkalupakkiinsa kiipeilyhakun, moottoroidun vinssin tai joitain muita työkaluja. Näillä voi sitten paitsi edetä, myös etsiä aiemmin missattuja salaisuuksia.

Kiipeilyssä ainoa valituksen aihe on se perinteinen: kiipeilyreitit on sommiteltu ennakkoon, eikä niiltä voi poiketa. Ja välillä on vaikea hahmottaa, kuuluvatko nuo pari metriä vasemmalla olevat rautatangot reittiin vai eivät. Ainoa keino selvittää on hypätä. Jos eivät, checkpointin kautta uuteen yritykseen.

Se toinen puoli paketista, eli taistelu, on vielä laadukkaampaa settiä. Tomb Raider ei toki keksi 3PS-kaavaa uudelleen, vaan perusteet ovat tutun oloiset. Lara saa tarinan edetessä käyttöönsä neljä asetta, joista vain jousipyssy eroaa perinteisestä pistooli / rynkky / haulikko –kolminaisuudesta. Kaikkiin saa ennemmin tai myöhemmin myös vaihtoehtoisen tulitusmoodin, jolloin rynkky ampuu kranaatin, jouskari tulinuolen ja niin edelleen.

Se jutun juju onkin siinä, että pelin brutaali ja kaoottinen meininki ulottuu myös taisteluun saakka. Peli tuntuu siltä, kuin lauma innokkaita tai pelokkaita amatöörejä joutuisi yllättäen taisteluun. Aseet ja taktiikat ovat alkukantaisia ja taistelu koostuu pääasiassa siitä, että osapuolet kurkkivat varovasti esiin suojasta, heittävät tai räiskivät kohti toisiaan ja piiloutuvat taas. Mainio kameratyöskentely korostaa entisestään ahdistavaa ja hyvällä tavalla sekavaa tunnelmaa.

Vaikeustaso on pääasiassa sorvattu kohdalleen mainiosti. Olo on jatkuvasti sellainen kuin hengenlähtö olisi hiuskarvan varassa, kuten se onkin. Yhdelläkin väärällä liikkeellä pääsee usein kertalaakista hengestään, sillä Lara ei monta osumaa kestä. Toisaalta eivät kestä vihollisetkaan, ja lisäksi niitä voi mainiosti häiritä vain räiskimällä vähän kohti, jolloin päät painuvat alas ja kohti juosseetkin syöksyvät suojaan, joten tekemisiään voi yleensä miettiä hetken.

Se korkein räiskintäpelille annettava tunnustus on, että vaikka pelasin Tomb Raideria vajaat 15 tuntia, en missään vaiheessa kyllästynyt taisteluun. Tilanteet, toimivat aseet ja hauskat viholliset saivat koko ajan odottamaan, että pääsisin räiskimään lisää. Pahuksen hauskaa!

Ylimääräistä tekemistä

Tomb Raider sisältää myös vinon pinon oheistoimintaa. Kartat on jemmattu täyteen loputtomia kätkettyjä esineitä, päiväkirjoja, GPS-jäljittimiä ja muuta keräiltävää. Niiden löytämisestä saa kokemuspisteitä, joilla voi sitten ostella Laralle uusia kykyjä, mutta myös tarinaa. Pelimaailmaan kätketyt kirjat kun kertovat mainiosti henkilöiden ja maailman taustoja ja antavat näin reippaasti lisäsyvyyttä ja –painoja monille tapahtumille.

Se toinen tukiranka on craftailusysteemi, niin yllättävältä kuin se tuntuukin. Etsimällä aarteita, loottimalla kuolleita vihollisiaan ja yleisesti pätemällä Lara kerää resursseja, joilla voi sitten parannella aseitaan. Osa parannuksista on perinteistä ”tee enemmän vahinkoa” –settiä, mutta mahtuu mukaan hauskojakin ideoita, kuten vaikka räjähdekärkien sitominen nuoliin Rambo-tyyliin.

Toki mukana on myös moninpeli. Neljä selviytyjää ja neljä kultistia ottavat yhteen perinteisissä moninpelitiloissa. Testasin sen verran että moninpeli toimii, mutta ihan rehellisesti sanottuna en jaksanut koko touhua reilua tuntia kauempaa. Pelaajia ei ollut kamalasti, eikä pelaaminenkaan ollut hauskaa. Mutta kuka nyt Tomb Raideria moninpelin takia ostaisi, joten ketä kiinnostaa?

Vielä sananen tekniikasta. Tiettävästi PC-versio näyttää aivan tautisen hyvältä ja myös pyörii hyvin. Konsolipuolella taas on harvinaisen selvää, että uusi sukupolvi alkaa vuoden liian myöhään. Tomb Raider kyllä näyttää niilläkin suunnilleen niin hyvältä kuin konsolipeli voi näyttää, eli myös todella nätiltä, mutta kun rauta ei oikein riitä. Kun peli innostuu oikein revittelemään ilmasto- ja valoefekteillä, ruudunpäivitysnopeus putoaa vauhdilla. Lopputaistelu käytiin niin hitaissa tunnelmissa, että jouduin välillä ihmettelemään, pyöriikö peli taiteellisesti hidastettuna. Kyllä tämän silti ilokseen konsoleillakin pelasi, mutta PC-versiota kateellisena katsellen.

Kokonaisuutena Tomb Raider on tähän saakka vuoden 2013 iloisin yllätys. En odottanut peliltä ennakkoon juuri yhtään mitään, joten kun paketista paljastui äärimmäisen laadukas ja kiehtova pelikokemus, olin ällikällä lyöty. Moni tiimi voisi ottaa oppia siitä, miten erinomaisesti Tomb Raider sitoo yhteen sujuvan toiminnan ja tutkimusmatkailun. Pelillä riitti myös pituutta kunnioitettavasti, mutta yllättäen se ei silti tuntunut pätkääkään venytellyltä tai väkisin väännetyltä.

Pientä kitisemistä toki löytyy ja olisi ihan kiva, jos jatko-osassa niitä nimeenkin päässeitä hautoja olisi yli vartti 15-tuntisesta pelikokemuksesta, mutta lopputulos on silti tämä: Tomb Raider on erinomainen peli, jota kaikkien kannattaa pelata.

Toinen mielipide

Tomb Raidereista jo lähes vuosikymmenen vastannut Crystal Dynamics on hakenut sitä omaa juttuaan jo hyvän aikaa. Eivät studion Tomb Raiderit ole huonoja olleet, mutta se ihan viimeinen silaus on puuttunut, pois lukien erinomainen spinoff Lara Croft and the Guardian of Light. Mutta nyt pajatso tyhjeneekin sitten oikein kunnolla.

Sarjan reboottaava, rohkeasti vain nimen Tomb Raider saanut uutukainen tekee sarjalle saman kuin elokuvapuolella Daniel Craig Bondille ja Christopher Nolan Batmanille. Uusi Lara Croft on edeltäjiään synkempi ja realistisempi hukkaamatta kuitenkaan hahmon ja pelisarjan perusluonnetta.

Alkuperäinen Tomb Raider esitteli naisen toimintapelin sankarina. Itsenäinen ja peräänantamaton sankaritar symboloi toisille naissankarien nousua näkyvään rooliin ennestään miesvaltaisessa pelimaailmassa. Toiset taas näkivät tissihirviön, joka näennäisestä itsenäisyydestään huolimatta palveli lopulta vain ennalta käsikirjoitettua roolia miespelaajien fantasioiden kohteena. Itse muistan ensimmäisen Tomb Raiderin kuitenkin ennen kaikkea pirun hyvänä pelinä.

Vuoden 2013 Tomb Raider on jälleen kerran eräänlainen askel eteenpäin videopelien hahmonkehityksessä. Sankarin ei enää tarvitse olla yksiulotteinen suorittaja. Uusi Lara Croft tuntee, pelkää ja kärsii oikeasti jouduttuaan keskelle synkkää painajaista.

Okei, tokihan Lara pistää kylmäksi hirmuisen määrän vihollisia, sen verran on pakko antaa myöten pelillisyydelle. Yksi Tomb Raiderin saavutuksista on kuitenkin se, kuinka hyvin illuusio mahdottomaan tilanteeseen joutuneesta sankarista, jonka on pakko oppia tekemään kamaliakin asioita selviytymisensä eteen kestää. Sinällään erinomainen Far Cry 3 yritti samaa temppua, mutta huomattavasti huonommalla menestyksellä.

Iso osa kunniasta menee Rhianna Pratchetille, jonka käsikirjoitus säilyttää Lara Croftin inhimillisyyden silloinkin, kun tapahtumat ruudulla uhkaavat maalata sankarittaresta voittamattoman supernaisen. Olen aina pitänyt Pratchetin tuotoksista eikä Tomb Raider tee poikkeusta.

Toinen puoli saavutuksesta on tekninen. Lara Croft on mallinnettu upean realistisesti. Pelko, paniikki, väsymys ja epätoivo heijastuvat Laran kasvoilta ja kehonkielestä tavalla, joka saa uskomaan hahmoon läpi koko seikkailun. Lara Croft tuntuu aidolta ihmiseltä, ehkä ensimmäistä kertaa missään muodossaan.

Tekniikasta puheen ollen Tomb Raider näyttää erityisesti PC:llä huikealta. Erinomaisen hahmonmallinnuksen lisäksi pelin maisemat ovat parhaimmillaan päätä huimaavia. Oman kiitoksensa ansaitsee kamera, joka pelityypin huomioon ottaen hämmästyttävästi ei ärsyttänyt kertaakaan. Päinvastoin, kuvakulma seuraa tilanteita ja tapahtumia luoden liikkumisellaan tunnelmaa tavalla, josta moni Hollywood-ohjaaja saisi ottaa mallia.

Ongelmat NVIDIA:n näytönohjainten kanssa lyövät pienen rypyn muuten lähes virheettömään tekniseen suoritukseen. Laran hiuksissa käytetty teknologia toimii ilmeisesti paremmin ATI:n korteilla. Pahempana ongelmana peli kärsii NVIDIA:n korteilla pahasta kaatumataudista, joka kuitenkin helpottaa, kun napsauttaa asetuksista tessellaation pois päältä. Korjausta on toivon mukaan luvassa mahdollisimman nopeasti, tosin nytkin pelin saa toimimaan kaikki napit kaakossa, jos omaa seikkailumieltä ja hyvät Google-kyvyt.

Ehkä ainoa suurempi kauneusvirhe on moninpeli. Sekään ei ole huono, ainoastaan turha. Korkeuserot ja Tomb Raiderille tyypilliset erikoisliikkeet tuovat moninpeliin oman mausteensa, mutta pelimuotojen ja kenttien vähäinen määrä tuomitsee verkkopelaamisen auttamattomasti lyhytikäiseksi kertakäyttöhuviksi. Siihen ongelmaan ei auta edes monipuolinen kokemustasojärjestelmä avattavine lisäbonuksineen, koska sellainen löytyy nykyään jo joka toisesta pelistä muutenkin.

Kaiken kaikkiaan Tomb Raider on silti yksi alkuvuoden parhaista, ellei jopa paras peli. Odotin ennakkotietojen perusteella hyvää suoritusta, mutta lopulta yllätyin silti iloisesti siitä, kuinka kovasta pelistä olikaan kyse. Sori vaan Nathan Drake, mukava että pidit paikkaa lämpimänä, mutta Lara Croft on palannut omalle paikalleen parhaaksi ja viihdyttävimmäksi arkeologisankariksi.

Juho Anttila

Videollinen Nelinpelimielipide

Lisätietoja: Nelinpeli.com