Total War: Rome II (PC)

02.09.2013 21:43 Miikka Lehtonen

Tekijä: Creative Assembly
Julkaisija: Sega
Testattu: Windows 8, Intel Core i5-750, 8 Gt keskusmuistia, GeForce GTX 570
Saatavilla: PC
Laitevaatimukset: Windows XP tai uudempi, 2 Gt muistia, 512 Mt 3D-näytönohjain, 35 Gt levytilaa
Pelaajia: 1, 2-8 (internetissä)
Pelin kotisivu: http://www.totalwar.com
Arvostelija: Miikka Lehtonen

Total War. Harva nimi saa strategian ja historian ystävien sydämiä läpättämään yhtä innokkaasti, joskus ilon ja toisinaan raivon nimissä. Oli pelisarja mitä tahansa, ainakin se herättää tunteita.

Ja uskon vakaasti, että niin tekee myös sarjan tuorein osa, Rome II. Vuosien jälkeen paluu rakkaaseen aiheeseen, reipas määrä uudistuksia ja parannuksia, sekä tietenkin se tosiasia, että ne eivät aina miellytä kaikkia.

Vaikka Rome II palaakin vihdoin, monien mielestä turhankin myöhään, rakkaaseen aihepiiriin, kyseessä ei todellakaan ole mikään uudelleenlämmittely. Creative Assembly on selvästi tuunannut ja uudistanut sitä kunnolla Shogun II:een verrattuna. Osa uudistuksista on selvästi positiivisia kun taas osa jakaa varmasti mielipiteitä.

Uudistukset ovat keskittyneet selvästi enemmän sen Total Warin selkärangan, strategisen tilan, ympärille, joskin myös taktiset taistelut ovat saaneet hieman ilmaa renkaisiinsa. Mutta aloitetaan strategiasta.

Välimeren malliin

Toisin kuin nimi ja sarjan edellinen osa voisivat antaa ymmärtää, Rome II ei keskity vain Rooman valtakunnan ympärille, vaikka se toki tärkeää osaa näytteleekin. Tarjolla on neljä kulttuuriryhmää, roomalaiset, helleeniset, itäiset ja barbaariset kulttuurit, joista jokaisesta löytyy useita varsinaisia ryhmittymiä, joilla sitten pelataan. Itse pelailin arvostelua varten Rooman ohella saksalaisilla barbaareilla ja huomasin nopeasti, että niissä on suuria eroja.

Osa eroista on yleisempiä ja koskee kaikkia tietyn kulttuurityypin edustajia, toiset taas ovat yksilöllisiä yksittäisille ryhmittymille. Perustasolla tarjolla on yksilöllisiä teknologiapuita, joista voi tutkia vaikka diplomatiaan, piirityksiin tai maanviljlelyyn liittyviä teknologioita. Nämä toki vaikuttavat jo itsessään paljon siihen, miten eri kulttuureilla pelataan ja missä asioissa ne ovat hyviä, mutta kulttuurit tuovat mukanaan enemmänkin eroavaisuuksia ihan jo siinä, miten valtakunnat rakentuvat.

Jälleen perustason esimerkkinä sivistyneet kulttuurit painostavat paljon alueiden pääkaupunkeihin, jotka tuottavat niin rahaa, resursseja kuin yksiköitäkin. Barbaarit taas ovat hieman hitaampia, mutta vapaampia. He voivat levittäytyä alueilleen kuin siat lättiinsä ja jakaa reippaasti resursseja ja erikoistumista pitkin valtakuntaansa. Lisäksi kullakin kulttuurilla on omat erikoisosaamisensa alueet: barbaarit ovat pelottomia sotureita, helleenit taas nokkelia tiedemiehiä.

Erot näkyvät ja tuntuvat. Barbaareilla ja roomalaisilla täytyi pelata aivan eri tyylillä. Roomalaisten kanssa aloittamani nopea teknologian pumppaus ja aggressiiviset parannukset ajoivat barbaarikansani parissa vuorossa kapinan partaalle. Infrastruktuuri ei riittänyt tukemaan uudistuksiani, joten kansa nälkiintyi ja heimopäälliköt kyrpiintyivät säheltävään johtajaansa. Huhut kapinoista kiersivät lääneissä, joten jouduin purkamaan parannuksiani ja lähtemään uudelleen liikenteeseen rauhallisemmalla tahdilla.

Se merkittävin strategiaosion uudistus on kuitenkin äärimmäisen tervetullut täystuuletus siihen, miten valtakuntia johdetaan. Pelialue koostuu yhä lääneistä, kuten ennenkin, mutta nyt noin neljästä niistä koostuu aina yksi yhtenäinen hallinta-alue, joka laajuisesti asioita käsitellään. Esimerkkinä vaikka fiktiivistä eteläistä Suomea hallussaan pitävä valtakunta ei tuunaisi erikseen Turun ja Tampereen verotusta ja muita asetuksia, vaan määräisi, että eteläinen Suomi nauttii matalista veroista ja keskittyy tuottamaan ruokaa.

Paljon muitakin uudistuksia nähdään. Erillisten armeijoiden hallinta on entistä helpompaa ja niiden maksimimäärä on rajoitettu sen mukaan, miten suuri ja toimiva pelaajan valtakunta on. Yksiköitä ei värvätä enää irrallaan kaupungeissa, vaan armeijatasolla. Jos kaupungissa ei ole erillistä armeijaa, sitä puolustavat rakennusten mukanaan tuomat puolustusjoukot. Sankarit ja komentajat keräävät yhä kokemusta ja oppivat uusia taitoja, mutta myös pitkään taistelleet armeijat saavat yhteisiä kokemustasoja. Niiden kautta paljon merellä aikaansa viettävälle porukalle voi vaikka antaa erikoiskyvyn, jonka ansiosta ne ovat entistä parempia merisotilaita.

Politiikka, sisäiset paineet ja valtakunnan yleisfiilis ovat paljon monipuolisempia kuin aiemmin. Kulttuurityypistä riippuen muut ryhmittymän poliittiset voimat voivat yrittää kammeta pelaajaa palliltaan eri tavoin ja tämän täytyy sitten yrittää pitää kansa ja kollegansa tyytyväisinä erilaisilla tavoilla. Sisällissodat, kruununtavoittelijat ja muut pyrkyrit odottavat heti kulman takana.

Myös tekoälyn ryhmittymät käyttäytyvät ainakin paperilla realistisemmin kuin aiemmin. Kehitystiimi mainostaa, että ne osaavat nyt tarkastella monipuolisemmin pelaajan asennetta ja toimia, sekä alueen yleistä tilannetta miettiessään, mitä tekevät. Käytännössä tuntui siltä, että tekoäly keskittyi ruinaamaan rahaa minulta, koska olin selvästi muita alueen kansoja rikkaampi, ja sitten kieltävän vastauksen saatuaan murjotti tai ryhtyi suoraan sotimaan. No, parempi tämäkin kuin passiivinen jurnutus nurkkauksesssa.

Kehitystiimi mainostaa myös, että sotilaallinen voitto ei ole se ainoa keino menestykseen, vaan voittaa voi myös taloudellisesti tai kulttuurillisesti. Käytännössä jälkimmäinen vaihtoehto tuntuu tarkoittavan sitä, että juoksutetaan diplomaattisia agentteja pitkin maita ja mantuja konvertoimaan kansaa, mutta en ikinä oikein päässyt uusien tyyppien kanssa sinuiksi. Kuulemma Rome II selittää peliä aloittaessa, miten kunkin ryhmittymän kannattaa eri voittotyyppejä tavoitella, mutta ei arvosteluversio kyllä näin tehnyt. Niinpä kannattaa lähinnä tiedostaa, että vaihtoehtoja on.

Kokonaisuutena strategiakartalla ollaan otettu mielestäni mukavia askeleita eteenpäin. Yleisesti voisi todeta, että mikromanageroinnin ja turhan nysväyksen määrää on laskettu merkittävästi. Koska tämä oli eräs aiempien vuosien vakiovalituksistani, olen tyytyväinen. Mutta outouksiakin riittää. Tekoäly ei vieläkään aina tunnu tajuavan, että yksi iso armeija on parempi kuin viisi pientä – vaikka ne viisi pientä voivatkin sitten tukea toisiaan taistelussa. Ja oudosti 95% mahdollisuus murhata vastustajan komentajia salamurhaajilla tuntuu epäonnistuvan noin 80% ajasta. Pieniä ongelmia siis riittää.

Mutta puhutaan siitä pääasiasta, sodankäynnistä.

Roma victrix!

Jos strateginen osio on se Total War –sarjan selkäranka, taktiset taistelut ovat ainakin minulle se syy, miksi yhä pelaan sen pelejä. Strategiapeliksi hämmentävän nätin näköiset ja kuuloiset taistelut ovat aina olleet todella mehukasta pelattavaa vanhan figupelimiehen perspektiivistä.

Rome II ei keksi pyörää uudelleen, vaan sarjan aiempia osia pelanneet ovat välittömästi kotonaan. Yksikkötyyppejä on valtavasti ja niissä on mukavasti eroa. Kukin pelin kansoista tuntuu uniikilta ja vaatii omanlaisensa strategiat – olivatpa ne sitten pelaajan komennossa tai tätä vastassa.

Merkittävimmät uudistukset eivät koske itse taisteluita, vaan sitä, miten niitä käydään. Taistelutyyppien määrää on kasvatettu reippaasti ja nyt pääsee vähän väliä osallistumaan vaikka väijytyksiin tai väliaikaisten puolustuslinnakkeiden kimppuun hyökkäämiseen, riippuen siitä, missä tilassa kumpikin armeija kartalla liikkui.

Creative Assembly kehuu myös, että taistelukentät generoidaan dynaamisesti sen mukaan, millaisessa ympäristössä armeijat olivat pääkartalla. Uskon sen, sillä valtaosa taistelukartoista on tasapaksua ja harmaata kukkulamaastoa. Okei, line of sight määritellään nyt aidosti, joten kumpujen taakse voi kätkeä joukkoja ja niin edelleen, mutta kartat näyttävät silti usein pahuksen tylsiltä.

Poikkeuksen tähän tekevät ne erikoisemmat taistelut, eli piiritykset ja maihinnousut. Merisota on yhä tärkeässä roolissa ja ajan hengelle uskollista. Laivat törmäilevät toisiinsa ja kansilla käydään hurjia vääntöjä. Siinä missä aiemmin vaikka hyökkäys mereltä kaupunkiin tarkoitti, että ensin sodittiin merellä ja sitten erikseen maalla, nyt maihinnousut ovat ihan oma pelityyppinsä, joissa usein soditaan samaan aikaan merellä ja maalla.

Tunnelma on korkealla kun tietää, että armeijan viiden tähden kenraali henkivartijoineen ei välttämättä pääse ikinä lyömään iskuakaan, jos vihollisen sotalaivat onnistuvat upottamaan tämän paatin ennen kuin kokka on karahtanut rantahietikkoon. Ja mihin päin karttaa sitä tekisikään maihinnousun? Keskittäisikö joukkonsa vai levittäytyisi? Mieti sitä sitten tulisessa tilanteessa! Eeppiset taistelut todella tuntuvat eeppisiltä, kun parin tuhannen miehen armeijat ottavat yhteen, muurit sortuvat, kaupungit palavat ja laivat uppoavat. Jos spektaakkelia haettiin, sitä myös saatiin.

Hinta on toki myös kova: oma koneeni ei ole enää ihan sitä kirkkainta huippua, mutta kun peli pyörii parhaimmillaan noi 20 FPS:n nopeudella ja maihinnousuissa yksinumeroisilla luvuilla, kyllä se vähän syö miestä.

Tekoälyäkin on tuunattu, mutta mihin suuntaan? Sen sanominen on vielä vähän hankalaa. Siinä missä tekoäly oli aikaisemmin liian innokas ja helppo höynäyttää jahtaamaan vaikka yksittäistä skirmish-yksikköä, nyt se tykkää turhankin innokkaasti istua puolustusasemissa kyttäämässä pelaajan tekemisiä tai ratsastaa paskarinkiä pelaajan asemien ympärillä tuomiopäivää odotellen.

Perinteistä Total War –hulluutta kaipaavat eivät myöskään joudu pettymään. Otetaan esimerkki oikeasta elämästä. Piiritin kreikkalaista kaupunkia, jonka vähäiset puolustajat olivat jossain sen sisuksissa puolustamassa portteja. Pistin katapulteilla muurin mäsäksi ja päästin sitten neljä sotakoirayksikköäni vapaaksi. Koirat ovat siitä hauskoja, että kun ne on kerran päästetty irti, niitä ei voi enää komentaa: ne tekevät mitä lystää. Tässä tapauksessa sankaritekoja.

Legioonani marssivat vielä kilpikonnissa kohti muurin aukkoja nuolten ahdistelemina kun ruudulle tuli yllättäen ilmoitus siitä, että vastustajan kenraali oli kuollut jossain kaupungin syövereissä. Minuuttia myöhemmin pääportit aukesivat ja ulos juoksi kreikkalaisen keihäsmiesyksikön jäännös 80 vihaista sotakoiraa perässään. Täytyi oikein pistää peli paussille, kun en naurunkyyneleiltäni kyennyt komentamaan armeijaani!

Taistelut tuntuivat testin perusteella aiempaa haastavammilta ja tylymmiltä, mutta on vaikea sanoa, miltä ne tuntuvat vaikka kuukauden harjoittelun jälkeen.

Joka tapauksessa: taistelut ovat mielestäni yhä ratkiriemukkaita.

Luteissa löytyy

Mitä olisi Total War –peli ilman riemukkaita bugeja? Ei ainakaan Total War! Rome II:sta niitä löytyy laidasta laitaan. Välillä käyttöliittymä tökkii, joskus yksiköt eivät merta ylittäessään jaksa kiivetä laivaan vaan surffaavat aaltoja pitkin ja toisinaan koko paska ottaa ja kaatuu vuoroa vaihtaessa.

Tiettävästi peli tulee julkaisunsa yhteydessä saamaan kahden gigan megapäivityksen, jollaista en ainakaan itse huomannut oman versioni missään vaiheessa imuttavan. Niinpä on epäselvää, tuleeko lopullinen versio olemaan vakaampi vai ei. Creative Assemblyltä tullut arvosteluopas ei ainakaan asiasta mitään maininnut, joten en odottaisi ihmeitä.

Rome II on myös käsittämättömän raskas. Taistelut pyörivät selvästi nihkeämmin kuin ennen, mikä saattaa selittyä sillä, että taustalla on enemmän mekanismeja kuin aiemmin. Oikea line of sight, yksittäisten soturien tasolla mallinnetut kestopisteet ja oikeasti taistelijoiden käymät kaksinkamppailut ovat raskasta kamaa. Rome II näyttää todella hyvältä, varsinkin kameran aivan hartian tasolle tiputtavan toimintamoodin myötä, mutta olisihan se ihan kiva, jos ruudunpäivitysnopeus ei vaihtelisi viiden ja 25 välimaastossa. Kun kampanjakartallakin historia etenee noin 10 FPS:n vauhdilla, pelikokemus oikeasti kärsii. Jo ennestään hieman hidastempoinen strategia tuntuu suoranaiselta puurtamiselta.

Kokonaisuutena Rome II on suunnilleen sitä mitä odotinkin: Total War. Tämä tuntuu vähän hölmöltä kommentilta, mutta kun sarja on painanut omalla polullaan 13 vuotta, en odota enää ihmeitä. Strategiatila on vihdoin saanut kaipaamiaan tuunauksia, jotka tuntuvat pääasiassa positiivisilta ja pelaamista nopeuttavilta. Osa taas tuntuu hieman turhilta tai turhan yksinkertaisilta. Esimerkiksi ryhmittymien sisäinen politiiikka ei lopulta vaikuttanut omiin peleihini kamalasti. Alussa on vähän nihkeää, mutta kun kuolematon keisari Miikka I Mahtava on hallinnut Roomaa 120 vuotta voitosta voittoon, harva jaksaa enää valittaa, vaikka pariin vuoteen leivän päälle ei saisikaan kuin ylähuulensa.

Toki myös se aihepiirin vaikutus persoonalliseen nautintoon täytyy noteerata. Shogun II oli monen mielestä Total War –sarjan paras peli, mutta itse rankkasin sen selvästi Empiren ja Romen jälkimaastoon, koska aihepiiri ei vain kiinnosta. Rome II:n tapauksessa kiinnostaa. Kovasti. Jos kilpikonnamuodostelmat, hastatit, triarit ja muut saavat sydämesi väpättämään ja konehuoneesta löytyy punttia, hyppää toki Rome II:n kelkkaan. Et tule katumaan sitä.

Keskustelua foorumilla: Rome II: Total War

Rome: Total War (pc)

Tarjonnaltaan Rome: Total War on lähes loputon. Roomalaiskampanjoiden lisäksi pelissä voi asettua myös muiden kansojen, kuten egyptiläisten, gallialaisten tai kreikkalaisten, haarniskoihin. Kampanjoiden lisäksi sotia voi myös historiallisissa taisteluissa, joissa voi yrittää muuttaa historiaa, tai sitten verkossa muita ihmispelaajia vastaan.