Total War: Shogun 2 (PC)

06.04.2011 17:57 Miikka Lehtonen

Tekijä: Creative Assembly
Julkaisija: Sega
Testattu: Windows 7, Intel Core I5-750, 8 Gt keskusmuistia, Radeon HD5850
Saatavilla: PC
Laitevaatimukset: PC Windows XP, 2 GHz tuplaydinprosessori, 1 Gt keskusmuistia, 256 Mt DirectX 9.0c -yhteensopiva näytönohjain
Pelaajia: 1, 2-8 (internetissä)
Pelin kotisivu: http://www.totalwar.com/shogun2
Arvostelija: Miikka Lehtonen

Total War –sarjalla on pitkät ja kunniakkaat juuret PC-strategian pyhissä holveissa. Pelisarja on vienyt meidät feodaaliajan Japanista keskiaikaan, Roomaan ja jopa Napoleonin kotikonnuille. Nyt edessä on paluu juurille, sillä pelisarjan tuorein osa palaa taas Japanin maisemiin.

Hämmästyttävästi Total War –pelisarja on myös jatkanut tasaisen laadukkaasti. Jokaisella on toki omat suosikkinsa ja inhokkinsa sarjan pelien joukossa, mutta surkeiksi niitä ei ole voinut koskaan väittää. Miksi siis Shogun ei saanut minua hymyilemään?

Heti alkuun pahoitteluni siitä, että arvostelu tulee tämän verran itse peliä perässä. Suurin syy arvostelukappaleen viipymisen ohella on se, että olen pelannut peliä uudelleen ja uudelleen, eri perspektiiveistä ja eri tavoilla.

Tällä kertaa pelaamisen syynä ei kuitenkaan ole ollut armoton addiktio, vaan enemmänkin sen etsintä ja puuttumisen pohdinta. Aiemmat pelisarjan pelit ovat vieneet minut täysin mukanaan, joten miksi niin ei käynyt Shogunin kanssa? Voin selvästi todeta, että peli on laadukas ja monilta osin edeltäjiään parempi, joten miksi se jättää minut niin kylmäksi? Pohditaanpa.

Perinteiden nimissä

Total War: Shogun 2 on laatupeli, ei siitä pääse mihinkään. Ja miten se ei olisi? Onhan sen perustana kenties PC:n paras strategiapelisarja, joka on jo vuosikausia hämmästyttänyt niin oivallisella vuoropohjaisella osiollaan kuin niillä sarjan tavaramerkiksi nousseilla tosiaika-taisteluillakin.

Shogun on myös selvästi osa tätä jatkumoa, sillä sarjan aiempia pelejä pelanneet ovat varmasti kuin kotonaan pelin parissa. Pelaaja johtaa yhä omaa valtakuntaansa, joka tosin on tällä kertaa japanilainen samurai-klaani. Mutta touhu on ennallaan: valloitetaan alueita, rakennetaan niihin uusia rakennuksia ja tutkitaan sodan taitoja, eli parempaa teknologiaa.

Mukavana uudistuksena klaanien johtohenkilöt ja heidän agenttinsa, kuten ninjat tai geishat, ovat entistä persoonallisempaa väkeä. Kokemustasojen karttuessa kööriin liittyy mitä ihmeellisempiä laitapuolen kulkijoita, joista on vakoojille ja murhaajille hyötyä. Lisäksi heille tulee reippaasti persoonallisuutta.

Kumpi kirpaisee enemmän: ninja #3 kuolee murhatessaan klaanipäällikkö #4:ää, vai se, että silmänsä vuosia sitten palveluksessasi menettänyt ja tiettävästi vanhaksi vaariksi naamioituva, yhdessä korttihain kanssa liikkuva salamurhaajasi kuolee yrittäessään murhata perivihollistasi?

Tunnelmaa Shogunista löytyy muutenkin yllin kyllin. Pelin valikot ja käyttöliittymägrafiikat on suunniteltu muinaisten japanilaismaalausten näköisiksi, taustalla soi aiheeseen sopiva musiikki ja jopa oppaana toimiva neiti puhuu vienolla korostuksella.

Strategia-osiossa on myös muutamia hauskoja ajankohtaan sopivia tärppejä. Yksi näistä liittyy Japanin tiukan monokulttuurin avautumiseen. Saarellahan oli näihin aikoihin asti elelty aika eristyineissä oloissa, mutta juuri Shogun 2:n aikoihin kulttuuria hieman tuuletettiin. Paikalle tuli länsimaalaisia kauppiaita, jotka toivat mukanaan omia keksintöjään, tapojaan ja uskontojaan.

Niinpä pelaaja pääseekin tasapainottelemaan perinteiden ja uudistusten välimaastossa. Otatko lännen ihmeet vastaan avokäsin ja hyödyt mahdollisesti Japania kehittyneemmästä teknologiasta? Samalla voit kuitenkin joutua vastatusten paikallisten shintolaisten ja buddhistien kanssa, sillä he eivät katso kristinuskon leviämistä hyvällä.

Taistelukentällä tapahtuu

Taistelukentällä homma menee hyvin pitkälti samalla tavalla kuin ennenkin, mitä nyt pelin taisteluista on yritetty tehdä tavallaan tarinamaisempia. Maastot ovat persoonallisempia kuin ennen ja niihin on kasattu reippaasti sellaisia epäsymmetrisiä tärppejä, kuten megahyviä kämppikukkuloita, joita hyödyntämällä pääsee pitkälle.

Kukin taistelu alkaa taas sillä, että kenraali pitää omille joukoilleen kannustavan puheen ja sitten pistetään rymistellen. Japanin teknologisesta tilanteesta johtuen peli on varsinkin alussa aika yksiviivaista, sillä joukot ovat pääasiassa hieman erilaisista taustoista tulevia keihäs- ja miekkamiehiä. Ei kannata kuitenkaan lannistua, sillä kehityksen kehittyessä ja rajojen auetessa mukaan tulee myös alkeellisia tuliaseita.

Esimerkiksi Medievalin ja Romen luovaan hulluuteen – voi ihanuus niitä Romen palavia sotasikoja – ei kuitenkaan ylletä.

Suurin uudistus taistelussa liittyy kaupunkien piiritykseen. Japanilaiset linnakkeet olivat aika erilaisia kuin lännessä nähdyt linnat ja paksut kivimuurit. Shogunissa paremmat laitokset nimittäin nousevat kerroksissa ylemmäs kuin kakku konsanaan. Ei 10 metrin paksuista muuria vaan kymmenen kappaletta metrin paksuisia muureja.

Näin taisteluihin tuleekin ihan erilaista fiilistä. Nyt ei olekaan enää niin elintärkeää pysäyttää päälle vyöryviä paskiaisia muurien eteen, vaan puolustuksistaan voi tehdä syvempiä ja monimuotoisempia. Sanoisinkin, että juuri nämä uusitut piiritystaistelut ovat Shogunin huippuhetkiä ja sitä settiä, mistä ne legendaariset tarinat on tehty.

Ne harvat pelin parissa kokemani tähtihetket olivat niitä, kun kenraalini nimetty ja yksilöllinen henkivartiokaarti piti linnakkeen ylintä porttia hallussaan vihollislaumoilta samalla kun vähäisemmät lantsarit tuikkivat muureja pitkin kiipeileviä miehiä takaisin kaveriensa joukkoon. Ja sitten kenraali koukkaa ratsuväkensä kanssa vihollisten selustaan… voi sitä tunnelmaa!

Teknisesti taistelu on siis vähintään yhtä hyvää kuin ennenkin. Varsinkin meritaisteluita on suoraviivaistettu reippaasti, sillä japanilaiset meritaistelut eivät olleet samanlaista merten balettia kuin lännessä. Linjan sijaan japanilaiset sotivat ikään kuin kelluvilla linnakkeilla, joiden komentaminen on paljon suoraviivaisempaa kuin erilaisten muodostelmien hallitseminen ja hahmottaminen.

Nyt myös moninpelaajille

Eräs Shogun 2:n kiinnostavimmista uudistuksista on se, että peliin on vihdoin lisätty kunnon moninpeli. Jo aiemmissa osissa nähty mahdollisuus avata pelinsä vastapelaajille, jolloin taisteluissa vastaan tulee ihmisen komentamia armeijoita, löytyy pelistä.

Tämän lisäksi mukana on kunnon moninpelitila, jossa pelaajat luovat omat kenraalinsa ja sitten sotivat alati kasvavilla armeijoilla toisiaan vastaan. Mukana on jopa tuli klaaneille, mikä sopii ajan henkeen huomattavasti paremmin, kuin ensisilmäyksellä voisi kuvitella.

Jos vastakkain pelaaminen ei miellytä, peli sisältää myös tuen co-op-pelailulle. Sitä en valitettavasti päässyt arvostelun nimissä testaamaan, mutta nettitarinat kertovat, että hyvin toimii.

Matchmakingin avulla jokainen löytää teoriassa oman tasoistaan vastusta, joskin itse huomasin alusta saakka, että monet pelaajat olivat huomattavasti kovempia, kuin heidän sijoituksensa olisi antanut ymmärtää.

Joka tapauksessa kunnollinen moninpeli on jotain, mitä Total Wareihin on kaivattu ja kauan. Moisesta pitävät saavat siis varmasti jo sen puolesta rahoilleen vastinetta.

Laadussa löytyy, mikä mättää?

Miksei Shogun maistu? Sitä olen kysynyt itseltäni useasti. Aiemmat Total Warit ovat vieneet minut aina sen verran totaalisesti mukanaan, etten ole pariin viikkoon muuta pohtinutkaan kuin niitä ja käynnissä olleita pelejäni. Shogunin kanssa näin ei käynyt. Peli kyllä on ihan laadukas. Toki se on: laajentaahan se jo ennestään erinomaisia pelejä. Miksi siis en ole jaksanut pelata sitä?

Sen kun tietäisi. Kyse ei ole Total War –väsymyksestä, sillä samoihin aikoihin Empire: Total Wariin bongaamani Yhdysvaltojen sisällissota -modi on vienyt peliaikaa jo enemmän kuin kehtaan tunnustaa.

Olisiko ongelma siis aihepiirissä? En ole itse ollut ikinä sitä porukkaa, joiden mielestä Japani on huikeuden multihuipentuma, enkä saa samuraista tai ninjoista mitään sen suurempia säväreitä. Sen sijaan edellisissä peleissä käsitelty Napoleonin ja suurten imperiumien aika on aina ollut historiallisia suosikkejani.

Ehkä se on osa ongelmaa. Toinen on se, että Shogun on tavallaan askel taaksepäin. Empire ja Napoleon sisälsivät aivan uuden tavan sotia, sillä ruudin aika erosi taktiikoiltaan ja strategioiltaan täysin aiemmasta. Shogun taas ei. Kupari ja ketjupaita ovat vaihtuneet nahkaan ja bambuun, mutta pelissä komennetaan yhä niitä jo viiteen kertaan nähtyjä miekka- ja keihäsmiehiä.

Tilanne on mitä harmillisin ja olen jo useita päiviä paininut itseni kanssa. Antaisinko peukun vai en? Laadullisesti sen puolesta olisi helppo argumentoida: Shogun 2 jatkaa siitä, mihin edelliset osat lopettivat. Se on sujuvampi, nätimpi ja sisältää vihdoin oikeasti hyvän moninpelin.

Jokin kuitenkin mättää. En muista, milloin viimeksi Total War –peli ei ole vienyt minua täysin mukanaan, saati sitten tuntunut työltä. Tuskin niin on koskaan tapahtunut. Kannustankin kaikkia tutustumaan peliin demon verran. Jos se iskee kunnolla, uskon, että saat myös pelistä peukun verran viihdettä.

Arvostelu on kuitenkin lopulta vain yhden miehen mielipide, joskin tällä kertaa se on se minun mielipiteeni. Ja niinpä joudun toteamaan, että vaikka Shogun 2 on teknisesti erinomainen strategiapeli, se jokin määrittelemätön puuttuu ja sitä myötä myös pakkopeli-reaktio. Taidan pysyä yhä vanhoissa klassikoissa.