Two Worlds (PC)
Puolasta kuuluu kummia. Paikallinen pikkustudio on nettipuheiden perusteella kehittänyt pelin, joka pyyhkii lattiaa itsellään Oblivionilla. Kovia puheita, mutta mikäli pelissä todella on ennennäkemättömän laaja maailma, huikea taistelusysteemi ja mukaansatempaava juoni, niin kenties puheet voivat jopa pitää paikkansa?
Two Worlds on eräs tämän vuoden suurimmista jeesuspeleistä, jota on odotettu niin Xbox 360 -pelaajien kuin PC-miestenkin toimesta kuin joulua. Valitettavasti jälleen kerran hype meni överiksi, eikä Two Worlds pääse lähellekään ennakkomainettaan.
Alkuasetelmat ovat, kuten hypekin antoi odottaa, kovin tutut. Pelaaja on yksinäinen sankari, joka seikkailee laajassa ja elävässä maailmassa. Selän takana leijuva kamera, kauniit maisemat ja rauhallinen musiikki tuovat välittömästi mieleen Oblivionin, Gothic 3:n ja muut genren jättiläiset, jollaiseksi Two Worldskin haluaisi.
Kuten kaikissa muissakin roolipeleissä kautta pelihistorian, pelaaja samoaa ympäri sodan ja hirviöiden runtelemaa fantasiamaailmaa, välittömänä tavoitteenaan pelastaa rosvojen panttivangiksi joutunut siskoparka. Tapahtumat kuitenkin paisuvat kuin puolalainen pullataikina ja kohta ollaankin jo keskellä koko valtakunnan juuria ravistelevaa salaliittoa. Kuinkas muuten.
Tympeää taistelua
Mukavana ideana Two Worlds ei tunne hahmoluokkien kaltaisia käsitteitä, vaan pelin alussa sankarimme on nahkaan verhoutunut, miekkaa heilutteleva palkkionmetsästäjä. Pelaaja tienaa pisteitä kun hirviöt purevat multaa ja juoni etenee. Pisteillä kehitetään ominaisuuksia ja kerätään kykyjä. Näin on täysin mahdollista kehittää tulipalloja ja salamoita viskova maagi, joka kestää levypanssarinsa ansiosta kuritusta ja osaa vielä varastaa vaikka pöksytkin vihollistensa jaloista.
Itse pelin taistelusysteemi on – muun viritelmän tavoin – toivottoman geneerinen. Erimielisyyksiä ratkotaan naputtelemalla hiiren nappeja, joihin on sidottu meleehyökkäys ja pääasiallinen pikakyky, sekä naputtelemalla numeronäppäimiä, joiden taakse saa pinon muita kykyjä. Taikojen lisäksi käytössä on esimerkiksi mahdollisuus potkia hiekkaa vihollisten silmille, mutta vastaavia, hyviä oivalluksia voisi olla enemmänkin. Taistelusta selviää nimittäin yleensä vain naputtelemalla hiiren nappia ja toivomalla parasta. Edes torjumisen kaltaisia perusmahdollisuuksia ei tunneta, vaan ne tapahtuvat automaattisesti.
On harmi, että taistelu on näin geneeristä huttua, sillä sitä riittää turhankin paljon. Mitään roolipelaamista ei pääse harrastamaan, sillä kaikki ongelmat ratkotaan teräksen avulla. Vastaantulijoita kyllä riittää joka puun ja pensaan takana ja suurimman osan kanssa pääsee jopa vaihtamaan kuulumisia, mutta huhujen ja taustatiedon selvittämisen lisäksi mitään konkreettista hyötyä ei näin saavuteta.
Sairaan tylsä maailma
Two Worlds kärsii genrensä ammattitaudista, mitäänsanomattomasta pelimaailmasta. Vaikka maailma on suuri ja teoreettisesti täynnä jos jonkinlaista kiinnostavaa, käytännössä pelaaja viettää valtaosan peliajastaan harhaillen metsissä ja taistellen käsittämättömän yleisiä susilaumoja vastaan.
Samalla suuri maailma on kuitenkin kuin kokoon pakattu, mikä aiheuttaa joskus tahatonta komiikkaa. Viisas maagi haluaa, että pelaaja tekee vaarallisen matkan aktivoidakseen muinaisen ja legendaarisen taikaportin, jolla huhujen mukaan voi matkustaa hetkessä vaikka mantereen halki. Tällaisen kuvauksen jälkeen voisi odottaa eeppistä ja aikaavievää matkaa. Katin kontit, Two Worldsissa teleportti on mäen toisella puolella ja kävely sen luo olisi vienyt raihnaiselta maagiltakin pari minuuttia.
Ei silti, että matkailu Two Worldsin maailmassa olisi mitenkään vastenmielistä puuhaa. Peli näyttää sangen hyvältä, vaikka vaatiikin konehuoneesta käsittämättömän paljon vääntöä. On jotenkin masentavaa, että Oblivionia maksimidetaileilla sujuvasti pyörittävä kone on vain keskitasoa Two Worldsin mittarilla. Vastapainona bugeja ja outouksia löytyy. Peli on saanut lyhyessä ajassa jo kolme suurta päivitystä ja neljäs on tulossa. Tämäkään ei korjaa perustason tyhmyyksiä, kuten täysin luokatonta ääninäyttelyä tai erästä käsittämätöntä puutetta – pelissä ei näet voi pelata lainkaan naispuolisella hahmolla.
Two Worldsin kehitystiimi on selvästi lähtenyt tekemään genren äärimmäistä peliä, johon on lainailtu ideoita kaikista muista viime vuosien roolipeleistä. Automaattikartta ja taistelusysteemi ovat kuin suoraan Diablosta, pelisuunnittelu taas kuin suoraan Oblivionista. Maailma pahoine örkkeineen taas on suoraan Gothic 3:sta.
Jotenkin tiimiltä on kuitenkin unohtunut se tärkein, sielu. Sellaista Two Worldsissa ei nimittäin ole, vaan se on kaikin puolin mauton, hajuton ja innoton tuote. Todelliset hardcore-roolipelaajat voivat löytää pelistä pientä helpotusta pelipuutteeseensa, mutta itse hakisin ensin lohtua Oblivionista, Gothic 3:sta ja genren klassikkopeleistä.
Tekijä: Reality Pump
Julkaisija: Topware Interactive
Testattu: PC Windows Vista, Core 2 Duo E6600+, GeForce 8800 GTS, 2 Gt DDR 800
Saatavilla: PC, Xbox 360
Pelaajia: 1-8 (Internet, lähiverkko)
Pelin kotisivu: http://www.2-worlds.com/
Toinen mielipide
Harvan pelin äänimaailma aiheuttaa pelaajalle näin hämmentynyttä oloa. Pelin käynnistyttyä alkuvalikon taustamusiikkina on mahtipontinen ja melankolinen kappale, jonka laulaja kuulostaa omaan puukorvaani kovasti nuorelta Tarja Turuselta Nightwishistä. Oli miten oli, suosittelen kuuntelemaan biisin, sillä lyriikat kertovat yllättävän paljon pelin maailmasta. Muutenkaan peleissä ei pääse kuulemaan kovin usein laulantaa. Ja tämä oli vasta alkua äänimaailman aiheuttamasta hämmentymisestä .
Miellyttävän alkukappaleen jälkeen pelin alkudemo ja itse alkupeli olivat sen sijaan verbaalista raiskausta. Ääninäyttely on todella huonoa ja sitä on paljon. Syyttävä sormi osoittaa kuitenkin Biowareen, jonka pelien ääninäyttelyyn olen kai jo liian tottunut. Olue…terapian jälkeen pystyin kuitenkin jatkamaan seikkailua.
Suuntasin saamieni ohjeiden mukaisesti polkua pitkin etelään suuntanani ensimmäistä pikkukylää. Polkua juostessani huomasin maassa kaikenlaisia kasveja ja sieniä enkä voinut vastustaa metroseksuellin hortonomin hommaa. ”Taskuun tatti ja rausku… ruusu! Kai näitä johonkin joskus käytetään.” Eläväisiä keräillessäni huomasin ajautuneeni polulta syrjään. Äkkiäkös se kostautui. Harmaasudet halusivat kukkansa takaisin ja söivät minut hetkessä hengiltä. Juuri opetellusta vasemman hiirenkorvan rämpytystekniikasta ei ollutkaan juuri lohtua metsän elikoita vastaan. ”Uudestaan, uudestaan!”, huusi teletappi sisältäni. Siitä se seikkailu sitten alkoi. Mantuja, kontuja, luolia, kaivoksia, kaupunkeja, kyliä. Sadetta ja myrskyä. Valintoja. Ja kyllä sitä rämpytystäkin piisasi ihan tarpeeksi. Sekä hiiren, että välilyönnin. Jälkimmäisellä kun hypätään dialogista yksittäisen lausahduksen yli.
Erityisesti ensimmäisen hahmoni kanssa välilyönti tuli tutuksi. Skippasin dialogin sekä höpötykset käytännössä kokonaan. Seikkailu onnistui kartan avulla kohteesta toiseen. Surkea quest logi auttoi siellä missä kartta teki tepposiaan. Ensimmäisen illan kestäneen pelisession jälkeen aloin turtua mongerrukseen. Aloin lukemaan dialogia sieltä täältä ja pian huomasin kaipaavani aikaisemmin sivuttamaani tietoa. ”Uudestaan, uudestaan!”, meuhkasi teletappini toistamiseen, uutta hahmoa luodessani. Eikä harmita yhtään. Tarinassa ja maailmassa on syvyyttä
Two Worldsia voi hyvin verrata Gothic-sarjaan ja Oblivioniin. Two Worlds näyttää paremmalta kuin kilpailijansa, mutta ottaa pohjasijan ääninäyttelyllä. Surkea ja kyllästyneen kuuloinen ääninäyttely tuntui silti jopa sopivan joillekin hahmoille. Ei kai jokaisella farmarilla uskomattoman karismaattista ääntä olekaan? Toisaalta alkuvalikon kappale on vähintään yhtä pätevä kuin Darkstonen laulettu teema.
Pari vuotta vanha A64 3700+ pyöritti peliä jouhevasti 8800 GTS:n kanssa. Kuvankauniin maailman lisäksi Two Worldsista löytyy pelihistorian hienoimmat panssarit, joista papukaijamerkki. Kokonaisuudessaan maailma tuntuu uskottavammalta kuin kilpailijoiden vastaavat, kunhan dialogia jaksaa seurata. Ihmisten höpötykset eivät ole täysin irrallisia, vaan maailmalla on historiansa ja epämääräinen tulevaisuus, jonka kohtaloon pelaaja pääsee teoillaan vaikuttamaan. Pelimekaniikassa on vielä reilusti korjattavaa, vaikka Two Worldsiin on tullut jo neljä päivitystä. v1.0 to v1.4 –päivitys on kooltaan miehekkäät 300 megaa. Vaikka Two Worlds jäi allekirjoittaneelta kesken, on se mielestäni parempi peli genressään kuin Gothic ja Oblivion. Tuskin kaikki ovat samaa mieltä, mutta ”itseensä luottava” maailma, politiikka ja historia onnistuivat luomaan mielenkiintoisen fantasiamaailman, johon uppouduin noin 30 tunniksi.
Kalle Hahl
Tsekkaa myös
