UFC 2 on sujuvaa ja hauskaa turpasaunaa (PS4, Xbox One)
Tekijä: EA Canada
Julkaisija: EA Sports
Testattu: Xbox One
Saatavilla: PlayStation 4, Xbox One
Pelaajia: 1, 2 (samalla koneella ja internetissä)
Pelin kotisivu: https://www.easports.com/ufc/features
Arvostelija: Miikka Lehtonen
Ultimate Fighting Championshipillä ja vapaaottelulla yleensäkin menee lujaa. Nyrkkeily ja muut perinteiset lajit ovat jääneet suosiossa jälkeen jo kauan aikaa sitten ja uusia aluevaltauksia tehdään jatkuvalla syötöllä.
Suomessakin laji on nostanut profiiliaan vauhdikkaasti, joten tilausta hyvälle asiaa käsittelevälle pelille olisi. Omista mieltymyksistä riippuen EA:n UFC 2 voi joko olla sitä, tai sitten pettymys.
Ylläoleva kuulostaa niin ympäripyöreältä arvostelujargonilta, että oksat pois, mutta olen suuntaamassa kohti pointtia! ”Sanooko se Lehtonen nyt, että jos pitää UFC 2:sta niin se on hyvä peli, mutta jos ei pidä niin ei ole?” Ei sano. UFC 2 on vain hyvin ristiriitainen paketti, sillä se itse kehässä tapahtuva turpasauna on pääasiassa oikein hyvällä mallilla, mutta pelitilat ovat vähintäänkin puutteelliset. Niinpä UFC 2:n lopullinen viehätys riippuukin siitä, mitä peliltään haluaa.
Kaikkia turpaan
Aika hyvänä merkkinä aikojen hengestä EA Canada, UFC 2:n kehittäjä, tunnettiin aikanaan Fight Night –nyrkkeilypeleistään. Joku EA:lla kuitenkin huomasi, että nyrkkeily alkaa olla jo aika nähty juttu, ja niinpä tiimi siirrettiin tekemään vapaaottelupelejä. Tästä on aikaa jo useampi vuosi, sillä UFC 2 on – kuten nimestäkin voi päätellä – sarjan ja tiimin toinen peli.
Mitään hirvittävän suuria vallankumouksia UFC 2 ei tee, mutta yhden hyvin merkittävän kylläkin: siitä löytyvät myös naisottelijat. Ronda Rouseyn kaltaisten nimien ansiosta naisten vapaaottelustakin on tullut hyväksytty juttu, joten oli jo korkea aika saada naisottelijat peleihinkin.
UFC 2 tekee välittömästi vaikutuksen paitsi näin progressiivisella asenteellaan, myös ulkoasullaan: peli näyttää sikamaisen hyvältä. Kun ruudulle täytyy piirtää pääasiassa vain kaksi ottelijaa, tuomari ja häkki, konsoleista on saatu revittyä irti hämmentävän hyvän näköistä jälkeä. Ottelijat näyttävät todella eläviltä ja reagoivat ottelun tapahtumiin hienosti ja uskottavasti. Välillä fiilis on kuin katsoisi oikeaa UFC-matsia, mutta toki illuusio välillä vähän särkyy kun animaatiomoottori bugaa ja ottelijat vääntävät itsensä solmuun kehässä kesken matsin. Ei se oikea UFC ihan niin brutaalia ole!
Pelattavuus on myös hyvällä mallilla. Lyönnit ja potkut tapahtuvat ohjaimen nappeja painelemalla. Kummallekin kädelle ja jalalle on omat nappinsa, ja jos haluaa erikoisempia lyöntejä ja potkuja, voi yhdistellä painalluksiin ohjaimen liikkeitä ja liipasinten painalluksia. Helppoa ja sujuvaa! Myös suojautuminen ja torjunnat onnistuvat helposti.
Eräs pelaajien suurimmista kritiikin aiheista alkuperäisen UFC-pelin tiimoilta oli, että se painiosio oli ihan totaalisen karmeaa sekametelisoppaa. EA Canada on pyrkinyt tekemään mattoväännöstä toimivampaa, mutta ei se vieläkään ihan sujuvaa ole. Jutun jujuna on, että kun ottelijat ovat kanveesissa tai muuten vain vääntävät keskenään, ruudulla näkyy koko ajan, mitä eri liikkeitä kustakin asennosta voi yrittää. Vastaanottava osapuoli voi sitten yrittää liipasimen ja tikun yhdistelmillä torjua näitä siirtoyrityksiä jotenkin. Pahoittelen, jos kuvaus kuulostaa sekavalta, mutta noin 12 pelitunnista huolimatta en vieläkään osaa aivan täysin selittää, miten hitossa homma toimii. Ei siis ihan napakymppi vieläkään.
Kokonaisuutena turpasauna on sujuvaa ja hauskaa. Oikean vapaaottelun hengessä vastustajaa voi heikentää kohdistamalla iskujaan tiettyihin kehon alueisiin. Lisäksi esimerkiksi jokaisella päähän osuvalla iskulla on pieni mahdollisuus kaataa vastustaja kerrasta kanveesiin ja avata tämä ottelun päättävälle iskusarjalle, joten hallitsevassa asemassakaan ei koskaan voi olla varma voitosta. Itsekin onnistuin voittamaan pari matsia tilanteista, joissa kävin jo kanveesissa ja olin aivan tappion porteilla. Voin kertoa, että se tuntuu hyvältä!
Puutteelliset pelitilat
UFC 2:n suurin heikkous löytyy pelitiloista. Paperilla kaikki on kunnossa: pelata voi yksin tai kavereita (tai ventovieraita) vastaan joko jaetulla ruudulla tai netin välityksellä. Jos tykkää kasuaalimmasta menosta, tarjolla on myös arcade-pelitila, jossa ottelijoilla on suoraan Street Fighter –henkiset kestopalkit ja meno on yksinkertaisempaa kuin täysimittaisissa matseissa.
Verkkopeli toimii pääosin hyvin. Pelailin itse jonkin verran netissä ja vaikka verkkoviivettä välillä esiintyi, ongelma ei ollut paha. Jaetulla ruudulla kaikki tietenkin toimii ongelmattomasti ja sujuvasti.
Uutena juttuna mukana on myös kaikista muista EA:n peleistä tuttu Ultimate Team –pelitila, joka on siis käytännössä tekosyy saada pelaajia ostamaan korttipaketteja. UFC 2:ssa kasataan oma äärimmäinen tappelijarosterinsa kaikista UFC:n tyypeistä ja näille sitten pokkaillaan korttipaketeista parempia varusteita ja väliaikaisia boosteja. Ei mitenkään hirvittävän hohdokasta: FIFAn ja NHL:n Ultimate Team toimii paljon paremmin.
Kaikkein heikoimmille jäille jäävät yksinpelaajat. Tarjolla on kyllä yksinpelitila, jossa pelaaja saa luoda vapaasti ottelijansa ja aloittaa sitten UFC:n Ultimate Fighter –tosi-TV-ohjelmasta. Siellä pitää selvittää tiensä läpi amatööriturnauksen, jotta saa sitten lopulta ammattilaissopimuksen ja voi alkaa kipuamaan tikkaita pitkin oman painoluokkansa huippua kohti.
Hahmonsa ominaisuuksia voi kehittää matsien välissä pelaamalla erilaisia minipelejä, jotka kukin parantavat muutamaa ominaisuutta. Mitä vaikeamman vaikeustason minipeliinsä valitsee, sitä enemmän ominaisuudet kasvavat. Ja siinä se sitten suunnilleen olikin. Väliin on heitelty hölmöjä satunnaistapahtumia (”kuntosalisi on korjattavana, et voi treenata ollenkaan ylävartaloasi ennen seuraavaa matsia”), mutta yksinpeli on kokonaisuutena liian itseään toistava ja tympeä.
Tämä on harmi, sillä muuten UFC 2 toimii. UFC-tunnelma on vangittu erinomaisesti viimeistä videopätkää, selostajien hihkumista ja ottelugrafiikkaa myöten. Kaikki näyttää, kuulostaa ja ennen kaikkea TUNTUU oikealta UFC-matsilta. Myös tappeleminen on erittäin hauskaa, vaikka se maapeli voisi olla joko selkeämpää tai paremmin selitettyä. Ehkä senkin oppii, kunhan jaksaa opetella. Itse en varsinaisesti jaksanut, vaan keskityin olemaan sitten tosi hyvä potkunyrkkeilijä.
UFC 2 ei ole mikään jättiharppaus edeltäjäänsä verrattuna, mutta sen verran suuri kuitenkin, että sitä voi kutsua hyvin pienilukuisen vapaaottelupelien joukon parhaaksi. Jos siis UFC kiinnostaa, tämä on pelisi – puutteistaan huolimatta.
Lisää aiheesta
Ubisoftin karmea tappelupeli suututti UFC:n
UFC Personal Trainer (PS3, Wii, Xbox 360)
