Verdun on raadollisen raskas kuvaus ensimmäisen maailmansodan juoksuhaudoista (Linux, Mac, PC, PS4, Xbox One)
Tekijä: M2H, Blackmill Games
Julkaisija: Blackmill Games
Testattu: PC Windows 7, Intel Core i5 3,4 GHz, 8 Gt muistia, GeForce GTX 760
Saatavilla: Mac, Linux, PC, PlayStation 4
Tulossa: Xbox One
Laitevaatimukset: PC Windows Vista tai uudempi, 3 Gt muistia, 1 Gt DirectX 9 -yhteensopiva näytönohjain, internet-yhteys
Pelaajia: 1, 2-64 (internetissä)
Muuta: Ladattava peli, vaatii internet-yhteyden. Hinta 22,99 euroa (Steam)
Pelin kotisivu: http://www.verdungame.com
Arvostelija: Jukka O. Kauppinen
Ensimmäinen maailmansota on peliaiheena äärimmäisen vaikea. Vain harva on uskaltanut sijoittaa pelejään suuren sodan pyörteisiin, vielä harvempi räiskinnän muodossa. Verdun kuitenkin yrittää.
Historiaa kerratakseni: ensimmäinen maailmansota syttyi jotakuinkin vahingossa. Suurvallat olivat liittoutuneet suojatakseen toisiaan, mutta paperilla hyvältä vaikuttanut liittolaissysteemi johtikin maanvyörymään. Pieni, paikallinen konflikti veti mukaansa suurvallan toisensa jälkeen ja yhtäkkiä maailma olikin liekeissä. Ja harva asia kuvaa ensimmäistä maailmansotaa niin kuin Saksan, Ranskan ja Iso-Britannian joukkojen jähmettyminen, jumiutuminen juoksuhautoihin.
Konekiväärit, bunkkerit, Kanaalin rannalta Sveitsin rajalle kaivetut päättymättömät juoksuhautaverkostot, päiviä ja viikkoja kestävät tykistökeskitykset, tarkka-ampujat, kaasuhyökkäykset, ensimmäiset panssarivaunut… Se ei ollut hauskaa aikaa, ja vaatiikin melkoisen taiturin, että aiheesta saa aikaan myös viihdyttävän pelin. Strategiana se on helpompaa, vaan kuinkas sama sujuisi toimintapelissä?
Tarjolla onkin nyt kaksi hyvin erilaista lähestymistapaa juoksuhautasotaan. EA:n Battlefield One on se toiminnallisempi, viihdyttävämpi ja vauhdikkaampi. Verdun puolestaan tuo saman sodan länsirintaman peliruuduille huomattavasti realistisempana, raaempana näkemyksenä. Ikävä kyllä realistinen näkemys jää tässä väännössä tappiolle.
Se on kerrasta poikki
Verdun on pelinä raastava ja haastava. Se kuvaa ensimmäisen maailmansodan juoksuhautasotaa tavalla, joka ei ole kovinkaan pelaajaystävällistä. Se on toki toimiva ja pelimittakaavassa jopa verrattain uskottava kuvausta länsirintaman juoksuhautoihin jähmettyneestä sodasta, mutta samalla pelaaminen on suorastaan turhauttavaa. Sota ei nimittäin ole hauskaa, ainakaan jos sitä kuvataan liian realistisesti.
Juoksuhautasota on hauskuuden vastakohta. Se on rähinää masentavaksi romumaaksi tykitetyssä autiomaassa, loikkimista kuopasta toiseen ja äkkikuolemia toisensa perään. Verdun ei pehmoile, vaan niittaa pelaajan kertalaakista. Se sopii realistiseen teemaan, mutta tekee samalla pelaamisesta jokseenkin turhauttavaa niille, joilla ei ole takana kymmenien tai satojen tuntien Verdun-veteraaniutta tai Eyeball Mark I:en sisään rakennettua zoomia.
Metsän siimeksessä piilee uhka. Kiero pelaaja voi etsiä itselleen hyvän piilopaikan ja naamioitua maastoon, mutta kurjempi juttu kun tehtävä muuttuu ja pitäisikin hyökätä.
Verdunissa ei kauheasti säntäillä, vaan usein sotiminen on hivuttautumista ja ryömimistä hyvään asemaan – ja sitten tarkkaillaan. Liikahtaako jossain pikseli? Onko tuo jonkun päässä oleva kypärä vai ihan vaan kivi? Sitten napsahtaakin kuti kalloon tai kantapäähän, ja se oli siinä. Tässä pelissä ei ole palautuvia hipareita, vaan kun napsahtaa, se on lopullista.
Toki liikettäkin piisaa, eniten aina erän alussa, kun äijät hölkkäävät spawnattuaan juoksuhaudassa uusiin asemiin. Välillä jampat myös saattavat kohdata yllättäen juoksuhaudassa tai hankalammassa maastossa, jolloin katsotaan kumman refleksit tai tähtäys ovat paremmat.
Useimmiten sota on kuitenkin suhteellisen uskollista todellisuudelle. Maataan kuopissa, väijytään puunrungon takana, kuollaan tykistökeskitykseen tai yskitään keuhkot pihalle kaasuhyökkäyksen yllättäessä. Mistäs pirun napista sen kaasunaamarin saikaan naamalle?
Ihan harvinaista ei ole myöskään nauttia kentän toisesta päästä ammutusta kudista tai juoksuhautaa rynnäköivän vihun heittämästä kranaatista.
Nyt mennään pojat!
Kokemuspisteitä, co-op-pojoja, unlockeja. Grindaamistakaan ei ole unohdettu.
Iskevää realismia
Verdun on hyvä peli, sitä en kiistä. Siinä on paljon hyviä ideoita, monipuolista sodankäyntiä, ajanmukaisia sotilastyyppejä aseineen sekä pelillisiä neronleimauksia. Mutta siinä samalla se on niin raadollisen turhauttava. Juoksuhautasotiminen vaatii poikkeuksellisen pitkää pinnaa, jossa on vain kestettävä se, että kuolee kerta toisensa jälkeen milloin mihinkin, yleensä vihollista näkemättä. Tämä on jopa surullisen realistinen kuvaus sodasta. Miten moni kuolikaan samoin oikeastikin, saamatta edes mahdollisuutta?
Lisäksi länsirintamalle sijoittuvat taistelukentät 1914-1918 väliseltä ajalta on kuvattu oivallisesti ja uskottavasti, toki mittakaavaltaan pienettyinä. Sotaa käydään niin taistelukentiksi muuttuneissa metsissä kuin matalaksi, helvetilliseksi autiomaaksi lanatuissa maisemissa. Yleensä kökitään maan päällä, mutta joskus ryömitään myös tunneleissa ja bunkkereissa.
Erilaiset maisemat tarjoavat mahdollisuuksia myös eri pelityyleihin, joskin perinteinen CoD-ramboilu voidaan unohtaa. Joku tykkää makoilla konekiväärin takana, toinen viihtyy kiväärin ääressä. Rynnäkköjoukot vyöryttävät tehokkaammin, joukkueenkomentajat puolestaan eivät ole niinkään pyssysankareita kuin yrittävät pitää tiiminsä kasassa ja johtaa sekametelipoppootaan kohti kulloisia tavoitteita. Jos joukkueen soturit pysyvät pomon komentosäteen sisäpuolella, saavat he vähän bonusta mieskuntoonsa. Taktikointia löytyy siis tälläkin tapaa.
Sotaa käydään jatkuvasti usealla taistelukentällä. Alokkaat voivat hakeutua mieleiselleen esimerkiksi pelaajamäärän tai taistelukentän kartan mukaan.
Jännempää sisältöä löytyy pelitilojen puolelta, jossa tavanomaisempia deathmatchejä väritetään Verdunin varsinaisella pihvillä: frontlines-pelitilalla. Siinä taistelu velloo samalla kartalla edestakaisin, kun samankin matsin aikana pelialueen sallitut rajat ja tavoitteet muuttuvat lennosta pelaajien toimiin reagoiden. Suurimmat muutokset tulevat hyökkäys- ja puolustustavoitteiden täyskäännöksistä, sillä välillä yksi tiimi yrittää hyökätä vihollisen asemiin ja vallata ne, sitten alkaakin naapurin vastahyökkäys ja porukan täytyy vetäytyä omille linjoille niitä puolustamaan. Tämä edestakainen vellonta on yllättävää ja jopa virkistävää, kun samaan turnaukseen ja erään mahtuu niin paljon erilaista pelattavaa.
Frontlinesin pihvi onkin tuhtiudessaan kunnon annos ahmittavaksi, ja se onnistuu jonkin verran tasoittamaan pelin raa’an armottomuuden aiheuttamaa turhautumista. Mutta ei tarpeeksi.
PlayStation 4 -version promokuva.
Verdun muistuttaa jossain määrin Red Orchestraa. Molemmat pyrkivät realistiseen sodan ja taistelukentän kuvaukseen, mutta Red tekee sen tuntuvasti pelattavammassa ja toimivammassa, jopa viihdyttävämmässä muodossa, sortumatta silti liialliseen pelillistämiseen. Verdun vain kaivautuu niin syvälle poteroonsa, että siihen on todella vaikeaa pureutua ja vielä hankalampaa nautiskella. Se kyllä noudattelee peliteknisesti modernien räiskintäpelien peruskaavoja, eli perusjutut on helppo oppia, mutta se ei pitkällä tähtäimellä kamalasti auta.
Haluaisin todella, todella kovasti tykätä Verdunista antamaani kolmea tähteä enemmän, mutta kun ei vain pysty. Olisi ehkä eri asia, jos pelaisin jollain supervaltavalla näytöllä, jolta maisemat ja pikselit erottaa vielä tarkemmin. Tai jos jaksaisin purra hammasta tarpeeksi ja nauttia ensimmäisen maailmansodan hitaasta, erilaisesta toiminnasta.
Toki sekaan mahtui hyviäkin hetkiä. Joskus valtaukset ja puolustukset sujuivat kivasti, välillä olin taistelukentän mestaritarkkuuttaja ja niin edelleen. Mutta näitä hyviä hetkiä oli liian vähän sodan yleiseen ahdistavuuteen ja turhautumiseen verrattuna.
Tuonne pitäisi mennä. Olisikos tykistökeskitys mitään?
Se kuitenkin todettakoon, että peliä on kehitetty ja päivitetty sitkeästi julkaisun jälkeen. Muutaman Steam-alennusmyynnin jälkeen se on myös päätynyt sen verran monen pelaajan kirjastoon, että servereilläkin on nykyään mukavasti porukkaa. Näin ei ihan aina ollut. Nettipelurin ei siis tarvitse ryytyä seuranpuutteeseen, ainakaan PC:llä. Peli on julkaistu äskettäin myös konsoleille, mutta kuulemma huonoin tuloksin. Pikkulintujen mukaan se on huono ja tökkivä käännös, jonka tietokoneillakin haastava pelattavuus ei ole kääntynyt konsolimuotoon millään tapaa onnistuneesti. Se näkyy myös olemattomissa pelaajamäärissä – nettiottelun saaminen kasaan on harvinaista herkkua.
Alleviivaan silti vielä sitä, että ei Verdun huono peli ole, vain erilainen. Jos Red Orchestra tuntui raa’alta ja ylirealistiselta, Verdun on sitä potenssiin. Se on todellinen masokistin FPS-sotapeli, jolle on nostettava hattua. Harva peli uskaltaa olla näin tinkimätön.
Lisää aiheesta
Wings! Remastered Edition (PC)
Valiant Hearts (PC, PS3, PS4, Xbox 360, Xbox One)
Ilya Muromets lennättää ensimmäisen maailmansodan taivailla
Tunti tiukkaa Battlefield 1 -pelivideota
Panssarivaunujen sadan vuoden historiaa muistettiin Lontoossa
Arma 2 siirtyy ensimmäisen maailmansodan taisteluihin
Sid Meier’s Ace Patrol (iOS, PC)
