Vietcong 2 (pc)

Pistää miettimään keille Vietcong 2 on oikein suunnattu. Masokisteille? Eiköhän näitä löydy helpommin jostain muualta kuin pelaajien maailmasta. Eiköhän maailmasta löydy kätevämpiäkin tapoja kiduttaa itseään, vaikka Villi-Iran aitassa. Ja siitä jää hauskempia muistojakin, siitä huolimatta että peli alkaa lupaavasti vietnamilaisessa bordellissa.

Vietcong ei ollut peleistä parhain, mutta se onnistui kuitenkin tarjoamaan toimivan viidakkosotaelämyksen. Jatko-osa pureutuu Vietnamin sodan tapahtumiin huomattavasti tarkemmin ja selkeämmin, itse asiassa pelimaailmassa uudenlaisella näkökulmalla. Vaikka Vietnam käsitetäänkin yleensä viidakkosotana, niin taisteluja käytiin myös merellä, ilmassa – ja kaupungeissa.

Vietcong 2 kuvaakin lyhyttä, muutaman päivän ajanjaksoa, kun Etelä-Vietnamin rauha rikkoutuu vuonna 1968. Sen sijaan että sotaa käytäisiin turvallisesti kaukana rintamalla, olivatkin sissit soluttautuneet selustaan ja valtasivat yhtäkkisesti useita kaupunkeja ja sotilaskohteita. Historiallisessa Huen kaupungissa käytiin raskaita katutaisteluja, joiden keskelle pelaajan alter ego, Daniel Boone, joutuu.

Asennetta pelissä kyllä riittää. Kyllä alussa jurppii, kun lämpöisestä huoralasta joutuukin äkkiä vasta saapuneen tv-toimittajan lastenlikaksi. Uudenvuodenbileet vähän nostattavat tunnelmaa, mutta jumakuta, sitten alkaa rähinä. Taisteluja riittää kadulta kadulle, talosta taloon. Joka kulman takana on kk-pesäke ja selän taakse ilmestyy aina ja poikkeuksetta ryhmä rynkkyjä heiluttelevia sissejä. Ja Kuolema tulee tutummaksi kuin lähikaupan kolahylly.

Yliampuva vaikeustaso

Mitä tämän tekijöillä on pyörinyt mielessään? Tätä vaikeustasoa ei voi yksinkertaisesti käsittää. Tämä ei ole enää hauskaa vaan silkkaa sadismia, jonka vastaanottavaksi osapuoleksi pelaaja pakotetaan vastentahtoisesti. Toki peli saa olla realistisen vaikea, haastavakin. Mutta miksi se pitää sabotoida surkealla tekoälyllä, palapelimäisesti tehdyillä taisteluilla, yli-inhimillisen tarkoin ampuvilla vihollisilla ja yksinkertaisesti liian korkealle nostetulla vaikeustasolla?

Ihan oikeasti. Tässä pelissä normaalitaso on pahempi kuin useimmat pelit vaikeimmillaan. Turhauttavalla tavalla. Esimerkiksi näkölinjat tuntuvat olevan pelkkää harhaa. Pelaaja hiipii kujalla eteenpäin ja luodit alkavat piiskata kulmaa jo ennen kuin tämä on kurkannut mitä seuraavalla kadulla näkyy. Vihollinen laskeutuu portaita selin pelaajaan, käännähtää sekunnin murto-osassa ja lasauttaa sarjan keskelle otsaa. Ja niin edelleen, sama kaava toistuu pelin aika noin tuhannen kertaa. Tekoäly tietää missä pelaaja kulkee ja reagoi tämän tekemisiin melkeinpä etukäteen.

Tai sitten toisinpäin. Eli tekoäly ei perusta pelaajasta pätkän vertaa. Osa tapahtumista on skriptattu niin, että auta armias jos pelaaja yrittää sooloilla käsikirjoituksen rajoilla. Vaikka olisit barrikadin päällä tulittamassa lähestyviä vihollisia, niin jos skripti ilmoittaa että nyt panssari ampuu barrikadia tykillä, niin sehän ampuu. Mission failed.

Ja se teksti muuten tulee tutuksi. Tämä kun ei ole mikään Quake tai Call of Duty, jossa luodit vain kimpoilevat pusakasta, vaan pelaaja kuolee todella helposti. Henki lähtee yhtä helposti kuin vihollisistakin, yhdellä sarjalla. Mitä mahdollisuuksia tämä jättää pelaajalle esteiden läpinäkevien ja ennustajan tarkkuudella tulittavien vihollisten edessä? Ei juuri mitään.

Pelin yksinpelitarinalle lupaillaan noin kymmenkunnan tunnin kestoa, mutta käytännössä pelaaja hinkkaa suuren osan kohtauksista vähintään pari-kolme kertaa. Luojan kiitos edes pikatallennusmahdollisuudesta.

Muutenkin pelissä on roppakaupalla pikkuvirheitä. Omien ja vihollisten tekoäly on kaavamaista, ja oman joukkueen toverit onnistuvat tapattamaan pelaajan taatusti lukemattomia kertoja blokatessaan tämän kulkureitit. Ja reitit ovat yleensä kapeita, jopa viivasuoria. Skiptaus tökkii – peli saattaa hypätä yhtäkkisesti toiminnan keskeltä tarinankerrontaan ja pudottaa siinä välissä osan dialogista ja animaatiosta. Grafiikka on sinänsä katsottavaa, mutta animaatio tökkii hetkittäin pahasti – ja yleisesti ottaen peli on kuorrutukseensa nähden hämmästyttävän raskas.

Äänet ovat ehkä toimivin yksittäinen osa kokonaisuudesta. Ääninäyttely kuulostaa hyvältä ja eri aseiden äänet paukkavat hienosti. Äänet luovat toimivan 3d-avaruuden ja niiden suunnasta ja voimakkuudesta voi hyvin päätellä vihollishahmojen sijainnin, jos nämä sattuvat olemaan hölösuisella tuulella. Tosin omien huutelu ylittää nopeasti rassauskynnyksen. Nämä kun eivät osaa pitää turpaansa kiinni taistelussakaan, ja sanavarasto on kovin rajoitettu – kill a commie for mommy ei suuremmin enää huvita kolmenkymmenen kerran jälkeen.

Vietcong 2:ssa on toki paljon hyvää, mutta silti vielä enemmän huonoa. Se luo komean kuvan Vietnamin sodan vähemmän tunnetusta puolesta ja tarjoaa häikäisevän kinemaattisia katutaisteluja. Omien sotilaiden toiminta yllättää paikoittain monimuotoisuudellaan ja oma-aloitteisuudellakin, eikä tappioiltakaan tyystin säästytä. Eli meininki ei ole pelkkää amerikkalaissankaruutta. Tapa miten tapahtumiin sekoitetaan luontevasti kerrontaa ja tv-uutisten makua luo kokonaisuuteen hyvää osallistumisen, siellä olemisen makua. Räiskeessä on hetkittäin reipasta otetta ja

Vietcong 2 tarjoaa häikäisevän kinemaattisia katutaisteluja ja jenkkikampanjan jälkeinen lyhyt kampanja sissin näkökulmasta antaa lisää näkökulmaa. Peli ei ole pelkkää sankarillista siloittelua, vaan paikoittain jopa raadollista bittisotaa. Mutta infernaalinen vaikeustaso, tökkiminen ja viimeistelemättömyys syövät hupifaktoria.

Eikä pelaajaa edes kunnolla palkita pitkälle pelaamisesta. Kiitoksena jenkkikampanjan läpäisystä pelaaja pääsee kurkkimaan Huen nähtävyyksiä vietnamilaissotilaan AK-47:n takaa, mutta tästäkään ei ole mainittavampaa iloa. Vietnamilaiskampanja kun on hävyttömän lyhyt.