Warhammer 40K: Dawn of War II (PC)

06.03.2009 16:15 | Miikka Lehtonen

Games Workshopin mainio ja synkkä Warhammer 40K -maailma on nähty pelin aiheena jo ties kuinka monta kertaa, mutta uskallan väittää, että ei vielä ikinä niin munakkaana ja tylynä esityksenä kun nyt.

Warhammer 40K: Dawn of War II ottaa jo ennestään hyvän pelin, päivittää sen kertaheitolla nykyaikaan ja tarjoilee samalla uudenlaisen näkemyksen tosiaikastrategiasta, joka heittää genren rajapyykkiä reilusti eteenpäin.

Dawn of War oli aikanaan mainio peli, hetken. Sitten samainen tiimi julkaisi legendaarisen Company of Heroes -pelinsä, jonka uudistunut pelimoottori osoitti kertaheitolla, miten alkeellinen Dawn of War lopulta olikaan.

Vaikka peli sai lukuisia lisäosia, ne todelliset pelilliset uudistukset jätettiin jatko-osan hoidettavaksi. Moni odotti Dawn of War II:lta melkoisia ihmeitä ja pari viikkoa peliä tahkonneena voin todeta, ettei peli jää ihmeodotuksista ainakaan kovin kauas.

I have come to end your life!

Dawn of War II jatkaa löyhästi alkuperäisen pelin tarinaa, sillä keskipisteessä ovat taas Blood Ravens -osaston Space Marinet. Ihmiskunnan valiosotilaat kutsutaan heidän omaan kotijärjestelmäänsä taltuttamaan alueella riehuvia örkkejä, mutta rutiininomainen tehtävä muuttuu hetkessä todelliseksi painajaiseksi.

Kuten kaikki pelin kehitystä hiemankaan seuranneet tietävät, Dawn of War II lisää vihdoin peliin Tyranidit, biologiset sotakoneet, jotka kulkevat galaksista toiseen riisuen ne kaikesta elollisesta aineksesta. Nyt pysäyttämätön lonkeroiden ja kynsien armada on saapumassa Blood Ravensien kotijärjestelmään, jonka pelastamiseksi tarvitaan yli-inhimillisiä ponnistuksia.

Dawn of War II tekee puitteiltaan paluun yksinkertaisempaan aikaan, sillä useiden lisälevyjensä myötä pullataikinan lailla paisuneeseen ykkösosaan sen armeijavalikoima vaikuttaa melko rajoittuneelta. Tarjolla ovat space marinet, örkit, eldarit ja tyranidit, joskin se mitä valikoiman laajuudessa hävitään, voitetaan syvyydessä, kuten myöhemmin huomaamme.

Peli tekee myös melkoisen pesäeron genren normeihin pelitiloillaan. Dawn of War II jakautuu selkeisiin yksin- ja moninpelitiloihin, jotka noudattelevat kyllä löyhästi samoja puitteita, mutta tarjoavat melko erilaiset pelikokemukset. Tosiaikastrategiassa ei nimittäin yleensä nähdä tiukan juonellisia ja roolipelimäisiä yksinpelikampanjoita. Se on kuitenkin Dawn of War II:n suurimpia houkutuksia.

Diablon perillinen

Alkuperäisen Dawn of Warin yksinpelikampanja oli vain kehys, joka linkitti yhteen sarjan moninpelistä tuttuja taisteluja tekoälyn vihollisia vastaan. Mikä valinnanvapaudessa voitettiin, se hävittiin pelimäisyydessä, sillä yksinkertaiset bottimatsit eivät jaksaneet vangita ainakaan minun mielenkiintoani kovin pitkäksi aikaa.

Tätä taustaa vastaan onkin enemmän kuin hienoa, että Dawn of War II:n yksinpeli on ihan oikea peli. Skriptatulla juonella, välianimaatioilla ja oikeilla henkilöillä varustettu yksinpeli kertoo tarinan Blood Ravens -veljeskunnan taistelusta kotijärjestelmänsä pelastamiseksi.

Toisin kuin alkuperäisessä pelissä, pelaaja ei komenna geneeristä armeijaa, joka vaihtuu taistelusta toiseen. Hänen omana hahmonaan toimii tuore Space Marine -kapteeni, joka joutuu keskelle elämän ja kuoleman taistelua. Muina statisteina toimii muutaman Space Marine -yksikön valikoima, joka paisuu lopulta käsittämään kuusi erilaista yksikköä, joista taisteluun saa kerrallaan mukaansa neljä.

Yksinpelin keskipisteessä pyörii kampanjakartta, josta pelaaja pystyy seuraamaan kotijärjestelmänsä strategista tilannetta. Eri planeetoille aukeaa tehtäviä, jotka odottavat tekijäänsä ja joista jokainen on ihan oikeasti suunniteltu yksinpelitehtävä jälleen juonella, skriptatuilla tapahtumilla ja jopa pomotaisteluilla varustettuna.

Kun pelaaja on valinnut mukaansa lähtevät neljä yksikköä, ei taistelun aikana rakenneta mitään tai haalita mistään lisää joukkoja. Ratkaisu selittyy pelin vahvalla roolipelimäisyydellä, sillä jokainen yksikkö kerää kokemusta, oppii uusia kykyjä ja pystyy poimimaan mukaansa varusteita, joita viholliset pudottelevat kuin Diablossa konsanaan.

Pieni mittakaava tarkoittaa myös sitä, että peli on temmoltaan ja pelattavuudeltaan täysin erilainen kuin muut strategiapelit. Mikromanagerointi on päivän teema, mutta mittakaavasta johtuen tämä ei ärsytä. On mukavaa järjestellä tukiryhmiään hyvään suojaan samalla kun suunnittelee rynnäkköjoukkojensa hyökkäyksiä ja käyttelee eri yksiköiden erikoiskykyjä selkeillä ja yhtenäisillä näppäinoikopoluilla.

Roolipelimäiset elementit tuovat mukanaan myös sen massiivimoninpelien perinteisen koukuttimen, hahmokehityksen. On hienoa kustomoida yksiköitään haluamaansa suuntaan, mutta vielä hienompaa on heittää sille omalle kapteenilleen käteen vaivalla taistelukentältä saatu eeppinen Thunder Hammer, tai muuttaa jo ennestään tuhovoimainen Devastator-tulitukiryhmä käveleviksi tankeiksi Terminator-panssarien avulla. Täten pelin lukuisia sivutehtäviä ja vapaaehtoisia puolustuskeikkoja jaksaa tahkota mielellään.

Yksinpeli vei minut mukanaan niin tehokkaasti, että sen parikymmentuntinen kesto puserrettiin läpi pariin kertaan vajaassa viikossa, aivan turhan myöhään valvoen. Jo tältä osin on siis tehty todellinen harppaus eteenpäin, mutta muu peli – ja koko pelille yhtenäinen taistelumoottori – hurmaavat myös.

Strike from the sky, brothers!

Dawn of War II:n moninpeli noudattelee yksinpelin linjoja, tarjoten maksimissaan kuudelle pelaajalle tiukan taktisen ja kompaktin pelikokemuksen. Moninpelissäkään ei louhita malmia tai rakenneta tukikohtaan verstaita, vaan soditaan. Resurssit kerätään valloittamalla kentälle sijoitettuja kiintopisteitä, jotka tarjoavat näin mainioita fokuspisteitä taistelulle ja pitävät huolen siitä, että tukikohdassa ei nysvätä.

Myös moninpelin skaala on pieni, sillä pelaajan armeijan maksimikokoa säätelevä population cap on matala. Hyviä yksiköitä saa kerrallaan peliin kolme tai neljä, kevyempää tykinruokaa ehkä puoli tusinaa yksikköä. Täten myös moninpeli nojaa vahvasti mikromanagerointiin, suojan hyödyntämiseen ja omien yksiköidensä kykyjen tuntemukseen. En oikeastaan edes haluaisi puhua tosiaikastrategiasta, vaan ehkä tosiaikataktiikasta.

Company of Heroesin tavoin peli mallintaa taisteluaan realistisesti, mutta verisesti. Avoimessa maastossa raskaaseen Bolter-ristituleen jäävä örkkiryhmä leviää nopeasti veriseksi jauhelihaksi, kun taas linnoitetussa talossa kykkiviä Devastatoreita saa häätää räjäytyspanosten ja kranaattien avulla. Mukavasti myös panssareita vastaan tarvitsee oikeita panssarintorjunta-aseita, eikä vähänkään parempaa sotakonetta kannata yrittää pysäyttää konepistooleilla.

Dawn of War II toimii moninpelinä pitkälti samoilla eväillä kuin oikea figupelikin, mitä nyt tällä kertaa se runsas veri, hurme ja irtoraajojen määrä näkyy konkreettisesti muuallakin kuin yliaktiivisessa mielikuvituksessa.

Pelaaminen on sääntöjen oppimisen jälkeen hauskaa, nopeatempoista ja viihdyttävää. Tilanteet vaihtelevat nopeasti ja joskus jopa yllättävästi, eikä pelejä ratkota nysväämällä tukikohdassa, vaan oikeasti taistelemalla. Tästäkin siis suunnaton peukku.

Huipputason strategiaa

A-luokan pelattavuus saa vahvaa tulitukea mainiolta tekniseltä toteutukselta. Peli näyttää varsinkin taistelutilanteissa pirun hienolta, kun ruutu on täynnä valojuovaluoteja, liekinheitinten lieskoja ja räjähdyksiä. Tästä huolimatta se pyörii silkkisen pehmeästi. Testikokoonpano pyöritti peliä ongelmitta ja nopeasti maksimidetaileilla 1920×1080-resoluutiolla.

Myös paljon pelätty Games for Windows Liven ja Steamin yhteistyö toimii ongelmitta, joskin mukana on vahvaa redundanssin hajua – mihin tarvitaan kahta moninpelirunkoa? Eikö yksi olisi riittänyt? Pääasia tietenkin, että toimii.

Ainoat ongelmat löytyvät konehuoneen syvyyksistä, sillä parista jo ilmestyneestä päivityksestään huolimatta peli kaipaa vielä paria lisää. Kaatuilua tapahtuu vähintään kerran päivässä, eikä moninpelikään ole vielä täysin tasapainossa. Relic on kuitenkin yksi niistä firmoista, joka on osoittanut kerran toisensa jälkeen päivittävänsä pelejään kunnes ne toimivat kunnolla, joten kyse ei niinkään ole nautinnon esteestä vaan korkeintaan hidastuksesta.

Paljon pelin toimivuudesta kertookin se, että kaatumisista huolimatta palasin sen pariin kerran toisensa jälkeen. Yksinpeli koukuttaa kunnolla ja on pirun hauskaa. Myös moninpeli rokkaa kuin tuelta ampuva Heavy Bolter, varsinkin kun peliä pelaa sopivasti asiaan suhtautuvien kaverien kanssa, jolloin vielä pelistä löytyvät tasapaino-ongelmat eivät saa aikaan itkupotkuraivareita.

Relic teki rohkean ratkaisun lähtiessään leikkaamaan tosiaikastrategian mittakaavaa reilusti alaspäin ja onnistui siinä sivussa luomaan uuden alagenren lisäksi erään parhaista nyt markkinoilla olevista strategiapeleistä. Dawn of War II on huippupeli, joka saa oman arvostuksensa lisäksi minut odottamaan kieli vyön alla kohtapuoliin ilmestyvää, samoihin vahvuuksiin nojaavaa Company of Heroes -lisälevyä.

 

Tekijä: Relic
Julkaisija: THQ
Testattu: PC Windows Vista, Intel Core 2 Duo E6600, Radeon HD4870, 4 Gt keskusmuistia
Saatavilla: PC
Laitevaatimukset: Windows XP SP2, 3,2 GHz Pentium IV tai vastaava, 1 Gt keskusmuistia, 128 Mt Shader Model 3 -yhteensopiva näytönohjain
Pelaajia: 1-6 (LAN, Internet)
Pelin kotisivu: http://www.dawnofwar2.com
Miikka Lehtonen

 

Lisää aiheesta

Warhammer 40,000: Fire Warrior (PS2)

Warhammer 40K: Dawn of War (pc)

Warhammer 40K: Dawn of War: Soulstorm (PC)

Warhammer 40K: Squad Command – Suomipeli taistelee Keisarin nimeen!

Warhammer 40K: Squad Command (DS, PSP)

Lue myös

Burnout Paradise: The Ultimate Box (PC, PS3, 360)

Chronicles of Riddick: Assault on Dark Athena -ennakko (PC, PS3, 360)

Grand Theft Auto IV: The Lost and Damned (360)

Ninja Blade -ennakko (360)

Silent Hill: Homecoming (PC, PS3, 360)

Stormrise -ennakko (PC, PS3, 360)