Watch Dogs (PC, PS3, PS4, Xbox 360, Xbox One)

29.05.2014 14:47 Miikka Lehtonen

Tekijä: Ubisoft Montreal
Julkaisija: Ubisoft
Testattu: PlayStation 4
Saatavilla: PC, PlayStation 3, PlayStation 4, Xbox 360, Xbox One
Tulossa: Wii U
Laitevaatimukset: PC Windows Vista tai uudempi, Intel Core 2 Quad Q8400, 6 Gt muistia, DirectX 11 -yhteensopiva näytönohjain 1 Gt muistilla, 25 Gt kiintolevytilaa, aktiivinen nettiyhteys
Pelaajia: 1, 2-8 (internetissä)
Pelin kotisivu: http://watchdogs.ubi.com/watchdogs
Arvostelija: Miikka Lehtonen

Ubisoftin Watch Dogsista puhuttaessa reaktiot ovat olleet ristiriitaisia. PR-miehet ovat hypettäneet ensimmäistä uuden sukupolven open world –peliä, kaiken tämän ennenkin kuulleet pelaajat taas ovat olleet sangen skeptisiä.

Nyt peli on ulkona ja on tilinteon hetki. X-Filesin hengessä totuus on tuolla ulkona, kahden ääripään välimaastossa.

Ubisoftin Watch Dogs (tai Watch_Dogs, kuten se välillä tunnetaan) teki jättivaikutuksen jo ensiesiintymisellään. Aivan sairaan kauniilta ja kivalta näyttänyt peli niin sanotusti voitti E3:n ja siitä alkoi odotus. Odotuksen varrelle mahtui lykkäyksiä, nettiin vuotaneita – ja paljon sitä E3-demoa vaisumman näköisiä – videoita, vääntöä pelaajien ja PR:n välillä ja ties mitä muuta ihmeellistä.

Nyt odotus on ohi. Watch Dogs on oikea peli. Se on kaupoissa. Jokainen voi halutessaan pelata sitä. Minä pelasin ja hieman yllätyin, kun huomasin, että paketista ei paljastunutkaan digijeesus tai –perkele, vaan aika tavallisen oloinen open world –peli.

Hack the planet

Lähitulevaisuuteen sijoittuvan Watch Dogsin näyttävin ja näkyvin ominaisuus oli näytillä jo ensimmäisessä demossa. Kännykkänsä avulla päähenkilömme Aiden Pearce voi hakkeroida miltei mitä vain. Pelimaailmassa hahmojen vieressä leijailee infolaatikoita, jotka kertovat vaikka, että Aapo Alanen tykkää etsiä netistä tuhmia anime-videoita. Tai on Cthulhu-intoilija. Tai salainen furry. Joskus Aapolla voi olla vaikka rahaa tai koodinpätkiä, jotka voi hakkeroida hänen puhelimestaan nappia painamalla.

Hakkerointi onkin tärkeässä roolissa niin pelattavuudesta kuin tarinasta puhuttaessa. Tarina on perustason teknotrilleri-kamaa. Hakkereita, salaisia järjestöjä, salaisia suunnitelmia ja mystisiä vieraita menneisyydestä. Päähenkilömme jahtaa miehiä, jotka muutamaa vuotta sitten syystä tai toisesta tappoivat hänen siskontyttärensä. Miksi ja kenen määräyksestä? Sitä selvitellään seuraavat parikymmentä tuntia.

Pelattavuudessa hakkerointi taas näkyy maailmaan ponnahtelevina näppäinkehoituksina. Sen jo mainitun taskuvarkauden ohella hakkeroimalla voi vaikka nostaa maasta liikenteenohjaustolppia, vaihtaa liikennevalot vihreälle, ylikuormittaa jännitelaatikoita räjähtävin seurauksin tai vaikka kääntää maassa olevia teräskansia auki ja luoda itselleen näin maailmaan suojaa tulitaistelua varten.

Ensimmäisten tuntien aikana hakkerointi tuntuukin tosi metkalta idealta. Sen avulla taistellaan, karistetaan perässä ajelevia poliiseja ja ratkotaan puzzleja. Kuten tämän tyypin peleissä helposti käy, pitkä kesto kuitenkin syö terää innovaatiolta. Kun pelitunnit napsahtavat kaksinumeroisille summille, se ei enää olekaan niin hirveän siistiä, että maailmaan ilmestyvät räjäytyskelpoiset ylijännitesuojat tarkoittavat uhkaavaa taistelua – ja kiltisti niiden edessä seisovaa ja räjäytystään odottavaa snipua.

Eikä sitäkään oikein jaksaisi, että suuri osa tehtävistä tuntuu keskittyvän sen ympärille, että hakkeroidaan kamerasta katsellen aina uusia ja uusia kameroita, jotta voidaan lopulta hakkeroida se sokkelon lopussa odottava tietokone ja näin avata reitti eteenpäin tai mitä ikinä sillä hetkellä pitääkään.

Hakkerointi on kuitenkin hauska idea. Se erottaa Watch Dogsia massasta, tuo peliin omaleimaista tunnelmaa ja on tarpeeksi tyydyttävää, jotta se ei väsytä liikaa. Mutta olo on silti sellainen, kuin nyt pelaisimme tavallaan idean betaversiota. Niitä juttuja, jotka kehittäjät keksivät kiireellä. Ja kun he sitten jatko-osaa varten istahtavat taas pöydän ääreen, silloin näemme magiaa. Hassu juttu sinänsä, koska sama ajatus pätee vähän koko peliin.

Virkamiesmäistä avointa maailmaa

Watch Dogsista todellakin paistaa läpi se, että sitä suunniteltaessa on pelailtu muita pari vuotta vanhoja open world –pelejä, kuten vaikka Grand Theft Auto IV:tä. Meininki kun on kovin samanlaista. Juonellisten päätehtävien ohella tarjolla on miljardi erilaista sivukeikkaa, joissa pitää ajaa kovaa, hiippailla hiljaa, ammuskella tarkasti tai kiipeillä seinillä ja katoilla kuin Assassin’s Creedissä konsanaan.

Siitä pelille täytyy nostaa hattua, että sivutehtäviä ei ainakaan tuputeta väkisin pelaajan naaman eteen. Vähän väliä hakkeroidessa esiin ponnahtaa ruutu, jonka mukaan jossain tapahtuu jotain kiinnostavaa. Pysäytettävä rikos? Tekijäänsä odottava keikka? Vaimoaan hakkaava paskapää, joka kaipaa vähän isän kädestä? Vaihtoehtoja riittää. Jos sillä hetkellä sattuu olemaan sivutehtäväinen olo, peli piirtää reitin tehtäväpaikalle nappia painamalla ja sitten voikin palata taas päätehtävien pariin.

Se onkin sitten suorastaan mainio idea, että sivutehtävistä saa muutakin kuin sinänsä vähän hyödytöntä rahaa. Massilla ei paljon muuta tehdä kuin ostellaan Aidenille uusia aseita ja asusteita. Tehtäviä suorittamalla kuitenkin avataan uusia kykyjä. Kun olet vaikka keikannut kolme jengipiilopaikkaa, saat uuden aseen, uuden kyvyn tai jotain muuta mukavaa. Edessä olevia virstanpylväitä voi tarkastella koska tahansa, joten touhu pysyy kohtalaisen mielekkäänä kun tietää tarkalleen, mitä pitäisi tehdä.

Kyvyt ja niiden hankkiminen ovat muutenkin merkittävä osa Watch Dogsin hahmoprogressiota. Kaikenlaisesta pätemisestä palkitaan kokemuspisteillä ja kun plakkariin pamahtaa uusi leveli, voi ostaa itselleen uusia hakkerointi-, taistelu-, ajelu- tai mitälie-kykyjä. Autot kestävät enemmän osumia, aseet ampuvat tarkemmin, Aidenin maaginen kyky hidastaa aikaa on tehokkaampi ja niin edelleen. Perinteistä, mutta toimivaa: voimafantasian tuntu on läsnä, kun alussa vaikeat asiat muuttuvat koko ajan helpommiksi.

Tämä on hyvä juttu, sillä niin tarinaa kuin sivutehtäviäkin värittää vahva ”nähty jo” –fiilis. Eikä siis vain pelin sisällä, vaan yleisesti koko genressä. Autotakaa-ajot, ammuskelut, epäiltyjen jäljittämiset suojasta toiseen singahdellen ja muut open world –genren klassikot – ja ”klassikot” – seuraavat toisiaan alkutunneilta saakka. Mukaan mahtuu toki muistamisen arvoistakin kamaa, mutta yleisfiilis on aika tutunoloinen.

You have been invaded

Watch Dogsissa on myös nettipeli. Aika erikoinen sellainen. Pelin oman tarinan mukaan kaikki pelaajat ovat samoista kontrahdeista kilpailevia alamaailman tyyppejä, jotka liikaa melua pitäessään päätyvät itse sopimusten kohteeksi. Ja näitä sopimuksia voi sitten suorittaa kuin mitä sivutehtäviä tahansa. Maailmaan ponnahtaa ilmoitus siitä, että CooliTyyppi6969xXx kaipaa vähän kouluttajaa ja nopeiten ristiohjainta hipaiseva saa tehtävän.

Mitä sitten tehdään? Se riippuu tilanteesta. Joskus ajetaan kilpaa, toisinaan ammuskellaan tai vaikka leikitään kuurupiiloa hyökkääjän yrittäessä haxoroida uhriltaan dataa ja tämän yrittäessä etsiä hakkeria alati kutistuvalta kohdealueelta.

Nokkelimmat toki jo arvasivat, että moninpeli on kaksisuuntaista puuhaa. Siinä missä itse voi hyökätä toisen maailmaan mekastamaan, itsekin voi joutua hyökkäyksen uhriksi. Kyllä se vähän syö miestä, kun ”minulla on tunti aikaa, teenpä vähän sivutehtäviä” –pelisessio menee raiteiltaan, koska parin minuutin välein saa jahdata kissojen ja koirien kanssa itsensä jonnekin talon katolle ninjannutta ihmistä, joka pöllii datat taskustasi.

Halukkaat voivat myös sammuttaa moninpelikomponentin, mutta tällöin jää saamatta monia tärkeitä kykyjä. Hieman huolestuttavasti näyttää myös siltä, kuin moninpeliä ei voisi sammuttaa, kun se ei huvita. Peli nimittäin varoittelee, että niiden kykyjen avaamiseen käytetyt moninpelitasot nollautuvat, jos moninpelin sammuttaa. Sammutuksen ajaksi vai pysyvästi? Enpä uskaltanut testata.

Moninpeli tuntuu siis olevan hieman puolivillainen juttu. Ideat ovat hyviä ja potentiaalisesti hauskoja, mutta ne olisivat kaivanneet vielä jatkokehittelyä.

Kuten jo alussa vihjailin, sama pätee muutenkin koko Watch Dogsiin. Lykkäyksistä huolimatta se tuntuu nimittäin vähän hätäisesti väännetyltä. Tai sitten kehitystiimin huomio on vain ollut teknologiassa ja uusien ideoiden implementoinnissa, jolloin se pelillinen sisältö on jäänyt vähän lapsipuolen asemaan.

Se on toki sanottava, että se teknologia kyllä toimii. Eihän Watch Dogs nyt läheskään niin hyvältä näytä kuin niissä E3-videoissa, mutta hyvältä silti. Kuvittele vähän nätimpi Grand Theft Auto V, joka pyörii konsoleilla aika vakaalla 30 FPS:n nopeudella ja siinä se suunnilleen on. Ihan asiallista, siis. PC:llä tuurista ja komponenteista riippuen tarjolla on parempaakin, mutta nettitarinat kertovat käsittämättömän rankoista suorituskykyongelmista tehokkaillakin koneilla. Ostaja varokoon, siis.

Joten mitä jää lopulta käteen? Minun pitää ehkä tässä kohdin olla vähän pliisu ja todeta, että ihan mukiinmenevä peli. Ei mikään vuoden megahitti, mutta ei myöskään pettymys. Peruspätevä ja toimiva peli, jossa on hyviä ideoita vaihtelevalla toteutuksella. Osa toimii tosi hyvin, osa huonosti. Kaikkia tullaan varmasti jatkokehittelemään sitä väistämätöntä jatko-osaa varten ja niinpä veikkaankin, että tässä käy Assassin’s Creedit: tämä oli vähän niin kuin demo ja se todellinen huippupeli nähdään parin vuoden päästä.

Sitä odotellessaankin open world –nälkäiset next gen –pelaajat saavat kyllä Watch Dogsista ihan kivaa viihdettä viikoksi tai pariksi, mutta älkää odottako vallankumousta.