WET (PS3, Xbox 360)

25.09.2009 14:00 Juho Anttila

70-luvun eksploitaatioelokuvat eivät ole juuri nauttineet valtavirran ja kriitikoiden suosiosta. Grindhousen ja Kill Billin kaltaiset elokuvat ovat nostaneet genreä vähitellen myös suuren yleisön tietoisuuteen. Hyvä niin, sillä lajityyppi on täynnä viihdyttäviä helmiä.

Artificial Mind and Movementin WET kulkee Quentin Tarantinon ja Robert Rodriguezin viitoittamaa tietä. Siekailemattoman väkivaltaisesta tarinasta ei puutu verta ja irtoraajoja. Mutta onko se myös hyvä peli?

Pelin päähenkilö, Rubi Malone, on pistoolein ja miekoin aseistautunut palkkionmetsästäjä, joka elää yksikseen teksasilaisella romuvarastolla. Kun vanha rutiinikeikka johtaa uuteen toimeksiantoon, on aika tarttua aseisiin. Pian sankaritar huomaakin tulleensa petetyksi. Harmituskäyrä nousee kattoon ja hurme täyttää ruudun, kun syylliset saatetaan tilille teoistaan.

Valheita, kliseitä ja filminauhaa

Rubi on viimeisen päälle tyypillinen ”tough girl”. Viskiä kittaava armoton tappaja tahtoisi Lara Croftin ja Kill Billin The Briden seuraan, mutta herkkyys puuttuu. B-elokuvamaiseen kokonaisuuteen yksiulotteisuus sopii, vaan enpä lähtisi povaamaan neitoselle kovinkaan pitkää uraa toimintapelien sankarina.

Tyyli on WETin suurin vahvuus. Jos on itse sankari asianmukaisen kliseinen, ovat sitä myös matkan varrella kohdattavat sivuhahmot. Pysäytyskuvilla esiteltävät karikatyyrit menettävät henkensä useimmiten minuutin sisällä estradille astumisestaan. Lajityyppiä tuntevat viihtyvät bongatessaan viittauksia alan klassikkoelokuviin.

Visuaalinen ulkoasu tavoittelee vanhan grindhouse-elokuvakokemuksen henkeä. Pelaaja on ikään kuin keskellä elokuvaa, jonka kulunut filmi rätisee ja katkeilee. Välillä hypätään kokonaan paikasta toiseen, kun ajan happamoittamasta kelasta puuttuu kokonainen kohtaus. Muistattekin varmasti, mistä nykyelokuvasta kikka on lainattu.

Onneksi filmin kulumia simuloiva graafinen efekti on mahdollista kääntää pois päältä. Silmiä rasittava välkkyminen on nimittäin toteutettu harmillisen heikosti. Vahva tyylittely ei myöskään pysty peittämään täysin sitä seikkaa, että WETin visuaalit ovat lopulta aika keskinkertaista katsottavaa.

Äänimaailma vetää sen sijaan pidemmän korren. Päähenkilöiden ääninäyttely on sujuvaa, onpa mukaan saatu pari isompaakin nimeä. Porukan suurin tähti on kuitenkin musiikki. Verisimpiä taistelukohtauksia säestetään häpeilemättömän päällekäyvällä rähinärokilla. Ärsyttävää? Useinkin, mutta pelin tyyliin räime sopii kuin katana pahan miehen nivusiin.

Akrobaattinen yliannostus

Kuten aiemmasta on saattanut arvata, WETissä taistellaan ja paljon. Ammuskelua ja miekkailua yhdistelevä järjestelmä perustuu lähes täysin hidastuksiin. Bullet time -efekti pärähtää päälle käytännössä aina, kun Rubin jalat nousevat maasta. Hidastusten aikana aseilla voi räimiä melkein mihin suuntaan tahansa, yleensä myös vähintään kahteen kohteeseen yhtä aikaa.

Kombomittari raksuttaa Rubin vuodattaessa gallonakaupalla kimppuun käyvien vihollisten verta. Näyttävistä suorituksista jaettavilla tyylipisteillä voi ostaa päivityksiä taitoihin ja aseisiin, mutta komboilusta on myös välitöntä hyötyä. Sankarittaren elämänvoima nimittäin palautuu sitä nopeammin, mitä korkeampi lukema mittarissa seisoo. Nurkassa nyhjäämällä ei pärjää. Tämä korostuu areenahuoneissa, joissa vihollisia puskee päälle loputtomana virtana siihen saakka, kunnes Rubi saa eri puolille aluetta sijoitetut ovet suljettua.

Taistelujärjestelmä on kaksiteräinen miekka. Parhaimmillaan WET tekee sen, missä esimerkiksi Damnation epäonnistui surkeasti. Hypyt, seinäjuoksut ja roikkumiset kielekkeiltä yhdistyvät saumattomaksi tuhon baletiksi Rubin kylväessä veristä kuolemaa. Meininki on huikean elokuvamaista.

Kehittäjien olisi vain kannattanut ymmärtää, että vähemmän on joskus enemmän. Hidastusten käyttäminen on paitsi rajoittamatonta myös pakollista, jotta henkikulta säilyisi. Kun taistelut vietetään käytännössä kokonaan hidastustilassa ees taas hyppien, katoaa hommasta hohto ja erikoisuuden viehätys. Olisikohan efektin käyttöä kannattanut rajoittaa, jotta pelaaja olisi joutunut harkitsemaan, koska ja miten niitä parhaiten soveltaisi? Niin toiminta olisi ainakin pysynyt tuoreempana.

Uusia ideoita, valmiiksi purkitettua

Välillä WET yrittää rikkoa tylsäksi käyvien taisteluiden luomaa rutiinia, vaihtelevalla menestyksellä. Akrobaattisessa näyttävyydessään huikeat takaa-ajokohtaukset, joissa Rubi hyppii hurjaa vauhtia kiitävien autojen katoilta toisille, yhdistelevät quick time eventtejä ja ampumista.

Muutamaan kertaan nähtävät jaksot, jossa kasvoille roiskahtava veri saa Rubin kontrolloimattoman raivon valtaan, lähestyvät jo loistokkuutta. Maailma muuttuu tyylitellyn punaiseksi ja veri roiskahtelee mustina pilvinä tuhon enkelin kylväessä kuolemaa.

Pakolliset tasohyppelyjaksot ovat sen sijaan kömpelön ja päälle liimatun oloisia. Etenemisreittejä on vain yksi, virheliikkeet johtavat usein äkkikuolemaan ja kaikki tuntuu etukäteen purkitetulta. Putkimaisuus on muutenkin WETin kompastuskivi. Ovet sulkeutuvat pelaajan takana eikä kulloinkin tutkittava alue ole yleensä yhtä huonetta kookkaampi.

WET onkin nykyajalle niin tyypillinen kertakäyttötuote. Tarina on käyty lävitse helposti alle kymmenessä tunnissa ja lopputekstien näkemisen jälkeen avautuvat haastemuodot ja vaikeammat vaikeustasotkaan eivät kannusta palaamaan takaisin itseään toistavan pelin pariin.

Pienellä viilauksella ja paremmalla kenttäsuunnittelulla veriooppera kiehtoisi pidempäänkin. Tällaisenaan tyylikäs B-elokuvapastissi hautautuu pelillisten puutteidensa alle. WET viihdyttää kuin 70-luvun arkistoista kaivettu samuraihalpis, mutta klassikoksi, jonka pariin palaisi useamman kerran, siitä ei valitettavasti ole.

Tekijä: Artificial Mind and Movement
Julkaisija: Bethesda Softworks
Testattu: Xbox 360
Saatavilla: PlayStation 3, Xbox 360
Pelaajia: 1
Pelin kotisivu: http://wet.bethsoft.com
Juho Anttila