Uusimmat

White Knight Chronicles (PS3)

12.02.2010 17:10 Miikka Lehtonen

Level 5 on kehittäjä, jonka meriittilistalta ei puutu rakastettuja pelejä. Professor Laytonit, Rogue Galaxy, Dragon Quest VIII ja monet muut ovat tehneet japanilaistiimistä todellisen legendan. Legendatkaan eivät ole immuuneja harha-askelille, kuten tämänkertainen oppimateriaalimme todistaa. Mikä meni pieleen, Level 5?

White Knight Chroniclesia on PlayStation 3 –leirissä odotettu kuin kuuta nousevaa. Rakastetun kehittäjänsä nimen lisäksi peli keräsi ihailijoita muutaman vuoden takaisella E3-trailerillaan, joka näytti sanalla sanoen ällistyttävältä. Nyt monen suu taitaa mennä hieman mutruun, sillä lopullinen peli on monella tavalla vaisumpi tapaus.

Pelin ongelmat alkavat siitä, ettei se oikein tiedä, mitä se haluaisi olla. Neljän pelaajan co-op-peli? Juonipohjainen JRPG? Kevytversio massiivimoninpelistä? Kaikki nämä ja monet muut yllättävät ideat on ahdettu samaan pataan ja sitten kypsytelty pitkään ja hartaasti. Tulos vain on vaihtelevaa muhjua.

Cockey-sammakot ja pienet pupumiehet

Aloitetaan siitä pelin pääasiasta, noin 20-30 tunnin mittaisesta yksinpelikampanjasta. Geneerisessä fantasiamaassa kaikki ovat yhtä hymyä, niin ihmiset, cockey-murteella englantia puhuvat sammakot kuin oudot jänismiehetkin. Minähän sanoin, että tämä on fantasiamaailma.

Taivaalle ilmestyy kuitenkin ukkospilviä, kun kahden perinteisen vihollisvaltion rauhanneuvottelujen aattona kovia kokenut paikallinen prinsessa kidnapataan linnastaan. Prinsessaan ohimennen nuoruudessaan rakastunut katujätkä ja tämän hampuusikaverit eivät pysty estämään tapahtunutta, joten luonnollisesti edessä on eeppinen pelastuskeikka.

Pelastuskeikassa auttavat jos jonkinlaiset oudot vastaantulijat, mutta hieman erikoisemmin myös Mighty Morphing Power Rangers –tyyppiset muinaiset rannekkeet, jotka antavat käyttäjänsä muuttua kovin herkkälinjaiseksi jättipanssarisoturiksi. Kivitalon kokoisena ritarina kelpaa sitten talloa rottia ja potkia mutanttikaktuksia vuonon yli Norjaan.

Yksinpelin ongelmat alkavat siitä, että pelin alussa vaivalla ja kymmeniä vipuja vääntelemällä luotu hahmo ei suinkaan ole pelin päähenkilö. Ei, hän on päähenkilön mykkä kaveri, joka seurailee tapahtumia taustalta ja ilmeilee välillä yllättyneesti. Jantterille löytyy myöhemmin käyttöä pelin online-osioissa, mutta ratkaisua ei silti voi pitää kuin outona.

Moisista erikoisuuksista huolimatta yksinpeli on ihan kivaa, joskin täysin yllätyksetöntä kamaa. Kaikki mahdolliset kliseet ja pari unohdettua klassikkoa on kaivettu naftaliinista toimittamaan juonen virkaa, joskin tarinankerronta on sen verran kepeää ja maailma sen verran iloisen värikäs, että tuloksena on enemmänkin retro-tunnelmaa kuin ahdistusta.

Kaikkien riippakivien isä, äiti ja isoisä on pelin taistelumoottori, joka on unettavinta kamaa sitten korea-morppien pahimpien päivien. Vertaus ei ole hihasta temmattu, sillä pelin taistelusysteemi on selvästi apinoitu massiivimoninpeleistä.

Näennäisesti kyse on reaaliaikaisesta systeemistä, jossa pelaaja ja tämän kaverit säntäilevät pitkin peltoja vihollisten lusmutessa lähistöllä. Tämä on kuitenkin vain puolittainen hyöty, sillä vaikka pelaajan hyökkäyksillä on ankarat kantamarajat, viholliset eivät moisesta kärsi. Rotta puree persiiseen vaikka 500 metrin ja 20 kulman takaa.

Ongelmaa pahentaa se, että kun taistelun juuri pitäisi olla hauskaa ja jännittävää puuhaa, White Knightissa se on tasapaksua puurtamista. Pelaaja valitsee kykypaneeleistaan käytettäviä kykyjä, joilla hahmo sitten hutkii vihollistaan, kunhan lyöntimittari ensin täyttyy. Tähän menee joko vähän tai aivan liian kauan. Väliaikanakaan ei voi tehdä mitään hauskaa, kuten vaikka torjua tai väistellä, kiitos vihollisten yliluonnollisten osumakykyjen.

Pienenä piristyksenä pelaaja voi kasailla pelin hillittömän laajoista ja useita päällekkäisyyksiä sisältävistä kykypuista haluamiaan komboja. Kombon lyönnit kuluttavat Action Chipejä, jotka palautuvat todella hitaasti ja kaavalla, jota edes peli itse ei yritä selittää. Kombot kannattaakin säästää pomomatseihin, jotka ovat sangen helppoja, mutta pitkiä.

Ja se onkin se pelin taistelusysteemin viimeinen kompastuskivi: haaste puuttuu. Kovinkin peikko kaatuu kyllä varmasti, mutta hitaasti. Game over –ruudun eteen saa tehdä oikeasti työtä ja ihmettelin moneen kertaan, miten näin torso taistelusysteemi on päässyt herran vuonna 2010 pilaamaan peliä. Sitten syy selvisi: White Knight Chronicles on oikeasti japanilainen moninpeli.

Japanilaista verkkopelaamista

Pelimaailmassa on muutama ikuinen totuus: Peter Molyneux lupaa aivan liikoja, Sonic-pelit ovat pettymyksiä ja japanilaiset eivät osaa tehdä hyviä online-keskuksia. Näin myös White Knightissa, jossa moninpelisisältöä kyllä riittäisi. Pelaajat voivat kyhäillä omia fantasiakyliään, joihin voi sitten kutsua kavereita pippaloimaan tai vaikka ostoksille pelaajan kauppoihin.

Seikkailusta pitävät taas voivat lähteä maksimissaan kolmen muun pelaajan kanssa suorittamaan moninpelitehtäviä, joita läpäisemällä kerää kokemusta luomalleen hahmolle ja lisäksi leveliä seikkailijakillalleen. Älkää kysykö, mitä siitä sitten hyötyy. Niin monen muun asian tavoin peli ei selitä tätäkään.

Moninpeli voisikin olla White Knightin pelastus, mutta sen toteutus on peri-japanilainen. Kaverilistoja, matchmakingia tai muita perusvaatimuksia ei tueta. Peliseuran etsiminen, ryhmän järjestäminen ja valmiiden, purkitettujen repliikkien avulla kommunikointi on puisevaa puurtamista ja aivan turhan usein peli päättyi geneeriseen verkkovirheeseen.

Juna meni jo

Odotin White Knight Chroniclesia innolla sen ensimmäisestä trailerista lähtien ja tulen muistamaan pitkään sen fiiliksen, kun pelin pariin päästyäni tajusin hiljalleen pelaavani kehnoa peliä. White Knightissa olisi ideaa, mutta lukuisat tyhmät ratkaisut ja tympeydet vesittävät touhua niin paljon, että vain todelliset hardcore-miehet saavat pelistä rahoilleen vastinetta.

Hekin tulevat turhautumaan peliin, josta löytyy aivan liikaa sekaisin olevia ideoita, joista juuri yhtään ei selitetä kunnolla. Oikeasti, jossain on pahasti vikaa kun pelin läpikotaisin pelanneet pelaajatkaan eivät osaa selittää, miten esimerkiksi Action Chipit palautuvat. Ja mitä ideaa on tunkea peliin kymmeniä erilaisia kykyjä, kun niistä valtaosa on selkeästi ja kaikilla mittareilla surkeampia kuin pelin aloituslyönnit?

Pelin lisäepäonneksi sen julkaisua Japanin ulkopuolella on viivytetty niin paljon, että markkinoille on ehtinyt jo puoli tusinaa parempaakin roolipeliä, eikä tietenkään sovi unohtaa sitä genren jättiläistä, joka paukahtaa kauppoihin hyvin pian White Knight Chroniclesin jälkeen. En keksi mitään syytä, miksi kukaan ostaisi White Knight Chroniclesin Final Fantasy XIII:n sijaan, enkä kyllä keksi rehellisesti sanoen paljon muitakaan hyviä syitä sijoittaa vajaata 70 euroa peliin, josta aika on ajanut ohi.

 

Tekijä: Level 5
Julkaisija: Sony Computer Entertainment
Testattu: PlayStation 3
Saatavilla: PlayStation 3
Tulossa: ei
Pelaajia: 1, 2-4 (internetissä)
Pelin kotisivu: http://www.us.playstation.com/PS3/Games/White_Knight_Chronicles
Miikka Lehtonen

 

Lue myös

Army of Two: The 40th Day (PS3, Xbox 360)

Dante’s Inferno (PS3, Xbox 360)

Dark Void (PC, PS3, Xbox 360)

Darksiders (PS3, Xbox 360)

Heavy Rain (PS3)

Mass Effect 2 (PC, Xbox 360)

 

Muropaketin uusimmat