Uusimmat

Wolfenstein: The New Order (PC, PS3, PS4, Xbox 360, Xbox One)

03.06.2014 14:20 Miikka Lehtonen

Tekijä: MachineGames
Julkaisija: Bethesda Softworks
Testattu: PC Windows 8.1, Intel Core i5-4670K, 16 Gt muistia, Radeon R9 280x
Saatavilla: PC, PlayStation 3, PlayStation 4, Xbox 360, Xbox One
Laitevaatimukset: PC 64-bittinen Windows 7, Intel Core i7, 4 Gt muistia, GeForce 460, 50 Gt kiintolevytilaa
Pelaajia: 1
Pelin kotisivu: http://www.wolfenstein.com
Arvostelija: Miikka Lehtonen

Kun uusi Wolfenstein julkistettiin, en odottanut siltä kauheasti. Jo viiden vuoden takainen Wolfenstein-reboot oli aika perustason räiskintäpeli, eikä mikään uuden promomateriaalissa saanut odottamaan parempaa.

Niinpä odotus olikin aika iloinen, kun Wolfenstein osoittautui paitsi asialliseksi räiskintäpeliksi, myös hieman erilaiseksi tekeleeksi, kuin olisin odottanut.

Wolfenstein ei sinänsä ole helppo lisenssi moderniksi räiskintäpeliksi. Se sarjan ensimmäinen osa, Wolfenstein 3D, kun oli aikansa tuotos. Päähenkilö oli vain nimi read.me-tiedostossa ja kasvo alalaidassa, viholliset kopionatseja. Muuta ei tarvittu, muuta ei osattu odottaa. Mutta nykyään osataan. Tarinaa, hahmoja, draaman kaarta. Irtoaisiko Wolfensteinista muka sellaista? No, miksipä ei. Ainakin jos lainaillaan avokätisesti Tarantinolta.

Kahden ajan sankari

Peli alkaa vuodesta 1946, jolloin liittoutuneet käyvät viimeistä epätoivoista taisteluaan natsikenraali Deathsheadiä ja tämän joukkoja vastaan. Kokeelliset natsiaseet ovat painaneet hyvikset seinää vasten ja jos vihoviimeinen oljenkorsi ei tuota voittajaa, tuloksena on hävitty sota.

Alkusoitto vihellellään B.J. Blazkowiczin hyökätessä liittoutuneiden armeijan riveissä natsien kuolonlinnakkeeseen, jossa heitä odottavat toinen toistaan hirveämmät kauhut. Tutorial-osio opettaa perusteet, jotka toki ovat 99-prosenttisesti tuttuja kaikille räiskintäpelejä pelanneille.

Siinä sivussa tarinaa ja draaman kaarta viritellään, kunnes erinäisten käänteiden kautta Blazkowicz päätyy pakettiin. Mies viettää seuraavat 14 vuotta puolalaisessa mielisairaalassa kranaatinsirpale aivoissaan. Sinä aikana maailma muuttuu alati synkemmäksi. Natsit voittavat sotansa, vastarinta on kukistettu ja toivo näyttää menetetyltä. Kunnes yllättäen Blazkowicz muistaa, kuka hän on: äärimmäinen natsintappaja toisesta ajasta. Ja siitä se sitten lähtee, vastarinta vuonna 1960.

Tarinaa on siis reippaasti enemmän kuin Wolfensteinilta voisi odottaa. Quentin Tarantinon ja hänen Inglourious Basterds –elokuvansa kädenjälki näkyy monessa. B.J. Blazkowicz tuo hahmona ja erityisesti roolisuorituksena vahvasti mieleen Brad Pittin natsinmetstäjän, eikä sekalaisesta sakista kasattu vastarintaliikekään olisi kaukana kotoaan Tarantinon leffassa.

Lisää upeita pelivideoita (e)Domen videokanavalta osoitteesta https://www.youtube.com/user/wwweDomenet

Tarinaa kerrotaan sarjakuvahenkisesti kuvakulmilla ja ruututilalla leikkien. Vaikka aihepiiri on vakava, meininki on sopivan kepeää. Kun Blazkowicz esimerkiksi tapaa vanhan sotakaverinsa 14 vuoden tauon jälkeen, mitäs hän kertookaan kaverille puuhailleensa välivuodet? ”Shootin’, stabbin’ and stranglin’ nazis” tietenkin.

Veikeiden hahmojen ja hyvän rytmityksen ohella tarinaa auttaa se, että kehitystiimillä on ollut selvästi pahuksen hauskaa kun he ovat ideoineet natsien maailmaa. Korkkaritason superaseet saavat seurakseen hauskoja tärppejä, kuten natsiversioita 1960-luvun poppiklassikoista. Miten olisi käynyt, jos The Beatles olisi levyttänyt musiikkiaan natsihallinnon piikkiin? Miltä kuulostaa saksalainen perinneversio The Animalsin House of the Rising Sunista? Peli vastaa näihin ja moniin muihinkin kysymyksiin.

Hyvät puitteet ansaitsevat kylkeensä hyvän pelin ja ilahduttavasti voin kertoa, että Wolfenstein myös on sitä. Ainakin enimmäkseen.

MG laulaa

Räiskintäpelinä tarkasteltuna Wolfenstein on pätevää perustasoa. Vihollisia on paljon, kentät ovat mielikuvituksellisia ja tarinan tapaan myös toimintaa on rytmitetty hyvin. Koko ajan ei paineta liipaisin pohjassa, vaan välillä on myös rauhallisempaa. Joskus vaikka kierrellään vankileirillä tekemässä pieniä tehtäviä vangeille, ennen kuin on taas aika tykittää kumoon tuhat natsia.

Koska peli sijoittuu Korkkari-henkiseen ”mitä jos” –maailmaan, toisen maailmansodan suurimpia hittejä ei pelissä juuri nähdä, vaan aseistus on fiktiivistä. Rynkyt, haulikot, konekiväärit ja pistoolit eivät toki juuri innosta, vaikka design onkin jykevän teutonista. Vihollisiakin vyöryy vastaan jos jonkinlaisia, mutta ne puuroutuvat mustanharmaaksi massaksi. Natseja, joskus kypärillä, toisinaan panssareilla. Suurin ero on se, kuinka suuren osan lippaasta paskiaiseen saa upottaa, ennen kuin tämä kyykähtää.

Pari piristystäkin löytyy. Jo alkuvaiheilla saa mukaansa sen moderniin räiskintäpelin yhdistetyn aseen ja puzzlenratkojan. Tällä kertaa se on kokeellinen laserleikkuri, jolla voi aluksi leikata rautalanka-aitoihin – tai natseihin – haluamansa kokoisia reikiä. Asetta tuunataan pelin edetessä ja ennen pitkää se on kimpoavia lasereita ammuskeleva helvetinkone. Natsien riveistä löytyy myös muutamia supersotilaita ja tappokoneita, joita vastaan voi käyttää jo vähän älliäänkin. Miksi turhaan tuhlata viholliseen pari lippaallista kuteja, kun voi vaikka pudottaa tämän päälle bussin kokoisen betonilohkareen?

Lisää upeita pelivideoita (e)Domen videokanavalta osoitteesta https://www.youtube.com/user/wwweDomenet

Wolfensteiniin on ilahduttavasti mahdutettu muitakin hyviä ideoita, kuten vaikka se, että Blazkowiczillä on tavallaan kykypuu. Siihen ei kuitenkaan avata kykyjä kokemustasojen, vaan pelissä pätemisen avulla. Kun ampuu tarpeeksi monta otsalaukausta, saa uuden kyvyn tai pienen bonuksen, joka auttaa siinä jatkossakin. Itse tykkäsin hiippailla ja puukotella natseja, joten minusta tuli nopeasti äänetön ja Fiskarsin kevätkokoelmaa mukanaan kantava ninja. Hauska idea!

Heitetään mukaan vielä se normaali määrä erilaisia turret-osioita, ajoneuvojen kyydissä istumista ja kasvot kamerassa kiinni pelaajalle tarinaa huutavia hahmoja ja siinähän sitä on, kelpo räiskintää vuodelle 2014. Valitettavasti mukana on myös ongelmia.

Checkpointit on tehty vähän päin persettä ja niiden välissä on usein paitsi pitkä määrä aikaa, myös paljon turhautumispotentiaalia. Pelin edetessä kekseliäät ja hauskat taisteluskenaariot vaihtuvat siihen, että peli heittää eteen kasvavissa määrin raskaasti panssaroituja supernatseja. Näitä sitten saa röpötellä pienen ikuisuuden suojasta kurkkien, samalla kun odottaa omien kestopisteiden hidasta palautumista, jotta taas uskaltaa kurkata.

Lisää upeita pelivideoita (e)Domen videokanavalta osoitteesta https://www.youtube.com/user/wwweDomenet

Ja kun sitten kuolee vain huomatakseen, että edessä on viimeisen kymmenminuuttisen uusintapeluu… No, se suoraan sanoen vi… hatuttaa.

Ja onpa mukana myös muutamia muita osioita, jotka kestävät liian pitkään. Se on harmi ja hämmennyksen aihe, sillä pääosin Wolfenstein on oikein hyvin rytmitetty peli, jossa tauot ja huippuhetket seuraavat toisiaan mukavin väliajoin ilman, että kumpaankaan ehtii kyllästyä.

Pelaamisen arvoinen

Pienellä lisätuunauksella Wolfenstein olisi hämmästyksekseni voinut olla vuoden parhaiden pelien listalla, mutta tällaisenakin se on pelikesän iloisimpia yllätyksiä. Ehkä, koska en odottanut siltä paljon mitään.

Mutta ei se yksistään minun vähäisistä odotuksistani kiinni ole, sillä Wolfenstein tekee tosi paljon oikein. Se on hauskaa viihdettä, tarkastelipa sitä miten halusi. Tekniikasta vielä sen verran, että testiin osui PC-versio, joka näytti omilla automaattiasetuksillaan pahuksen hyvältä ja pyöri pääasiassa hyvin. Pienellä tuunauksella saatiin aikaan versio, joka näytti pahuksen hyvältä ja pyöri luodin vakaasti 60 FPS:n nopeudella. Konsolikäännöksistä en osaa sen tarkemmin sanoa. Niin – ja vaikka peli itse väittää vaativansa Core i7:n, siitä ei kannata piitata. Hyvin pyöri Core i5:lläkin, sillä eihän se peli niitä i7:n harvoja erottavia juttuja mihinkään käytä.

Olin itsekin melko yllättynyt, kun kaverien tiheisiin ”mikä näistä peleistä kannattaisi nyt ostaa” –tiedusteluihin vastasin kerran toisensa jälkeen Wolfensteinia. Ehkä pitää vain kohdata tosiasiat silmästä silmään: etukäteisodotukseni olivat väärässä ja Wolfenstein on pahuksen hyvä peli. Kannattaa pelata, jos natsien tappaminen kiinnostaa.

 

Toinen mielipide (Xbox One)

Viimeisestä hyvästä Wolfenstein-pelistä on kulunut jo tovi jos toinenkin. Return to Castle Wolfenstein ja alkujaan sen lisälevyksi tarkoitettu, ainoastaan moninpeliksi tehty Enemy Territory, olivat aikoinaan kovia tapauksia. Toinen maailmansota, tehtäväpohjaisia pelimuotoja, tiukka pelattavuus, hahmoluokkia. Varsinkin RtCW:tä voisi ihan kehua, että se on edelläkävijä nyky-FPS -pelimuotissa. Yksinpeli on mukana melkeinpä vain pakosta ja peli pääsee oikeuksiinsa internetissä. Siihen kun lisäsi kylkeen ilmaisen Enemy Territoryn, oli kokemus todella muikea. Kun tuolle moninpelille saisikin jatkoa joskus tulevaisuudessa.

Massasta pelisarja on ainakin erottunut ja sitä tekee myös uusin The New Order. Jo tarina on rankka: mitä jos natsit olisivat voittaneet toisen maailmansodan? Siihen päälle mukaansa tempaava yksinpeli, tiukka pelattavuus, wanhanajan kerää panokset ja energiat maasta -systeemi ja tiukka toiminta. Eikä moninpeliä! Aika rohkea veto ruotsalaiselta MachineGamesilta.

Mitä tarinaan tulee, niin se tempaisi allekirjoittaneen mukaansa täysin. Hyvin rytmitetty ja suunniteltu tarina oli sen verran kova juttu, että kun peli oli läpi, niin jäljelle jäi yhä kiihottava kutkatus. Niinpä minun täytyi lähteä uudelle kierrokselle kokeilemaan miltä peli ja juonikuviot tuntuisivat toisella pelikerralla.

Alkukantainen tapa ylläpitää hyvinvointia energioiden ja panosten muodossa tuo piristävää vaihtelua. Idea herättää outoja fiboja muinaisilta ajoilta, muinaisista peleistä. Minä tykkään. Vaan olisihan sen voinut tehdä vähän paremminkin. Hommassa ei ole muuten ongelmia, mutta Blazkowicz voisi aivan hyvin kerätä kaiken käyttökelpoisen automaattisestikin, eikä erikseen nappia painamalla.

Moninpelin puutteesta olen harmissani, sillä sarjalla on lähes tahraton moninpelimaine. Se on jopa yksi parhaista moninpeleistä koko pelaamisen historiassa. Mutta parempi tietysti näin päin, jos kerran MachineGamesilla todettiin, ettei siitä mitään tulisi.

The New Order on tämmöisenään erittäin tervetullut välipala, joka tuli suorastaan hotkittua läpi. Kaikille tulevaisuuteen sijoittuviin  FPS-peleihin kyllästyneille ja hyviä yksinpelejä arvostaville Wolfenstein on päivän retein sotapeli. Blazkowicz ei ole nynnyyntynyt pätkääkään vuosien saatossa, vaan päinvastoin, B.J. on pirun kiukkuisella päällä. Ja sen kokevat myös natsilaumat.

Kalle Laakso

 

Lisää aiheesta

ECTS 2000: Return to Castle Wolfenstein

Kun Nintendo ajeli Adolf Hitlerin viikset…

Wolfenstein 1-D – peli, jollaista et liene ennen nähnyt

Lue myös

Fables: The Wolf Among Us Episode 4: In Sheep’s Clothing (Mac, PC, PS3, Xbox 360)

inFamous: Second Son (PS4)

Naruto Shippuden Ultimate Ninja Storm 3 Full Burst (PC, PS3, Xbox 360)

Rekoil: Liberation (PC, Xbox 360)

Strider (PC, PS3, PS4, Xbox 360, Xbox One)

Surgeon Simulator Touch (iOS)

Watch Dogs (PC, PS3, PS4, Xbox 360, Xbox One)