Uusimmat

World of Warcraft: Mists of Pandaria (Mac, PC)

17.10.2012 16:30 Miikka Lehtonen

Tekijä: Blizzard
Julkaisija: Activision Blizzard
Testattu: Macbook Air vm. 2012 / Windows 7, Intel Core i5-750, 8 Gt keskusmuistia, GeForce 570 GTX
Saatavilla: Mac, PC
Laitevaatimukset: vähäiset
Pelaajia: tuhansia
Muuta: vaatii aktiivisen kuukausimaksun. Vaatii World of Warcraftin sekä Cataclysm-lisälevyn.
Pelin kotisivu: WoW: Mists of Pandaria
Arvostelija: Miikka Lehtonen

World of Warcraft on ehtinyt jo älyttömään ikään. Amerikassa juhlitaan aivan kohtapuoliin pelin kahdeksatta syntymäpäivää, eikä se Euroopassakaan ole enää kaukana. Miten näin vanha peli voi edes teoriassa pysyä tuoreena?

No, helpoiten tietenkin ammentamalla sisään uusia vaikutteita. Ja niin todellakin tekee pelin neljäs lisälevy, Mists of Pandaria, joka on monilla tavoilla parasta, mitä Blizzard on tehnyt.

Kuten yleensä internetissä, ennakkoreaktiot olivat kamalia. Pelaajat järkyttyivät vuoroin mistäkin: Aasia-aiheinen lisälevy! Pandoja! Munkkeja! Pokémon-henkisiä lemmikkitaisteluita! Ja ties mitä muuta, hui kamalaa! Emmekö saa enää ajella goblin-prätkiemme kanssa rauhassa synkän ja vakavan fantasian maassa juhlimassa Oktoberfestiä?

Itsekin suhtauduin ennakkoon Mists of Pandariaan penseästi, mutta se johtui enemmänkin siitä, että olin aivan puhki World of Warcraftin suhteen. Tankki oli tyhjä ja loppu häämötti. Palasin pitkältä tauolta pelin pariin vasta aivan Pandarian kynnyksellä ja vain, koska tiesin arvostelunakin häämöttävän horisontissa ja halusin hoitaa alttini, josta aioin tehdä main-hahmoni, 85. tasolle ennen Mists of Pandariaa. Mutta vielä julkaisupäivän aamunakin olin aika väsyneissä tunnelmissa liikkeillä. Ei vain kiinnostanut.

24 tuntia myöhemmin olin uudelleen koukussa.

Uusi manner, uusi alku

Ei sitä kannata yrittää edes väittää, etteikö Cataclysm olisi lopulta ollut pettymys. Se uudisti kyllä wanhan maailman aika muikeasti ja teki matkasta 60. tasolle todella mukavaa ja kiehtovaa puuhaa. Sujuvuudeltaan ja toimivuudeltaan Cataclysm-Azeroth olikin vielä Pandariaan asti parasta, mitä Blizzard on tehnyt. Ja se matka 80. tasolta 85. tasollekin sujui vielä hyvin. Hitto, sanoisin jopa, että vaikeat heroicit ja muut lisälevyn mukana tulleet jutut olivat rautaa.

Se pettymys tulikin siitä, mitä tapahtui lisälevyn julkaisemisen jälkeen. Nimittäin ei paljon mitään. On paha sanoa, missä syyt piilevät, mutta endgame-sisältö jäi määrältään todella vähäiseksi ja tuntui pitkään jo siltä, että Blizzardia itseäänkään ei oikein koko World of Warcraft kiinnostanut.

Mists of Pandaria kumoaa tämän käsityksen ykkösellä, sillä sen jokaisesta pikselistä ja tekstirivistä on aistittavissa, että sitä on tehty rakkaudella ja innolla. Eikä ihme, sillä mikäpä piristäisikään taiteilijoita enemmän kuin kokonaan uusi ja raikkaisiin vaikutteisiin perustuva tyyli?

Tuore lisälevy kun todellakin sijoittuu Aasia-henkiselle Pandarian mantereelle, joka Cataclysmin mullistuksen myötä on paljastunut tuhatvuotisen taikasumun keskeltä. Ei mene aikaakaan ennen kuin Alliancen ja Horden sotahullut jo murhaavat toisiaan kilpaa sen rannoilla kisaten siitä, kenen omaisuutta uusi manner on.

Tässä rytinässä unohtuu se, mikä imperialistiherroilta usein unohtuu: mantereella asutaan jo. Pandarenit ovat pitäneet siellä majaansa tuhansien vuosien ajan eläen harmoniassa luonnon kanssa ja kanavoiden sen ja esi-isiensä oppeja mystisiin munkkitaitoihinsa.

Manner kokee mullistuksen kun muukalaiset saapuvat sen rannoille, sillä heidän mukanaan tuomat negatiiviset vibat saavat koko saaren henkisen tasapainon järkkymään. Tämä taas ilmenee konkreettisesti, kun maan alta pursuaa esiin erilaisten negatiivisten tunteiden ruumiillistumia, jotka ryhtyvät heti siihen Warcraft-pahisten peruspuuhaan: korruptoimaan kaikkea liikkuvaa.

Tämä on se suurempi tarina, jonka alle mahtuu kymmeniä pienempiä. Pelaajien kiertäessä maita ja mantuja vastaan tulee itsenäisiä tarinapalasia, jotka toimivat ikään kuin quest hubeina. Yhdellä alueella voidaan puuhailla tunnin verran vaikka auttamassa munkkiluostarin väkeä, tutkimassa munkkilegenda Chen Stormstoutin kanssa, mikä suvun panimossa oikein mättää, tai vaikka auttamassa Halfhillin farmarikylään muuttanutta tulokasta sopeutumaan uuteen kotiinsa.

Nämä tarinat ja niiden ympärille rakennetut tehtävät ovat yksinkertaisesti hurmaavaa settiä. Pandarenit ovat sympaattista ja mukavaa väkeä, he asuvat huikean kauniissa maisemissa ja seikkailun aikana taustalla pauhaa vielä loistava musiikki. Blizzardin taiteellinen tiimi on tehnyt aivan valtavan upeaa jälkeä eikä ole kahta kysymystäkään siitä, etteikö Mists of Pandaria olisi taiteellisesti parasta Blizzardia ikinä.

Matkalla 90. tasolle vastaan tulee oikeastaan vain yksi suurempi kauneusvirhe, joka tuntui enemmänkin olevan minun henkilökohtainen ongelmani kuin kylmä fakta. 88. tasolta eteenpäin kokemustasoihin tarvitaan aika tavalla kokemuspisteitä ja ne sijoittuvat vielä aiempia penseämmille, synkemmille ja tylsemmille alueille. Niinpä ne viimeiset 10 – 15 tuntia levelöintiprosessista menevät aika paljon tylymmissä tunnelmissa kuin matkan alku, joka on siis sanalla sanoen huisia settiä.

Piispa vai rinkeli?

Pandarian mantereen ohella se pelin suuri juttu ovat tietenkin pandat itse. Selkeästi vanhoja rotuja paremmin animoidut ja tyylikkäämmillä hahmomalleilla varustetut karvaturrit ovat jo nyt vallanneet suuren osan serverien väestöstä pelaajan toisensa jälkeen hylätessä vuoden 2005 tönkkögrafiikat ja siirtyessä kohti uutta.

Osansa kansanvaelluksessa on toki sillä, että pandat tuovat mukanaan uuden hahmoluokan, munkin. Goblineita ja worgeneita lukuun ottamatta kaikki rodut voivat olla munkkeja ja ovatkin saaneet niitä varten uusia animaatioita, mutta eivät vanhat rodut näytä kierrepotkiessaan ja heiluessaan läheskään yhtä hyviltä kuin pandat.

Munkit ovat tervetullut lisä pelin hahmovalikoimaan, varsinkin kun ne ovat oikein mukavia pelata. Hybrid-luokkana pandat tarjoavat mahdollisuuden toimia tankkina, melee-DPS:nä tai parantajana, kukin omalla tyylillään. Itämaisten taistelulajien ja perinteiden ympärille kudotut specit ovat hauskoja ja tarjoavat kukin aika uudenlaisen pelikokemuksen vanhoihin luokkiin verrattuna.

Itse pelasin enimmäkseen brewmaster-tankilla ja mistweaver-parantajalla. Brewmaster on kung fu –leffojen känninen soturi (toim. huom. Drunken Master?), joka viinahuuruissaan väistelee vihollisten iskuja, muksii näitä oluttynnyrillään, kastelee nämä viinallaan ja lopulta hengittää päälle tulta sytyttäen kaiken ympäriltään palamaan. AOE-tankkaus on munkilla yhtä juhlaa ja brewmasterilla onkin todella mukava tankata.

Mistweavereita mainostettiin ennakkoon aivan uudenlaisena parantajana. Paperilla idea oli, että mistweaver läpsii vihollisia lähitaistelussa ja samalla parantaa ympärillä olevia liittolaisiaan. Kaunis idea, mutta ainakin toistaiseksi näyttää siltä, että matsien muuttuessa kovemmiksi mistweaverit muuttuvat perinteisemmiksi parantajiksi. Mutta eivät aivan perinteisiksi, sillä heidän arsenaalistaan löytyy kanavoitujen parannussäteiden ohella myös heal over time –loitsu, joka hyppii satunnaisesti kohteesta toiseen tartuttaen näin parannusta ryhmän rikkinäisiin jäseniin. Hauskaa tämäkin.

Ilahduttavasti näyttäisi myös siltä, että munkit ovat aika hyvin tasapainossa heti kättelyssä, eikä mitään death knight –tyylistä nerffikanuunan osumaa ole välttämättä odotettavissa.

Tekemistä koko rahan edestä

Cataclysmin suuri ongelma oli todellakin se, että kun hahmot olivat saavuttaneet 85. kokemustason, tekemisen määrä romahti. Pari repugrindiä, vähän heroiceja ja pari raid-instanssia. Siinä ne. Juuri tämä oli paperilla Pandarian suuri tavoite: tarjota kaikille paljon tekemistä. Siinä lisälevy myös onnistuu, mutta ei aina positiivisesti.

Tekemisen määrä on valtaisa. Kokonaan uutta puuhaa löytyy Pokémon-henkisen pet battle –systeemin myötä. Kaikki aiemmin kosmeettiset lemmikit muuttuvat nyt pieniksi sotureiksi, joilla on omat kykynsä, vahvuutensa ja heikkoutensa. Samalla lemmikit, achievementit ja ratsut myös muuttuvat koko tilin kattaviksi, joten yhdellä hahmolla grindattu harvinainen pupu on nyt kaikkien käytettävissä.

Näillä elukoilla sitten kierretään maita ja mantuja haastamassa satunnaisesti vastaan tulevia elukoita taisteluihin. Kokemustasot karttuvat, elukat muuttuvat kovemmiksi… ja sitten lähdetään haastamaan ympäri maailmaa asuvia Pokémon-mestareita… eikun siis pet battle –mestareita. Blizzard ei yritä edes peitellä, että nyt on kopioitu Nintendon konseptia kympillä, mutta hittojako siitä: MMO-Pokémon toimii juuri niin uskomattoman hyvin ja addiktiivisesti kuin moni on jo vuosia toivonut.

Jos Pokémon ei miellytä, miten olisi Harvest Moon? Mainitsin jo sen Halfhillin kylään muuttavan uuden asukin, jota autetaan sopeutumaan uuteen kotiinsa. Tämä tapahtuu tietenkin farmaussimulaation myötä! Kaupungin kylkeen avautuu kullekin pelaajalle yksilöllinen farmi, jonka pelloilla voi viljellä jos jonkinlaisia kasveja ja jonka läheisyydessä voi suorittaa kaupungin farmareille tehtäviä. Maineen kasvaessa farmikin laajenee ja kohta hauvelit ja kisulit kirmaavat kastelulaitteiden ja jättimäisten porkkanoiden katveessa.

Oman farmin pyörittäminen on aivan törkeän hauskaa ja hämmentävän addiktiivista puuhaa, enkä ole ikinä ollut edes suunnaton Harvest Moon –fani! On todella rentouttava kokkailla sooseja, ystävystyä kaupungin asukkaiden kanssa ja katsella, miten oma pieni tilus laajenee laajenemistaan.

Näiden mukavuuksien keskellä onkin aika hämmentävää, että Blizzard on niin sanotusti pudottanut pallon käsistään muutaman muun jutun kanssa. Endgame on ensinnäkin täynnä loputtoman oloisia reputation-grindejä. Ne, ja niihin liittyvät päivittäiset questisarjat, ovat paitsi avain monen kauppiaan taskuihin, myös kallisarvoisten valor point –pisteiden hankintaan. Niitä kun saa aivan uskomattoman kitsaasti luolastoista ja raideista.

Eipä sillä että niillä tai justice pointeilla kamalasti tekisi, sillä endgamen varustemahdollisuudet ovat todella rajalliset. Toivo kovasti, että saat heroic-tason instansseista sen oman settisi kasaan ja syöksy sitten raidille. Paljon muita järkeviä vaihtoehtoja ei ole.

Varusteiden hankkiminen ja reputationien grindaus on siis työlästä ja turhauttavaa puuhaa, johon moni on hajonnut heti kätellyssä. Tuntuukin uskomattomalta että samalla kun Blizzard on aktiivisesti helpottanut tradeskillien grindausta, peliin on lyöty jotain näin penseää ja rasittavaa. Dailyjen grindaus on myös se ainoa tapa hankkia mainetta, sillä tabardeilla ei saa enää instansseista lainkaan reputationia. Kyllähän tämän nyt kerran vetäisi pitkin hampain, mutta miettikääpä alttejanne. Montako jaksatte pelata 90. tasolle kun tiedätte, että päässä odottaa toista kuukautta pitkä, porrastettu repugrindi?

Lisäikävyytenä veikkaisin myös, että nykyinen malli tulee olemaan haitaksi koko pelille. Instanssien ajamisesta saa onnettoman vähän pisteitä verrattuna daily questien tekemiseen. Niinpä jo nyt on havaittavissa ilmiö, jossa pelaajat hakevat ne yhdet varusteensa heroiceista, eivätkä sitten juuri mene enää takaisin. Ennenhän niistä olisi saanut reputationia ja kunnolla VP:itä, vaan ei enää. Mitenköhän systeemi pyörii, kun taitavat ja hyvin varustetut parantajat ja tankit ajavat dailynsa ja loggaavat ulos?

Eikä se trendi näytä siitä mihinkään väistyvän, sillä horisontissa häämöttävä 5.1-päivitys tulee lisäämään peliin uusia ryhmittymiä, joiden reputationit kaipaavat niin ikään hieman grindailua. Naurettavaa touhua.

Haastetta ja tilpehööriä

Arvostelussa on vielä mainitsematta lukematon määrä pienempiä ja suurempia juttuja. Talentit on pistetty esimerkiksi kokonaan uusiksi: vanhojen puiden sijaan kukin hahmo saa valita 15 levelin välein yhden kolmesta vaihtoehdosta kunkin kerroksen seuratessa omaa teemaansa. Yksi tarjoaa vaikka CC:tä, toinen PVP-juttuja, kolmas DPS-henkisen cooldownin ja niin edelleen. Vanhat talentit pistettiin pohdintaan ja joko upotettiin automaattisesti kokemustasojen myötä jaettaviin kykyihin tai poistettiin pelistä kokonaan.

Ratkaisu jakaa mielipiteitä, enkä ole itse vielä aivan varma, mitä mieltä olen siitä. Tavallaan pelistä poistuu taas valinnanvapautta, jota siinä ei ennestäänkään ollut ainakaan liikaa, mutta toisaalta 90% pelaajista muutenkin kopioi specinsä Elitist Jerksien sivuilta sen toisen 10% pelatessa hihasta kiskotuilla roskaspeceillään, joten menetettiinkö tässä lopulta mitään?

Blizzard on myös lisälevyn myötä yrittänyt vakauttaa hieman laivaa tulevia instansseja ja haasteita varten. Esimerkiksi kaikkien healerien manat on nyt capattu niin, että sitä voi olla maksimissaan 100 000 pistettä. Tämä kuulemma auttaa pitämään raidien haastetason helpommin kurissa ja suunnittelemaan monipuolisempia pomomatseja. Nähtäväksi jää, pitääkö väite paikkaansa.

Toistaiseksi manapoolien kutistuminen on ollut rasite oikeastaan vain raideissa, joissa tulee välillä kunnon hiki. Mutta ei turhauttavaksi. Healaus on pikemminkin hyvällä tavalla haastavaa ja vaatii aktiivista cooldownien koordinointia tankkien ja healerien välillä.

Tarjolla on myös kokonaan uusia tapoja pelata skenaarioiden ja challenge mode –instanssien muodossa. Skenaariot ovat nopeita kolmen miehen instansseja, joissa specillä ei ole väliä ja pääpaino on tarinalla ja lyhyillä tuokiokuvilla. Hauskaa hyvässä porukassa.

Todella kovat miehet taas voivat hypätä challenge mode –luolastoihin, jotka ovat normaalien heroicien äärimmilleen venytettyjä versioita. Varusteiden tasossa on kiinteä katto, joten haaste pysyy aina korkeana. Kello juoksee koko ajon ajan ja tarpeeksi tiukat suoritukset paitsi palkitaan mitaleilla, myös transmog-lootilla ja koko serverin yhteisten leaderboardien sijoituksilla. Itse en ole vielä kuin käynyt ottamassa niissä pataani, sillä vaikeustaso on murhaava. Muistatteko The Burning Crusaden heroicit? Ne olivat näihin verrattuna Wrath of the Lich Kingin loppuaikojen aivotonta zergausta.

So far so good!

Hyvä uutinen on se, että penseää reputation-pelleilyä lukuun ottamatta Mists of Pandaria on rautaa. Matka 90. tasolle sujuu pääasiassa silmät ihmetyksestä ympyräisinä. Joka kulman takana odottaa jotain kiinnostavaa, mukavaa ja hienoa löydettävää.

Munkit ja pandat ovat mitä mainioin lisä World of Warcraftin maailmaan ja hahmovalikoimaan. Pokémon-henkiset lemmikkitaistelut ja oman farmin tuunailu taas ovat mahtavaa ajanvietettä. Olenkin viettänyt varmasti jo kymmeniä tunteja niiden parissa – enkä ole edes sieltä hulluimmasta päästä.

Nykykunnossaan Mists of Pandaria on parasta World of Warcraftia vuosikausiin. Tekemistä on aivan hillittömästi ja halusipa tehdä mitä tahansa, aikaa voi viettää tuntikausia pelin parissa.

Se suurin kysymysmerkki onkin tulevaisuus. Mielestäni myös Cataclysm oli julkaisukunnossaan todella lupaava alku ja hyvä enne tulevasta. Mutta syystä tai toisesta ne pari vuotta menivät sitten aika vaisuissa tunnelmissa ja lopulta laajennus tuntui vain pettymykseltä. Miten voin taata, että näin ei käy myös Pandarian kanssa? En tietenkään voi, joten mennään päivä kerrallaan. Juuri nyt Pandaria on sen verran tiukkaa settiä, että en rehellisesti sanoen muista, koska minulla on ollut näin hauskaa World of Warcraftin kanssa.

Ainakin se matka 85. tasolta 90. tasolle kannattaa kokea kerran, vaikka ei enempää aikoisikaan pelata. Mutta veikkaan, että kun varpaansa kastelee, reissulle jää taas vähän pitemmäksi aikaa. Tulevaisuus? No, pandamaisen zen-henkisesti voisin ehkä todeta, että murehditaan niistä sitten kun on sen aika.

 

 

Lisää aiheesta

Guild Wars 2 (PC)

The Secret World (PC)

Star Wars: The Old Republic (PC)

Lue myös

Dead or Alive 5 (PS3, Xbox 360)

Dishonored (PC, PS3, Xbox 360)

Tekken Tag Tournament 2 (PS3, Xbox 360)

The Walking Dead Episode 4: Around Every Corner (Mac, PC, PS3, Xbox 360)

Tokyo Jungle (PS3)

Torchlight II (PC)

 

Muropaketin uusimmat