World of Warcraft: Wrath of the Lich King (Mac, PC)

13.12.2008 16:30 Miikka Lehtonen

Azerothin sankarit ovat viimeisen neljän vuoden aikana ehtineet tehdä paljon. Tuhannet ja taas tuhannet viholliset ovat kaatuneet taistelussa ja maailma – sekä myös toinen ulottuvuus – on pelastettu jos jonkinlaisilta kauhuilta.

Nyt on edessä paluu kotiin, Azerothin kamaralle. Pohjoisen hyytävässä kylmyydessä päätään nostaa muinainen pahuus, joka uhkaa tuhota taas kerran koko maailman. Isänmaa kutsuu poikiaan ja palkitsee nämä World of Warcraftin ehdottomilla tähtihetkillä.

On vaikea uskoa, että World of Warcraft on ehtinyt jo miltei neljän vuoden kypsään ikään. Pelaajat ovat tulleet ja menneet, tilaajamäärä on ylittänyt kymmenen miljoonan käsittämättömän haamurajan ja tulevaisuus on valoisa – ainakin useiden pelaajien mielestä.

Itse joudun tunnustamaan, että Burning Crusaden loppua kohti minun intoni peliä kohtaan oli täysin lopussa. Tili meni kiinni, eikä tarkoituksenani ollut avata sitä uudelleen, ainakaan pitkiin aikoihin. Toisin kuitenkin kävi, sillä Wrath of the Lich King -arvostelunakki pakotti palaamaan takaisin vanhoille taistelutantereille ja onnistui olemaan niin uskomattoman hyvä, että se palautti intoni takaisin World of Warcraftin julkaisupäivien tasalle. Melkoinen suoritus, mutta millä eväillä tässä onnistuttiin?

Tunne historian paino

Lyhyesti ilmaistuna tarjoamalla enemmän, paremmin, helpommin. Wrath of the Lich Kingin suunnittelufilosofiana on selvästi ollut tehdä pelistä vielä aiempaa sujuvampi ja mukavampi pelikokemus. Tämä on hyvä ratkaisu, sillä monilta osiltaan The Burning Crusade oli tarpeettoman rasittava ja ärsyttävä pelikokemus, minkä tosin ymmärtää. Siinä pilottikokeiltiin useita niistä ideoista, jotka ovat nyt saavuttaneet kypsyyden.

Pelin merkittävin uusi sisältö on Northrendin mantere, jossa pelaajat käyvät sotaansa Arthasta ja tämän pahuuden legioonia vastaan. Lähtökohdat ovat jo huomattavasti paremmat kuin Burning Crusadessa, jossa pelaajat heitettiin vieraaseen ulottuvuuteen kohtaamaan pahiksia, jotka eivät kiinnostaneet ketään. Lady Vashj? Kuka? Missä? Miksi?

Tällä kertaa moista ongelmaa ei ole, sillä Arthas ja pelin maisemat ovat tuttuja Warcraft 3:n traagisesta tarinasta. Sama lienee huomattu myös Blizzardilla, sillä vanhoissa maisemissa vieraillaan usein ja pelin nimihenkilöt pyörivät usein jaloissa. Tulevien luolastojen pomoja kohdataan jo aiemmissa tehtävissä, mikä tuo siihen lopulliseen kohtaukseen uutta fiilistä.

Myös itse Arthas pyörii usein nurkissa herjaamassa pelaajia ja tekemässä pahoja tekojaan, mikä saa koko uuden sisällön tuntumaan yhtenäiseltä tarinalta, joka alkaa Northrendin laiturilta ja huipentuu lopulliseen yhteenottoon Arthaksen kanssa. Tästä siis peukkua pelisuunnittelijoille.

Konkreettisemmin peli nostaa kokemusrajan 80. tasolle, mikä tarkoittaa uusia talenteja, uusia kykyjä ja uusia varusteita. Tälläkin saralla teemana on ollut antaa pelaajille sitä, mitä nämä haluavat. Tankkiluokat pystyvät sooloamaan paremmin, parannus- ja hyökkäysloitsujen ominaisuudet on yhdistetty ja kykypuihin ja muutenkin pelaamista on muutettu reilusti aiempaa mukavammaksi.

Uudistukset saavuttavat huipennuksensa lähiaikoina, kun laajennuksen ensimmäinen sisältöpäivitys lisää mahdollisuuden vaihdella vapaasti kahden talent specin välillä. Näin parantajapappi voi sooloamista varten vaihtaa shadow-speciin ja käyttää silti vanhoja varusteitaan.

Synkeämmille miehille

Tällä kertaa lisälevyssä ei nähdä uusia rotuja tai uusia aloitusalueita, joten alle 70. tason seikkailijoille ei juuri tekemistä löydy. Näiden tilalla peli esittelee ensimmäisen uuden hahmoluokkansa, vieläpä sankari-sellaisen.

Death Knightit ovat entisiä seikkailijoita, jotka ovat matkoillaan kuolleet ja joutuneet Arthaksen ikeen alle. Jampat aloittavat suoraan 55. kokemustasolta ja heidän pelaamisensa vaatii, että on jo pelannut yhden hahmon korkeammalle tasolle. Hahmoluokkana Death Knightit tarjoavat tankkausta ja melee-DPS:ää, erikoistuen erityisesti matseihin, joissa vastustajat tekevät paljon maagista vahinkoa.

Hahmoluokka on tällä hetkellä myös kauniisti sanottuna rikki, pelaajiensa eduksi. Tehoa löytyy siinä määrin, että esimerkiksi pelitestauksen aikana level 77 Death Knightimme tankkasi saman tason eliten ja selkään tulleen alliance-pelaajan ongelmitta. Nerfiä on jo tulossa, mutta siihen asti Azerothin laitumilla kirmaa miljardi uniikkia lumihiutaletta.

Death Knightien paras anti on silti heidän aloitusalueensa, joka on kenties parasta, mitä World of Warcraftissa on nähty. Eastern Plaguelandsin kyljessä sijaitseva alue on äärimmäisen tarinapohjainen ja kertoo pelaajan traagisen tarinan tämän painiessa omantuntonsa kanssa toimiessaan Arthaksen kätyrinä.

Matkalle mahtuu useita eeppisiä kohtauksia ja ikimuistoisia hetkiä, joiden ansiosta jokaisen kannattaa ainakin pelata Death Knightien aloitusalue läpi, vaikka ei itse hahmoluokasta pitäisikään.

Nähtävää ja koettavaa

Northrend on paitsi tarinaltaan, myös suunnittelultaan parasta A-ryhmää. Maisemat ovat huikean komeita ja pelialueet tyyliltään vaihtelevia. Matka kulkee alun tundramaisemista vehreän vihreille metsämaille, muinaisen peikkokaupungin raunioihin ja jopa lohikäärmeiden ikiaikaiselle hautausmaalle.

Huisien maisemien ohella uudet alueet myös tuovat peliin vihdoin sitä, mitä massiivimoninpelaajat ovat kaivanneet: muutosta. Death Knightien aloitusalue ottaa jo kaiken irti niin sanotusta phasing-tekniikasta, jonka avulla pelimaailmaan on mahdollista sijoittaa useita versioita samoista alueista.

Näin esimerkiksi tuoreeltaan paikalle tullut pelaaja voi nähdä edessään ehjän kaupungin, kun taas koko tehtäväketjun läpi vetäneiden maailmassa kaupungista on jäljellä vain rauniot. Tunnelmaa tulee heti peliin ämpärikaupalla, kun tuntee oikeasti vaikuttavansa maailman kohtaloon.

Mikäs siinä on vaikuttaessa, kun myös tehtäväsuunnittelu rokkaa. Mukaan mahtuu toki niitä pakollisia pakkopullatehtäviä, joissa grindataan vaikkapa karhujen kiveksiä, mutta uudistuksena yli yhdellä promillella karhuista on mitä grindata. Jokaista tällaista tympeyttä kohti mukaan mahtuu myös todella omaperäisiä tehtäviä, joissa vaikka jyrätään panssarivaunulla vihollisarmeijoita, tai ikimuistoisia erikoistapahtumia, kuten vaikka Undercityn kaupungin puolustamista hävitykseltä.

Vaikka matka 80. kokemustasolle kestää rauhallisesti pelaten jokusen viikon, missään vaiheessa V-käyrä ei lähtenyt nousuun. Maailmasta löytyy niin paljon uutta nähtävää ja tehtävää, että pelin pariin palaamista odotti joka päivä innoissaan. Tämä on peliin kyllästyneeltä veteraanilta jo suuri kehu.

Parasta Warcraftia

Wrath of the Lich King ei ole kerännyt pelaajilta pelkkää kehua, sillä hardcore-raidaajat ovat hieman käärmeissään. Ymmärrettävästi, sillä pelin mukavoittaminen ja helpottaminen ulottuvat myös instansseihin. Perustason viiden miehen keikat ovat todella lyhyitä ja helppoja kokemuksia, mitä pidän itse puhtaasti miellyttävänä uudistuksena.

Joudun kuitenkin raapimaan päätäni, kun sama filosofia on ulotettu myös raideihin saakka. Se on puhtaasti positiivista, että kaikista instansseista löytyy myös 10 miehen versiot. Täten pienemmätkin killat pääsevät näkemään jokaisen pelin matseista, aivan sitä viimeistä Arthas-matsia myöten.

Jostain syystä Blizzard on kuitenkin ulottanut saman, helpomman pelifilosofiansa Heroic-nimellä kulkeviin 25 miehen instansseihin, jotka tarjoavat kovempaa loottia ja teoriassa myös kovempia haasteita. Kovat killat vetivät ne kaikki läpi jo parissa päivässä. Kirjoitushetkellä kaikki on putsattu jo miltei kaikkien muidenkin raidikiltojen toimesta. Lisäsisältöä on toki tulossa, vieläpä lähiaikoina, mutta vaikeustaso voisi kaivata hieman tuunausta ylöspäin.

On myös toki tunnustettava, että vaikka Wrath of the Lich King on World of Warcraftia parhaimmillaan, se on yhä World of Warcraft. Mikäli massiivimoninpelit eivät kiinnosta tai juuri tämä peli aiheuttaa allergiaa, mielipide tuskin muuttuu.

Tämä tarkoittaa myös, että PVP-pelaajat jäävät väistämättä paitsioon. Vaikka Lich King lisää peliin pari uutta, entistä monipuolisempaa PVP-areenaa, uusia sotakoneita hyödyntävän Battlegroundin ja ulkoilma-alueen, tuntuu PVP yhä pelimekaniikaltaan ja toteutukseltaan kakkostason prioriteetilta. Näinhän se myös Blizzardille on. PVP-vallankumousta odottavia kehottaisinkin yhä suuntaamaan katseensa Warhammer Onlinen suuntaan. Satunnaisemmille PVP-miehille Warcraftin linnoitusten piiritys ja versiointi Normandian maihinnoususta kyllä varmasti maistuvat.

Pohjimmiltaan Wrath of the Lich King on konkreettinen esimerkki siitä, mitä Blizzard tekee parhaiten ja miksi World of Warcraft on maailman suosituin moninpeli. Se tarjoaa pelin yleisölle juuri sitä mitä he haluavat, miellyttävän näköiseen, sujuvaan ja vaivattomaan pakettiin käärittynä. Uusien Achievementiensa, PVP-alueiden ja entistä helpompien grindien ansiosta peli tarjoaa jokaiselle jotain.

Wrath of the Lich King korjaa edeltäjiensä ongelmat ja ottaa niistä kaiken hyvän ja mukavan, tehden niistä aiempaa näyttävämpiä, hauskempia ja sujuvampia. Se on vihdoin se World of Warcraft, jota Blizzard on selvästi yrittänyt hioa esiin viimeisen neljän vuoden aikana. Se sai minut pelaamaan taas peliä kuin suoraan julkaisun jälkeen ja lisäksi odottamaan innolla tulevia koitoksia. Tämä on jo hyvin peliltä, jonka olin reilu kuukausi sitten valmis kiroamaan alimpaan helvettiin.

Tekijä: Blizzard
Julkaisija: Activision Blizzard
Testattu: Windows Vista, Intel Core2Duo E6600, Radeon HD4870, 4 Gt muistia
Saatavilla: PC, Mac
Laitevaatimukset: Windows XP / Vista, Pentium 4 1,3 GHz, 512 Mt muistia, 32 Mt DirectX 9.0c -yhteensopiva näytönohjain
Pelaajia: tuhansia
Muuta: Vaatii sekä alkuperäisen World of Warcraftin että The Burning Crusaden. Peli maksaa 13,99 euroa kuukaudessa.
Pelin kotisivu: http://www.wow-europe.com
Miikka Lehtonen

Toinen mielipide

Wrath of the Lich King tuli ja korjasi potin. Blizzard ylitti jälleen itsensä ja jopa ennakko-odotukset perusteellisesti. Yhtään liioittelematta tai subjektiivisuuteen sortumatta World of Warcraft on nyt parasta massiiviroolipeliviihdettä, mitä tältä planeetalta löytyy.

Nykyperspektiivistä tarkasteltuna alkuperäinen World of Warcraft oli vielä hyvin karkea ja hiomaton, vaikka aikanaan erottuikin edukseen silloisiin kilpakumppaneihin verrattuna. The Burning Crusade muutti World of Warcraftin henkeä ja luonnetta valtavasti, mutta joitakin pieniä ryppyjä jäi vielä kummittelemaan.

Blizzard on kuitenkin oppinut virheistään – jälleen – ja etumatka muihin massiiviroolipelistudioihin jatkaa venymistään. Wrath of the Lich King on toistaiseksi ollut varsin yksipuolisen positiivinen kokemus. TBC-aikakauden pienetkin ärsyttävyydet on korjattu, ja World of Warcraft on nyt juuri niin upeassa kunnossa kuin maailman suosituimmalta massiiviroolipeliltä sopii odottaakin.

Jos hakemalla täytyy hakea kritisoitavaa, niin enemmän tai vähemmän rikkonaisia questeja on tullut vastaan odotettua enemmän. The Burning Crusadessa en muista törmänneeni millään tasolla viallisiin questeihin, mutta Wrath of the Lich Kingissä vastaan on tullut jo kaksi. Onneksi kumpikaan ei ollut niin perusteellisesti hajalla, etteikö pienellä kikkailulla ja sinnikkyydellä tehtäviä olisi saanut hoidettua.

Toinen arvoitus on World of Warcraftin ainainen Akilleen kantapää, PvP, pelaajien väliset taistelut. Henkilökohtaisesti en ole Wrath of the Lich Kingissä vielä ottanut tuntumaa Battlegroundeihin enkä myöskään uuteen Wintergraspin PvP-alueeseen, mutta perinteisesti World of Warcraftin PvP ei ole ollut erityisen palkitseva kokemus, ainakaan verrattaessa suorastaan lumoavaan PvE-puoleen. Wrath of the Lich Kingin ensimmäinen arena-kausi alkaa vasta 17. joulukuuta Euroopassa, joten uuden ajan arena-taisteluistakaan ei ole vielä kenelläkään tuntumaa.

Itse pidin World of Warcraftista puolisen vuotta kestäneen tauon juuri ennen Wrath of the Lich Kingin julkaisua. Kokeilin Age of Conania, siirryin Warhammer Onlineen, mutta lopulta routa ajoi porsaan kotiin. Nyt uinutaan tyytyväisinä emo-Blizzardin kainalossa yli 10 miljoonan muun pikkupossun kanssa.

Jouni Mäki-Panula