WWE 2K14 (PS3, Xbox 360)

24.11.2013 14:00 Miikka Lehtonen

Tekijä: Yuke’s
Julkaisija: 2K Games
Testattu: Xbox 360
Saatavilla: PlayStation 3, Xbox 360
Pelaajia: 1, 2-4 (samalla koneella ja internetissä internet)
Pelin kotisivu: http://wwe.2k.com
Arvostelija: Miikka Lehtonen

Ammattilaispaini on suosittua ja hauskaa ajanvietettä. Miesten saippuaoopperaksi kutsutuissa ohjelmissa isot äijät ottavat yhteen toinen toistaan ihmeellisempien kuvioiden ja tarinoiden tiimoilta. Jatkuvan suosion saattelemana voisi kuvitella, että pelejäkin piisaisi, mutta ei se niin mene. Aivan kuin painimaailmassakin, peleissäkin on vain yksi vaihtoehto: WWE.

Huonona juttuna pelaajien kannalta WWE:n viralliset pelit ovat jo vuosien ajan olleet tasoltaan kyseenalaisia, eikä sinänsä mikään ihme. Todelliset uudistukset loistavat poissaolollaan tiimin puskiessa ulos vuosipäivityksiä toistensa perään.

Viime vuonna saavutettiin eräänlainen pohjakosketus, sillä WWE ’13 oli niin buginen paske, ettei siitä ollut kuin oikeastaan varoittavaksi esimerkiksi. Niinpä tämän vuoden painosta odotettiin kauhulla. Noinkohan Yuke’sin pojat saisivat vuodessa aikaan pientä ihmettä?

Whatcha gonna do, brother?

WWE-pelien lähtökohtainen ongelma on aina ollut se, että ne kuvaavat painia oikeana kamppailulajina. Oikeastihan hienous piilee siinä, että tarkan skriptauksen tai yksinkertaisesti vain kahden ammattilaisen tiukan yhteistyön ja improvisaatiokyvyn avulla pyritään kertomaan kehässä kiehtovia tarinoita. Sellaisia, joihin muut, oikeat lajit eivät välttämättä pysty. Kehässä hyvä jätkä voittaa aina lopulta, mutta sitä ennen tarinoissa nähdään käänteitä ja yllätyksiä koko rahan edestä.

Peleissä ei samanlaisia draaman kaaria tietenkään nähdä, koska ideanakaan ei ole kertoa tarinoita kehässä. Peruspelattavuus kun on mätkintää, vastustajan liikkeiden kääntämistä tätä vastaan ja muuta normaalia tappelupelimeininkiä.

Niiden huippuhetkien ja tarinoiden tavoittelut ovatkin perinteisesti jääneet pelitilojen varaan. Tänä vuonna se kirkkain helmi on 30 Years of Wrestlemania –tila, joka pyrkii vangitsemaan WWE:n kirkkaimman pay-per-view-tapahtuman historian huippuhetket otteluiksi. Pelaaja etenee Wrestlemania kerrallaan ajan historiasta nykyaikaan, kustakin aikakaudesta niitä parhaita matseja pelaten.

Ensimmäiseksi edessä on Andre the Giantin ja Big John Studdin kohtaaminen, jonka jippona oli, että molemmat miehet olivat niin suurikokoisia, ettei kumpaakaan heistä voinut paiskata mattoon. Jos Andre onnistuisi nostamaan Studdin ilmaan ja heittämään takaisin kanveesiin, hän voittaisi 15 000 taalaa, mutta jos Studd lämäyttäisi Andren maahan, jättiläinen joutuisi jättämään painin taakseen.

Oikeasti Andre tietenkin onnistui ja lämäytti Studdia kunnon bodyslamilla. Pelissä matsi on vangittu normaaliksi otteluksi, jossa pelaajalla on kaksi tavoitetta: voita ottelu kuudessa minuutissa ja tee Big John Studdille bodyslam. Näitä tavoitteita täyttämällä avataan uusia matseja ja edetään pelitilassa, joten syytä olisi onnistua!

Ja siitä se Wrestelmanian historia sitten etenee vuosi vuodelta ja matsi matsilta. On mukava katsella uudelleen männävuosien huippuhetkiä ja WWE:n erinomaisen videotiimin kasaamia hypevideoita, mutta matsivalikoima on hieman outo. Kaipasiko joku esimerkiksi oikeasti Goldbergin ja Brock Lesnarin välistä matsia? Ja toisaalta aiemmilta vuosilta on jäänyt puuttumaan paljon sellaisia matseja, joita oikeasti ainakin itse olisin kaivannut, kuten vaikka Ultimate Warriorin ja ”Macho Man” Randy Savagen kohtaamista Wrestlemania VII:stä!

Muuten pelitilat ovatkin sitten suunnilleen tuttuja entuudestaan. Osaa on tuunattu hieman, osa taas on juuri samassa kunnossa kuin viime vuonnakin. Vuosipäivityksen käry leijailee nyt ilmassa voimakkaasti, mutta miten käy, kun hyppäämme kehään?

Bah gawd, King!

Viime vuoden WWE ’13 oli aika pitkälti totaalinen paske. Luokaton tekoäly, bugaava fysiikkamoottori ja oudot puutteet saivat aikaan pelin, jota kelpasi kyllä naureskella YouTube-videoiden välityksellä, mutta josta ei oikein olisi viitsinyt rahaa maksaa. Olin vähintään skeptinen sen suhteen, mitä Yuke’s ehtisi vuodessa pelilleen tekemään, mutta selvästikään tiimi ei ole levännyt laakereillaan: WWE 2K14 on selvästi edeltäjäänsä muikeampi pakkaus.

Peruspelattavuutta tiimi ei ole hirveästi muutellut, mitä nyt mukaan on lisätty uusia OMG-hetkiä, eli niitä painikehästä tuttuja huippuhetkiä. Joku voi paukauttaa lopetusliikkeensä samaan aikaan kahdelle vastustajalle ja niin edelleen. Muitakin tuunauksia löytyy ja sarjan vankkumattomat fanit varmasti niitä arvostavat, mutta tuttu peli tämä edelleen on.

Merkittävin ero entiseen on se, että aiemmin peliä vaivanneet lukuisat bugit ja hölmöydet on korjattu. Tekoäly on parempi, fysiikkamalli ei enää jatkuvasti heittele hahmoja ja esineitä pitkin seiniä ja niin edelleen.

Kaikki uudistukset eivät ole positiivisia. Jostain syystä lyöntianimaatioiden vauhtia on kasvatettu reippaasti, mistä johtuen lyöntien blokkaaminen on nyt todella tuskaista hommaa. Ideana olisi opetella eri liikkeiden oikeat blokkikohdat ulkoa, mikä onkin paperilla varmasti tuntunut hyvältä idealta. Mutta käytännössä se vain turhauttaa. Tekoäly jauhaa pelaajaa turpaan minkä ehtii ja blokkailee liikkeitä epätodellisella tehokkuudella samalla kun itse räpistelee ”too late” – ja ”too soon” –ilmoitusten keskellä.

Mutta hei: nostan silti kehitystiimille hattua. Siinä missä WWE ’13 oli lähinnä huono vitsi, WWE 2K14 tuntuu aivan pelikelpoiselta peliltä. Se on merkittävä saavutus jo sinänsä. Muuten WWE 2K14 tuntuukin sitten selvästi välimallin peliltä. Tiimin katse on ollut puoliksi jo seuraavassa sukupolvessa, jota varten vaaditaan varmasti kokonaan uutta peliä ja pelimoottoria. Samaan aikaan nykyiselle pelille on täytynyt kuitenkin tehdä jotain, jotta joku sen ostaisi. Ja niin tuloksena on peli, joka tuntuu tosiaan lähinnä vuosipäivitykseltä.

Olisi toki epärealistista odottaa paljon enempää, mutta jokaisen itsensä ratkaistavaksi jää, riittääkö tämä ostopäätökseen: viime vuoden peli pienillä tuunauksilla ja korjauksilla, sekä uusi pelitila, joka on ihan kiva, mutta ei niin kiva kuin olisi voinut toivoa. Toisaalta, aivan kuten oikeankin painin kanssa, eipä niitä vaihtoehtojakaan kamalasti ole: jos Vince McMahonin tarjonta ei kelpaa niin pidä hauskaa yksinäsi.