XCOM 2 on ahdistava ja painostava UFO-peli (PC)

24.02.2016 13:05 Miikka Lehtonen

Tekijä: Firaxis
Julkaisija: 2K Games
Testattu: Windows 10, Intel Core i5-4670k, 16 Gt muistia, GeForce GTX 970
Saatavilla: PC
Laitevaatimukset: Windows 7 tai uudempi, Intel Core 2 Duo E700 / AMD Phenom 9950, 4 Gt muistia, 1 Gt DirectX 11 -näytönohjain, 45 Gt levytilaa
Pelaajia: 1, 2 (internetissä)
Pelin kotisivu: https://xcom.com
Arvostelija: Miikka Lehtonen

Ihmiskunta on joutunut muukalaisten orjaksi. Avaruudesta tulleet valloittajat jyräsivät puolustuksemme ja alistivat kansamme. Mutta se oli vain yhden taistelun loppu, ei suinkaan sodan.

Ehei. Vastarintaliike on ladannut paukkuja ja viritellyt kuvioitaan 20 vuoden ajan. Kun alkuperäistä vastarintaliikettä johtanut sankari saadaan vielä mukaan kuvioihin, taistelu ihmiskunnan tulevaisuudesta voi alkaa!

Olen aina fanittanut XCOM-sarjan pelejä aina siitä saakka, kun pelailin kaverilta warettamaani UFO: Enemy Unknownia yli 20 vuotta sitten. Armoton vaikeustaso ja epätoivoinen puolustustaistelu avaruudesta höökiviä muukalaislaumoja vastaan veivät mukanaan, eivätkä ole päästäneet otteestaan.

Samalla teemalla vuonna 2012 julkaistu XCOM: Enemy Unknownkin hurmasi. Se oli armoton, sikamaisen vaikea ja niin pahuksen kiehtova. Kun sille nyt oltiin tekemässä jatko-osaa, olin aivan pähkinöinä. Hieman yli 20 tunnin pelailun jälkeen käteen jäi kyllä paljon turhautumista, kiroilua ja harmaita hiuksia, mutta ei ehkä aina aivan sillä tavalla, kuin olisi voinut toivoa.

Häviäjien leirissä

Sota muukalaisia vastaan on ohi ja me hävisimme. XCOM 2:n virallisen taustatarinan mukaan XCOMin kunniakas taistelu muukalaisia vastaan päättyi lopulta tappioon alkuperäisen pelin voitonhetkistä huolimatta. Muukalaiset valloittivat maapallon ja ovat 20 vuoden aikana muuttaneet sitä näköisekseen.

Se ihmiskunnan osa, joka suostui alistumaan ”yhteistyöhön” muukalaisten kanssa, saa elellä huipputeknologian täyttämissä kaupungeissa, turvallisuuden, rauhan ja yltäkylläisyyden keskellä. Toki tämän hintana nämä yhteistyökumppanit ovat muukalaisille kuin karjaa, jota kerätään ja kuljetetaan suurissa määrissä johonkin. Ihmisten ja muukalaisten DNA:n risteytyksellä tuotetut supersotilaat valvovat kaduilla rauhaa ja isäntiensä etuja. Ne, joita moinen ei kiinnosta, kyräilevät raunioissa ja maaseudulla, toivoen paluuta entisiin aikoihin.

Toivo tästä herää, kun vastarintaliikkeen epätoivoinen isku vapauttaa muukalaisten koekeskuksesta hyvin arvokkaan vangin: alkuperäistä puolustustaistelua komentaneen Komentajan. Tällä kertaa tukena ei tosin ole enää maailman hallituksia, vaan nyt käydään likaista ja vaarallista sissisotaa ja eletään vielä enemmän kädestä suuhun.

Tervetuloa takaisin, Komentaja. Sinua tullaan tarvitsemaan!

Lentävä linnoitus

Kuten aiemmatkin XCOM-pelit, myös XCOM 2 on yhdistelmä strategiaa ja taktiikkaa. Osa peliajasta menee maapallon karttaa katsellessa ja suurista kuvioista huolehtiessa. Nyt merkittävänä erona aiempaan tosin pelaajan käytössä ei ole enää staattista tukikohtaa, josta lähetellään partioita ja torjuntahävittäjiä, vaan muukalaisilta siepattu UFO, jolla sitten lennellään hoitamaan asioita eri puolilla maailmaa.

Pelin runkoa on muutenkin tuunailtu siihen suuntaan, että pelaajan pitää nyt aktiivisesti jahdata ja hankkia erilaisia resursseja ja hyödykkeitä. Jonkinlainen vastarintaliikkeen keskuskoordinaattori kyllä heittelee tilille kerran kuussa vähän massia, mutta valtaosa rahoista ja raaka-aineista täytyy tonkia itse esiin. Ensin pitää laajentaa vastarintaliikkeen verkostoa pitkin maailmaa ottamalla yhteyttä paikallisiin soluihin ja rakentamalla radioverkostoa. Tämän jälkeen solut lähettelevät alueellaan tapahtuvista asioista tietoa pelaajille.

Kaikkien johtolankojen selvittäminen vaatii, että pelaaja lentää tukikohdallaan alueelle ja sitten viettää muutamasta päivästä paljon pitempiinkin aikoihin skannaillen aluetta ilmasta. Käytännössä siis fokus voi olla vain yhdessä asiassa kerrallaan, mikä osoittautuu nopeasti hyvin hankalaksi jutuksi. Tehtäviä asioita kun olisi miljoona.

Resursseja ei ole koskaan tarpeeksi, sillä niitä palaa kaikkeen. Uuden teknologian tutkiminen, aseiden ja varusteiden rakentaminen, verkoston laajentaminen ja operaation pyörittäminen syövät useita erilaisia raaka-aineita, joita kaikkia pitäisi yrittää haalia aktiivisesti. Samalla tukikohtaan tihkuu koko ajan tietoja muukalaisten operaatioista ja mahdollisista iskukohteista. Osa niistä on tasoa ”tämä olisi hyvä tehdä”, osa taas käytännössä pakollisia.

Muukalaiset kun eivät enää ole vain passiivinen voima, joka voittaa, kun pelaaja häviää. Ne jahtaavat nyt itse aktiivisesti omia tavoitteitaan ja omaa voittoaan. Muukalaiset pyörittävät koko ajan erilaisia salajuonia, joita pitäisi pysäytellä tai vihut saavat kuukauden ajaksi kerrallaan todella ikäviä erikoisominaisuuksia ja buffeja. Lisäksi taustalla pyörii koko ajan Avatar-projekti, joka valmistuessaan päättää pelin kertalaakista.

XCOM 2 on sikamaisen vaikea peli. Menee todennäköisesti useita tunteja ennen kuin alkaa hahmottaa kokonaiskuvaa. Sitä ennen fiilis on kuin yrittäisi jonglöörata veitsillä pilkkopimeässä ja side silmillään. Mitä osa-alueita kannattaa painottaa? Mihin vähät resurssit pitäisi pistää? Uskaltaako tämän tehtävän skipata, kun haavoittuneita sotilaitakin pitäisi parannella?

Kaikkeen ei ole koskaan resursseja ja on aivan rutiininomaista, että esimerkiksi rakennusvalikossa seisoo puolen tusinaa kehittynyttä asetta tai panssaria odottamassa vain sitä, että saa jostain raavittua kasaan sen verran harvinaisia raaka-aineita, että ne voi rakentaa. Samaan aikaan jonkinlaisen koherentin puolustussuunnitelman tekeminen on hankalaa, kun kartalla on puolen tusinaa roskispaloa odottamassa sammuttajaansa ja sammutusoperaatiot katkeavat koko ajan siihen, että jossain päin maailmaa puhkeaa uusi kriisi, joka vaatisi saman tien täyttä huomiota.

Onkin todennäköistä, että XCOM 2:ta pelatessaan joutuu aloittamaan pelin uudelleen useampaan kertaan, koska tajuaa siinä 11. tunnin kohdalla, että on oikeasti hävinnyt pelin jo aikaa sitten jonkin alussa tekemänsä töpin takia ja sen jälkeen vain käynyt epätoivoista hidastustaistelua, joka ei voi päättyä kuin yhdellä tavalla. Onko tämä sitten hyvää pelisuunnittelua vai ei, sen saa jokainen päättää. Aitoa XCOMia se kuitenkin on!

Ryhmä tuliasemiin!

Ennemmin tai myöhemmin strategisen kartan tilanteet johtavat siihen, että välejä muukalaisten kanssa on ratkottava asein. Erilaisia skenaariotyyppejä on useita. Joskus pitää vaikka pelastaa vankeja muukalaisilta, toisinaan sabotoida infrastruktuuria, puolustaa omaa UFOa muukalaisten rynnäkköjoukoilta tai vaikka estää muukalaisten kostopartiota polttamasta pakolaisleiriä maan tasalle. Oli tehtävä mikä tahansa, vaikeustaso alkaa haastavasta ja nousee pelin edetessä sinne ”miten helvetissä tästäkin muka pitäisi selvitä?” –sfääreihin.

Pelin alussa taisteluun saa kerralla mukaansa neljä sotilasta, mutta kun tekniikka kehittyy ja johtamiskoulu saa resursseja, määrän voi nostaa lopulta kuuteen. Tämä ei ole paljon, kun vastassa odottaa parhaimmillaan pari tusinaa muukalaissotilasta jo ennen kuin joukkojenkuljetusalukset pudottavat yllättäen niskaan vihollisten lisävahvistuksia!

Omat sotilaat aloittavat uransa geneerisinä alokkaina, jotka eivät osaa juuri mitään eivätkä välttämättä osuisi edes veteen vaikka putoaisivat kanootista. Jos nyypät kuitenkin ihmeen kaupalla selviävät muutamasta taistelusta, he saavat ihan oikean erikoistumisen. Viisi erilaista ammattia määrittävät sen, millaisia aseita kukin sotilas pystyy käyttämään ja millaisia kykyjä tämä saa kokemustasojen karttuessa. Rangerit esimerkiksi liikkuvat nopeasti ja ovat miekkojensa, haulikoidensa ja konepistooliensa ansiosta hyviä lähitaistelijoita. Grenadiereilla taas on hirmukokoiset konetykit ja kranaatinheittimet, joilla pistetään kauempaa puoli korttelia kerralla paskaksi ja palamaan.

XCOM 2:n taistelu on kunnon taktikointia. Lähtökohtaisesti kaikilla sotilailla, niin vihollisilla kuin omillakin, on joka vuoro käytössään kaksi toimintapistettä, joilla voi liikkua, ladata asettaan, ammuskella tai käyttää erikoiskykyjä. Liikkuminen tapahtuu optimaalisesti suojasta suojaan, sillä avoimeen maastoon unohtunut jermu on hyvin nopeasti tykinruokaa: aseet tekevät reippaasti vahinkoa ja tekoäly osaa käyttää pelaajan virheitä häikäilemättä hyödykseen.

Yhtäläisyydet aiempien pelien taistelusysteemiin ovat ilmeiset ja XCOM 2 tuntuukin kovin tutulta. Tämä ei ole toki huono juttu, sillä XCOM: Enemy Unknownin taistelusysteemi oli niin pidetty ja onnistunut, että siitä on tullut oman genrensä mittatikku, johon muita taktiikkapelejä vertaillaan. Uudistuksiakin on tapahtunut. Uudet kyvyt ja uudet hahmoluokat avaavat uusia taktisia mahdollisuuksia ja tietenkin muukalaisillakin on uusia yksikkötyyppejä ja paskamaisia yllätyksiä joka lähtöön. En niitä spoilaa, sillä niiden oppiminen kantapään kautta ja todennäköisesti sotilaan tai parin hengenlähdöllä maustettuna on osa pelin suolaa.

Merkittävin uudistus on, että taistelu ei ala enää aktiivisesta räiskinnästä. Usein XCOMin joukot saapuvat alueelle piiloutuneena ja voivat liikkua vapaasti ympäri taistelukentän reunoja yrittäen tiedustella vihollisen muodostelmien heikkoja kohtia. Kunhan ei räiskimään innostu tai kävele vihollisten näkökenttiin, voi joukkojaan liikutella rauhassa ja yrittää näin etsiä mahdollisimman suotuisia asetelmia taistelun aloittamiseksi.

Ihannetapauksessa homma menee näin: etsitään vihollisten heikko paikka (tai jos on voimiensa tunnossa, kunnon viholliskeskittymä) ja ninjataan suuri osa ryhmästä sopiviin tulipaikkoihin. Annetaan kaikille käsky ampua heti kun viholliset lähtevät liikkeelle ja sitten heitetään yhdellä sotilaalla vaikkapa kranaatti keskelle vihollislaumaa. Viholliset säntäävät kohti suojia ja XCOMin joukot avaavat tulen paukuttaen alienit haaskalta kappaleiksi. Toisaalta kuten Helmut von Moltke jo tiesi aikanaan sanoa, yksikään suunnitelma ei selviä kosketuksesta vihollisen kanssa, joten ihan näin ihanteellisesti se ei käytännössä aina mene.

XCOM-peleihin on aina kuulunut osana se, että joukot ovat myös yksi resurssi, joka kuluu pelin aikana. Siihen kannattaa varautua jo alusta saakka, että sotilaita kuolee. Myös niitä tosi kokeneita ja hyvillä kyvyillä varustettuja supersotilaita, joita on suojellut kanaemon lailla ensimmäisistä tehtävistä saakka. Se sattuu oikeasti!

Kun taistelu todella on hyvin tappavaa, koko ajan takaraivossa on se tieto, että yksikin huonosti harkittu siirto voi tarkoittaa luottosotilaan menetystä. Joku vihollisen lähitaistelutyyppi pääsikin juoksemaan puolustustulen läpi iholle ja repi sotilaan kappaleiksi, joku muukalainen osasikin jonkin ikävän jutun, jota ei osannut aavistella tai sitten vain taistelukenttää peittävän fog of warin syvyyksistä esiin marssii kivitalon kokoinen robotti tykit laulaen. Paskamaiset yllätykset eivät XCOMista lopu.

Niinpä tunnelma on jatkuvasti hyvin ahdistava ja painostava. Jokaista siirtoa pitää miettiä tarkkaan ja tiimin eri osasten sovittaminen yhteen on elinehto armottomilla taistelukentillä. XCOM 2 ei siis petä: taistelut ovat aivan älyttömän jännittäviä, viihdyttäviä ja hauskoja.

Tekniikka tökkii

Pelillisten ansioidensa puolesta XCOM 2 olisi ansainnut todella kovat pisteet ja todennäköisesti suosituspeukunkin. Kun kaikki toimii, kyseessä on todella jännittävä, kiehtova ja haastava strategiapeli. Valitettavasti kaikki ei toimi kovinkaan usein, vaan ongelmia ja tökkimistä riittää koko rahan edestä.

Aloitetaan siitä, että peli on hämmentävän raskas. Alkuperäinen XCOM pyöri jouhevasti ja hyvin, eikä jatko-osa nyt niin hirvittävästi paremmalta näytä, että sen luulisi vaativan koneilta kamalia. Jos yritin itse pelailla niillä asetuksilla, joita XCOM 2 ehdotti, ruudunpäivitysnopeus pyöri 20:n tienoilla. Reilusti herkkuja karsimalla päästiinkin sitten parhaimmillaan 60 FPS:n vauhtiin, mutta todella oudosti peli silti hidastelee ja tökkii jatkuvasti.

Mukana on myös reippaasti bugeja. Taistelun huippuhetkiä kuvataan dramaattisista kamerakulmista: siinä missä normaalisti kamera leijuu korkeuksissa, ikkunan läpi syöksyvää tai muukalaista tykittävää sotilasta kuvataan hienommissa lähikuvissa. Joskus. Toisinaan taas kuvataan läheistä seinää tai lyhtypylvästä, koska kamera bugasi. On tosi hienoa yrittää pelata hakkerointiminipeliä sokkona, koska kamera ei suinkaan näytä hakkerointia suorittavan robotin käyttöliittymää vaan välissä olevaa kiviseinää.

Välillä peli pysähtelee käsittämättömästi useiksi sekunneiksi. Sotilas juoksee suojaan… Ja sitten odotellaan pari, kolme sekuntia, että peli tajuaa animaation päättyneen ja antaa pelaajan taas tehdä jotain. Lataustauot ovat usein käsittämättömän pitkiä päivityksistä huolimatta. Pari kertaa bugien ansiosta sotilaani juuttui johonkin animaation, eikä tätä pystynyt enää koko taistelun aikana komentamaan.

Eikä ongelmia ilman sitä PC-pelaamisen klassikkoa: kaatumisia. ”XCOM 2 has stopped working” tuli tutuksi arvostelua tehdessä ja pari kertaa onnistuin saamaan pelini sellaiseen kuntoon, että taisteluvuoron päättäminen kaatoi pelin aina. Tällöin oli pakko ladata aiempi tallennus ja yrittää uudelleen, mikä toki usein auttoikin, mutta kuvitelkaapa niitä onnettomia, jotka pelaavat vain yhden tallennuksen sallivassa Iron Man –pelitilassa. Miten paljon hatuttaisi menettää 20 tunnin progressio, koska jokin bugi nyt vain kaataa pelin joka kerta tietyn vuoron lopussa?

Niinpä en voi hyvällä omallatunnolla antaa XCOM 2:lle sitä suosituspeukkua, jonka se mielestäni muuten ansaitsisi. Todennäköisesti Firaxis tulee päivittämään peliä ja korjaamaan ongelmia tasaiseen tahtiin kevään aikana. Mutta ”kevään aikana” ei ole nyt. Juuri nyt XCOM 2 turhauttaa, ahdistaa ja hämmentää vähän väliä.

Pitkäpinnaiset ja rohkeat voivat hypätä mukaan jo nyt, sillä jos ongelmat kestää tai niiltä välttyy, tarjolla on todella kiehtova pelikokemus, jolle olisin niin mielelläni antanut kovemmat pisteet. Muiden kannattaa odotella ja katsella tilanteen kehittymistä. Pelin mainioiden modityökalujen ansiosta yhteisö viimeistään tulee paikkailemaan aukkoja ja lisäämään peliin reippaasti uutta sisältöä.

Voi XCOMia!