Uusimmat

Xenonauts (Linux, Mac, PC)

13.09.2014 14:00 Muropaketin toimitus

Tekijä: Goldhawk Interactive
Julkaisija: Goldhawk Interactive
Testattu: PC Windows Vista SP2, Intel i3-2100, 8 Gt muistia, NVidia GeForce GT 550 Ti
Saatavilla: Linux, Mac, PC
Laitesuositus: PC Window Vista / 7 / 8, Intel 2Ghz+ prosessori, 1 Gt muistia, 256 Mt näytönohjain
Pelaajia: 1
Muuta: Ladattava peli, hinta 24,99€.
Pelin kotisivu: http://www.xenonauts.com
Arvostelija: Jani Salomaa

Scifistrategia UFO: Enemy Unknown (jenkeissä X-COM: UFO Defence) kärsi pitkään kehnoista tai keskinkertaisista jatko-osista ja kopiointiyrityksistä. 20-vuotisjuhlan myötä se on nyt saanut parin vuoden sisään jo toisen arvoisensa uusintaversion. Firaxiksen XCOM: Enemy Unknown (2012) kattoi ufopöydän 3D-konsolisukupolvelle, mutta nyt indiekehittäjä Goldhawk Interactiven Xenonauts näyttää, millaista PC-pelaaminen oli parhaimmillaan 90-luvulla: tunnelmallista, armotonta, palkitsevaa ja hauskaa.

Xenonautsin taustatarina on retroversio alkuperäisestä:  ufot keskeyttävät kylmän sodan vuonna 1979, sillä yhtäkkiä koko maailmalla onkin yhteinen vihollinen. Salaisen järjestön johtajana tehtäväsi on kehittää tukikohtia, keksiä ja rakentaa uutta teknologiaa, lähettää hävittäjiä ampumaan ufot taivaalta ja niitata maankamaralle asti selvinneet iskuryhmällä.

Xenonauts on sotilaallisen karu alkuruudusta alkaen.

Jos XCOM: Enemy Unknown oli uusintaversioksi kuin komea, virtaviivainen ja helposti ohjattava stealth-hävittäjä, on Xenonauts sisältä käsin uusittu vanha venäläinen pommikone muhkealla pommikuormalla. Se syventää ja päivittää monia pelimekaniikkoja, ja sitten antaa pelaajalle vapaat kädet.

Xenonauts onnistuu tärkeimmässä: se tavoittaa alkuperäisen UFOn tunnelman. Klassikon taistelut herättivät aikoinaan teini-minussa ihan fyysisen tärinäpelkoreaktion, joka purkautui onnistuessa villinä tuuletuksena. Xenonauts pisti wanhentuneen minän melkein hakemaan nitroja, mutta myös ilahdutti. Ikävä kyllä peli tulee ryppyineen.

Sarjatulella voi pakottaa vihollisen pitämään päänsä matalalla, jolloin heidän taistelukykynsä laskee merkittävästi.

All my bases are belong to me

Xenonauts avautuu reaaliaikaiselle maailmankartalle. Jonnekin päin maailmaa sijoitetaan alkutukikohta, joka tarjoaa tutka- ja hävittäjäpeiton noin Euroopan kokoiselle alueelle. Ufoja tulee aalloissa ja tutkapeiton ulkopuolinen kartta peittyy pian huolestuttavista raporteista.

”Lehmiä kaapattu Intiassa”, ”risteilyalus upotettu Japaninmerellä, 156 kuollutta.” Elävän oloiseen maailmaan on helppo upota, ja uhrilaskurin karttuessa epätoivo iskee: tuo kaikkiko pitäisi pystyä estämään!?

Kun uusi XCOM yksinkertaisti strategisen osuuden yhteen tukikohtaan, Xenonautsissa niitä voi ja pitää rakentaa lisää. Kuukausittain tuleva rahapotti riippuu siitä, kuinka hyvin eri alueita pystyy suojaamaan. Edes ihmiskunnan viimeinen toivo oikeuta rajattomaan luottoon. Konkurssi iskee, jos viisi maanosaa vetäytyy puolustusprojektista.

Onneksi Xenonauts minimoi tukikohtien mikromanageroinnin. Käytännössä jokaiseen tarvitaan tutka, mutta muuten hangaareita, laboratorioita, ohjuspuolustusta ja sen sellaista saa tehdä halunsa ja rahavarojensa mukaan. Tutkimus ja keksintöjen rakentaminen on suoraviivaista, eikä turhaa ”muista rakentaa riittävästi lippaita aseisiin, tai huomaat olevasi nakuna taistelukentällä” -näpräystä ole. Lentokoneiden aseetkin päivittyvät automaattisesti.

Xenonautsilla on myös nokkela selitys sille, että miksei ihmiskunta jää heti alkuunsa alieneiden ylivoimaisen jyrän alle. Muukalaisten on näet muunnettava isommat aluksensa toimimaan myös ilmakehässä. Muunnostyöt etenevät vääjäämättä pelaajan ulottumattomissa kiertoradalla, ja niinpä taivaalta laskeutuu tasaisesti yhä isompia rasseja ja vahvempia vihollisrotuja. Kehity vähintään samassa tahdissa tai kaadu.

Alieneiden tainnuttaminen vaatii uhkarohkeutta, mutta on ainoa keino liikuttaa juonta eteenpäin.

Säpinää maailmankartalla. Yksi UFO tiputettu, pari muuta vielä ilmassa. Yksi on onnistunut laskeutumaan Saksaan, siispä iskuryhmä perään.

Teknologiapuu ei ole laaja, mutta sitäkin palkitsevampi. Uusia leluja saa sopivin väliajoin, suurin osa tuntuu voimakkailta ja niitä tekee heti mieli päästä testaamaan kentällä. Olo on kuin lapsella karkkikaupassa, kun vihdoin saa niskalenkin vihulaisesta, vaikka edes hetkeksi. Seuraava karkki on aina riittävän lähellä, että jos vielä kävisi sen yhden taistelun…

Sugar, you’re going down

Kun ufo pärähtää tutkakantaman sisään, lähetetään hävittäjät sen perään. Ilmataistelu käydään Xenonautsissa hyvin tyylikkäästi reaaliaikaisena koiratappeluna tutkakuvassa, jolla yhteen iskeytyy enintään kolme alusta per puoli.

Vuoden 1979 munankuoret ja myöhemmätkään hävittäjät eivät kovaa kurmotusta kestä. Pärjätäkseen pitää käyttää pausetusmahdollisuutta, hävittäjien yhteispeliä, väistöliikkeitä ja jälkipoltinta. Automaattiohjauksessa alukset ottavat kohteisiinsa surkeat lähestymiskulmat , joten käsin säätö kannattaa.

Jokaisen ilmataistelun voi myös jättää koneen arvottavaksi sekunnissa, missä se tekee OK jälkeä, kertoopa reilusti onnistumisprosentinkin etukäteen. Rutiinipudotusten osalta tämä on loistojuttu. Vaikeissa paikoissa pelaaja voi usein vääntää voiton ylivoimasta ihan omalla taidollaan.

Kokonaisuutena Xenonauts löytää mielestäni hyvän tasapainon ilmataisteluiden nopeuden, syvyyden ja taidon väliltä verrattuna UFOn ja uuden XCOMin ultrayksinkertaistuksiin. Palkitsevaa kaikin puolin.

Yksi hävittäjä toimii houkutuslintuna, kaksi muuta hakeutuu vihollisen vanaveteen sen ampumasektorin ulottumattomiin.

Plasma Rokan syö

Kun ufo on tiputettu tai se pääsee laskeutumaan ehjänä, niin alkaa Xenonautsin varsinainen pääruoka: alieninmetsästys maankamaralla. Homma toimii vuoropohjaisesti. Sotilailla on nippu aikapisteitä, joita sitten käytetään kaikkeen, liikkumisesta ampumiseen. Jos pisteitä jättää riittävästi varastoon, ampuu sotilas vihollisen vuorolla näkökenttäänsä tulevia kohteita. Edetessä varovaisuus on valttia, sillä alienitkin väijyvät ja näkevät pitkälle.

Taktisten taisteluiden tunnelmaa on pakko ylistää. Ihan rutiinikeikkoihinkin voi osua hetkiä, jolloin aikuisvaippa olisi ihan hyvä veto. Se tunne, kun tiedustelee kenttää ja puskee valvotun alueen rajoja taaksepäin, musiikki takoo pahaenteisesti pau, pau, pau, pau, pau… Astuu askelen, toisen, yhden liikaa – ZIPAU! Pimeydestä tärähtävä plasmapallo kärväyttää pusikon jalkojen alta! Parempaan suojaan!

Hermoja ja aikaa säästää se, ettei jokaisen pudotetun ufon perään ole pakko ravata, sillä ilmapommitus hoitaa homman hetkessä. Tästä saa rahaa, mutta maataistelut tuottavat enemmän, ja ovat ainoa keino saada tutkittavaksi vihollisteknologiaa sekä kerryttää miehille kokemusta.

Kehittyvät taidot ovat kultaakin kalliimmat, sillä alokaskaarti koostuu käsittämättömistä tunareista, joiden taisteluteholle nauraisivat Suomen armeijan kirjuritkin. 18 prosentin osumamahdollisuus ladon seinään sen sisäpuolelta sarjatulella on realiteetti, jolle on helppo kikattaa koko lyhyt matka sankarihautaan.

Ryhmän tarkk’ampuja eversti Apatia on eliittisotilaaksi hieman möhömahainen, mutta toimintapisteitä ja tarkkuutta riittää.

Huippuunsa kehitetty jermu vastaa noin kolmea alokasta, ja parhaisiin sotilaisiin muodostuu oudon vahva henkilökohtainen kiintymys, kuin taistelutovereilla konsanaan. Ikävä kyllä hahmot näyttävät geneerisiltä ja tylsiltä. Persoonallisuutta ja/tai huumoria voi itse tehdä nimeämällä sotilaat uudestaan vaikkapa Tuntemattoman sotilaan hahmojen mukaan.

Firaxiksen XCOMissa minua ärsytti se, että iskuryhmässä oli vain 4-6 miestä ja kartat yleensä kapeita putkia. Xenonautsin 8-12 sotilaan tiimi vastaa jo armeijajoukkuetta, mikä mahdollistaa vastaavat ”oikeat” taktiikat. Bonuksena yhden tai miehen menetys ei vielä kaada koko tehtävää. Kartat ovat laajoja, joten loistouutuutena tehtävän voi läpäistä yksinkertaisesti valtaamalla ufon. Ei tarvitse metsästää sitä kartan viimeisen nurkan puska-alienia.

Ryhmän yhteispeli on pakollista, jos sotilaansa meinaa kotiin tuoda. Muuten käsiä ei ole sidottu. Etenetkö yhtenä tulivoimaisena pallona, hajaannutko taistelupareiksi vai lähetätkö tiedustelijat hakemaan maaleja konekivääreille? Alienit terrorisoivat Tukholmaa, siispä koko likaiselle tusinalle singot käteen ja rakkaan naapurin tukkiluoto sileäksi. Shock and awe, baby!

Sotilaat eroavat lähtötaidoiltaan, ja esimerkiksi vahvan ja tarkan yhdistelmä soveltuu parhaiten konekiväärimieheksi. Xenonauts antaa kuitenkin pelaajalle täyden vapauden päättää roolituksen ja aseistuksen. Tämä pesee XCOMin hahmoluokkasysteemin sata-nolla.

Vihollistekoäly on ihan jees -tasolla. Yhdessä ne eivät osaa toimia, mutta hakeutuvat sentään suojaan ja perääntyvät ylivoiman edessä. Kentällä voi olla myös siviilejä, joista osa jopa taistelee pelaajan puolella. Hauskaa piti, kun grönlantilainen mursunmetsästäjä pelasti mieheni pulasta.

Alusten aseet päivittyvät näppärästi automaattisesti teknologian kehittyessä.

Ruma alieninpoikanen

Xenonauts on kiltisti sanottuna nostalgisen näköinen. Enemy Unknownin elokuvamaisuuteen on muutama valovuosi. Kaikki on ihan toimivaa, mutta kauniiksi tätä ei voi kutsua. Äänimaailma on samoilla linjoilla. Taistelumusiikki on mainiota ja sotilaiden mykkyys itse asiassa plussaa, sillä mielikuvitus kyllä keksii heille ihan omat repliikit, varsinkin kirosanat.

Xenonautsin huonoin puoli on kiireisen itseni mielestä kampanjan kesto. Peli kyllä etenee tasapainoisesti ja haastavuutensa säilyttäen, mutta viimeiseen taistoon mennessä on jauhettu aika monta kymmentä puolen tunnin maataistelua. Lopputaistelu itsessään on valitettava pannukakku.

Käyttöliittymä toimii yleisesti hyvin, mutta olisi ansainnut loppusilauksen. Varsinkin sotilaiden hallinta ja varustaminen on aivan liian monimutkaista. Yhdestä valikosta näkee miesvahvuuden kykyjen mukaan, toisesta yksilöidään varustus ja kolmannesta asetellaan miehet kuljetusalukseen.

Joillain vihollisilla on PSI-voimia, joilla ne voivat aiheuttaa paniikkia ja pahimmillaan ottaa sotilaan kontrolliinsa. Ärsyttävää oli se, että alienien kaappaama sotilas toimii heti, eikä alkuperäisen UFO:n mukaisesti vasta seuraavalla vuorolla. Tältä kun ei voi suojautua muuten kuin hajauttamalla miehet pitkin kenttää – mikä on vähintään yhtä vaarallista – tai palkkaamalla alusta alkaen vain sotilaita, joilla on korkea bravery-arvo. Xenonauts ei anna pelaajan miehille PSI-voimia lainkaan, mikä ei sinänsä haitannut. Nyt ne ovat muutoin heikoimpien vihollisten erikoisvoima.

Ei hyvältä näytä. Viisi vihollista näkyvissä ja osumaa tulee.

Vihollisen vuorolla ristitään sormet ja toivotaan, että on jättänyt sotilaille riittävästi toimintapisteitä ampumaan näkökenttään tulevia alieneita.

Maastossa ei ole korkeuseroja, mikä kummastuttaa, kun taloissa ja lentäen yläkerroksiin kuitenkin pääsee. Eivätkä alienit ole pelin ainoita ötököitä, sillä peli kaatui pariin kertaan, katoista näkee joskus läpi, ja niillä ollessa oli vaikea havainnoida näkökenttää ja nähdä mihin voi ylipäätänsä ampua. Ei mitään katastrofaalista, mutta päivityksiin on jäänyt hiomisvaraa.

Isompi haitta on se, että pelin mukana tulee kovin rajallinen määrä taistelukenttiä. Samat maisemat toistuvat aivan liikaa. Editori tulee kyllä mukana, ja fanit ovat jo julkaisseet lisäkenttäpaketteja. Moninpeliä ei ole eikä tekijäfirman mukaan tule, mutta eipä sillä olisi ollut yksittäisten taisteluiden käymisen lisäksi paljoa käyttöä.

Tietokanta Xenopedia vastaa pelin parhaasta taiteesta.

Alienit näyttävät Xenopedian kuvissa uhkaavammilta kuin taistelukentällä.

Karvaisten veteraanien vaihtoehto

Xenonauts on kuin hyvä upseeri: kova mutta reilu. Pärjääminen on lopulta ihan pelaajan omasta taidosta kiinni. On mahtavaa huomata kehittyvänsä itse yhdessä sotilaidensa kanssa pelituntien kertyessä.

Alokaskausi saisi silti olla helpompi. Tutoriaalia ei ole ja mukana tulevat PDF-dokumentit opettavat mekaniikat, eivät strategiaa tai taistelutaktiikkaa. XCOM-veteraaneillekin suosittelen ensipelissä tallentamista usein. Peli näet heittää kehiin ihan omia yllätyksiä, joista voi mennä koko kampanja odottamatta metsään. Vaikeusaste on kova jo normal-tasolla.

Palkitsevimman, mutta samalla armottomimman, pelikokemuksen saa ironman -tilassa, jossa peli tallentuu automaattisesti, eikä tehtäviä ei voi aloittaa alusta. Jokaisella päätöksellä on lopullinen seuraus: Johdatit kymmenien taisteluiden huippuveteraanin liian huolimattomasti aukealle, missä pari puun takaa tulevaa sarjaa niittaa hänet alle sekunnissa – oma mokasi. Siispä näppäimistö seinään, valitut sanat päälle ja lopun ryhmän kanssa kostamaan! Jos ironman-kampanjasta selviää, voi oikeasti taputtaa itseään selkään.

Xenonauts vai XCOM? Aloittelijoille jälkimmäinen on helpompi tapa päästä sisään pelityyppiin, mutta Xenonauts antaa veteraaneille sellaisen vapauden, syvyyden ja tunnelman paketin, joka kestää kulutusta pitempään.

 

Tämä on lukijamme kirjoittama artikkeli. Julkaisemme mielellämme lukijoidemme kirjoittamia arvosteluja, esittelyjä ja artikkeleja. Jos haluaisit esitellä Domessa vaikkapa jonkin indie-pelitalon tuotoksen, jonkin muun luomuksen tai omia ajatuksiasi, niin ota ihmeessä yhteyttä pelitoimitukseen sähköpostitse.

 

Wiikon wanha: UFO: Enemy Unknown

XCOM: Enemy Unknown on piristänyt strategiakansan päivää urakalla viime kuukausien ajan. Upea uusi näkemys klassisesta ufopelistä on valvottanut myös päätoimittaja JOKia, joka koki viime yönä todellisen valaistumisen hetken. Tiedemiehet näet komensivat rakentamaan tukikohtaan Gollop Chamberin.

Gollop Chamber? Niinkuin… Julian Gollop? UFO/XCOM-pelin alkuperäisen tekijän mukaan? Kipinöinnin jälkeen onkin pakko muistella wanhoja.

 

Lisää aiheesta

Mulkaisu: The Bureau: XCOM Declassified

Mulkaisu: XCOM: Enemy Unknown

Mulkaisu: XCOM: Enemy Within

The Bureau: XCOM Declassified (PC, PS3, Xbox 360)

UFO: Extraterrestrials (PC)

XCOM: Enemy Unknown (PC, PS3, Xbox 360)

XCOM: Enemy Within (PC, PS3, Xbox 360)

 

Muropaketin uusimmat