Ziggurat (PC, PS4, Xbox One)
Tekijä: Milkstone Studios
Julkaisija: Milkstone Studios
Testattu: PC Windows 8.1, Intel Core i5-4670k, 16 Gt muistia, GeForce GTX 970
Saatavilla: PC, PlayStation 4, Xbox One
Laitevaatimukset: PC Windows XP tai uudempi, tuplaydinprosessori, 2 Gt muistia, DirectX 10 -yhteensopiva näytönohjain
Pelaajia: 1
Muuta: ladattava peli, hinta 13,99 euroa (Steam)
Pelin kotisivu: http://www.milkstonestudios.com/games/ziggurat/
Arvostelija: Miikka Lehtonen
Räiskintäpelien muuttuessa aina vain tarinavetoisemmiksi ja suuremmiksi on ihan kiva nähdä välillä pelejä, jotka palaavat genren juurille. Vihainen mies, pino vihollisia ja isoja aseita.
Zigguratin tapauksessa vihainen mies on velho, aseet ovat loitsuja ja viholliset… No, niitä on pino.
Indie-kehittäjät ovat ilahduttavasti tilkinneet pelaamisen veneessä aukkoja, joita suurilta studioilta jää. Enkä millään usko, että mikään iso studio olisi julkaissut Zigguratia. Se kun on roguelike-elementtejä sisältävä räiskintäpeli, jossa riittää vauhtia ja old school –charmia koko rahan edestä.
Satunnaista magiaa
Ziggurat on äärimmäisen nopeatempoinen refleksiräiskintä, jossa velho laskeutuu proseduraalisesti luotuun luolastoon vain taikasauva ja älli apunaan. Proseduraalinen generointi tarkoittaa sitä, että pelimaailma luodaan joka kerta satunnaisesti olemassa olevista elementeistä. Kartat muistuttavat Zelda-pelien luolastoja: niissä on huoneita, jotka ovat ovien kautta yhteydessä toisiinsa.
Huoneita on paljon erilaisia. Osassa voi olla vaikka erilaisia ansoja. Tällä kertaa pitäisi hyppiä vuoroittain syttyvien ja sammuvien tolppien nokassa aarrearkkua kohti, ensi kerralla ehkä seinistä lentää tulipalloja. Joissain huoneessa voi olla aarteitakin, mutta useimmiten niissä on pino vihollisia, jotka pitäisi tykittää kumoon, jotta ovet taas aukeavat.
Vihollisia on tarjolla suuret määrät. On hirmuliskoja, jotka syöksyvät vauhdilla päälle, on kummitusnaisia, jotka leijuvat korkeuksissa pelaajaa sniputellen, on tulipalloja mörssärin tavoin heitteleviä kummituspanssareita ja ties mitä muuta. Kaikilla on omat taktiikkansa ja kaikki vaativat omat lähestymistapansa, jotta taistelun tuloksena ei ole kunnon turpasauna pelaajalle.
Useissa taisteluissa on myös satunnaisesti arvottuja muuttujia. Ehkä tällä kertaa hirviöt tekevät tuplavahinkoa, tai kaikki saavat Quakesta tutun Quad Damage –power upin. Tai ehkä tällä kertaa naureskellaan next gen –peleille, joissa kaikki on harmaan tai ruskean sävyjä?
Kun vihollisia sitten pieksää, ne pudottavat esineitä ja kokemuspisteitä sisältäviä kristalleja. Aina tason kilahtaessa mittariin saa valita parista tai kolmesta ominaisuudesta, jotka valitaan aina niin ikään suuresta altaasta. Joku voi kasvattaa tiettyjen aseiden ammuskapasiteettia, toinen taas vaikka arpoo ammuspoolit uusiksi tai antaa pelaajalle vähän kestoa aina kun peliin ilmestyy hirviöitä.
Ominaisuuslistan viimeistelevät kätketyt huoneet, joita joka kerroksesta löytyy ainakin yksi, sekä joka kerroksen lopussa seisova pomohirviö, joka pitää kellistää ennen kuin tie seuraavaan kerrokseen aukeaa.
Simppeli peli, mutta aika koukuttava. Ja nyt kerron, miksi.
Paljon loitsuja, paljon mahdollisuuksia
Ziggurat, samoin kuin monet muutkin proseduraaliset pelit, hyötyy paljon siitä, että jokainen pelikerta on erilainen. On todella hauska pistää aivot narikkaan ja sukeltaa pelimaailmaan, jossa taistelu on niin nopeatempoista, että kaiken tulee lähteä selkäytimestä, jotta pelistä tulee mitään.
Myös asevalikoima on mielenkiintoinen. Pelaajalla on neljä asepaikkaa, joista yhden täyttää aina perusase, taikasauva. Sen ammukset ovat loppumattomat, mutta se on heikko. Kolme muuta paikkaa ovat ikään kuin asetyyppejä. Yksi on aina haulikko-henkinen lähitaisteluase, toinen sarjatuliase ja kolmas raskaampi ase. Mutta vaihtoehtoja yhden paikan sisällä riittää.
Vaikkapa haulikko-henkisiä loitsuja on useita. Yksi heittää kädestä tulipallorykäleen. Toinen paukauttaa ruudun miltei kokonaan vaakatasossa täyttävän magic missile –rintaman ja kolmas ammuskelee vihollisiin hakeutuvia taikavasamia. Ja sitä, minkä aseen milloinkin saa, ei voi taata. Yhdellä pelikerralla sain itse vain pelkkiä haulikkoloitsuja, ja niitähän ei voi olla kerrallaan mukana kuin yksi. Niinpä sain lähinnä valita, minkälaisen haulikon halusin. Olihan se hieman turhauttavaa, kun muiden loitsutyyppien manat – eli ammukset – olivat koko ajan täynnä, mutta itse loitsuja ei vain tippunut. Toisella kerralla sainkin sitten jo pelin ensimmäisiltä tasoilta aika täydellisen asevalikoiman ja puskin sillä loppupomoon saakka.
Satunnaisuus on muutenkin aika kiikkerä kaveri. Kentistä löytyy esimerkiksi muinaisten jumalten alttareita, joissa voi uhrata osan kestostaan tai ammuksistaan pyytääkseen jumalten suosiota. Sillä ”pomolle saakka” –ajollani sain alttareilta hyviä bonuksia. Toisella kerralla jumalat kusivat muroihin ja heittelivät ”ammuksia on enemmän, mutta loitsut ovat heikompia” –tyylisiä kirouksia niskaani.
Eroa siis löytyy ja joskus peli tuntuu suorastaan epäreilulta. Mutta surkeinkin ajo loppuu aikanaan ja sitten peliin pääsee taas pikavauhtia uusiksi. Ajojen kertyessä plakkariin sataa uusia aseita, uusia bonuksia ja uusia hahmotyyppejä, joista jokaisella on omat pienet erikoisuutensa. Tämä pitää pelin tuoreena, ainakin jonkin aikaa.
Se Zigguratin suurin ongelma kun on, että sitä ei ole kamalan paljon. Satunnaisuudella on pyritty kompensoimaan myös sitä, että erilaisia vihollisia, loitsuja ja huoneita ei kuitenkaan ole niin kamalan monta. Minulla ei mennyt kuin pari päivää, ennen kuin peli alkoi menettää uutuudenviehätystään ja uusien yllätysten odottelun sijaan edessä oli vanhojen ja tuttujen juttujen kierrätystä.
Kehitystiimi kyllä päivittää peliään aktiivisesti, joten tilanne on viikko viikolta parempi. Nytkin Ziggurat on jo hyvä ja tervetullut lisä pelaamisen maailmaan ja ihanteellinen peli pieneen ”aivot narikkaan ja henkisiä akkuja lataamaan” –pelailuun. Pienillä tuunauksilla ja lisäyksillä se olisi suorastaan erinomainen peli.
Lisää aiheesta
Guns, Gore & Cannoli (Mac, PC)
Wolfenstein: The Old Blood (PC, PS4, Xbox One)
