Arvostelu: Strategiapeli Age of Wonders: Planetfall koettaa haukata kerralla liian ison palan

Pitkäikäinen 4X-strategiapelisarja heittää fantasiapelleilyn (lähes) kokonaan sivuun tieteisfiktion tieltä, mutta jättää perustukset kuntoon.

Julkaisupäivä: 6.8.2019
Studio: Triumph Studios
Julkaisija: Paradox Interactive
Saatavilla: PC (Windows, testattu), PlayStation 4 & Xbox One
Pelaajia: 1-8
Ikäraja: 16
Peliä pelattu arvostelua varten: 26 tuntia

Kahden vuosikymmenen kypsään ikään ennättänyt 4X-strategiasarja Age of Wonders on ollut parasta lääkettä Master of Magic -vajareista kärsineille faneille, jotka ovat epätoivoisesti odottaneet jatkoa Simtexin alkuperäisklassikolle. Siinä missä MoM-tunnelin päässä alkaa viimein näkyä valoa Slitherinen IP-hankinnan myötä, ihmeiden aika kutsuu himokkaat pelaajat luokseen jo viidettä kertaa. Fantasialeikit saavat tosin väistyä scifin tieltä.

Fantsusta diggaavien ei kannata kuitenkaan pelätä, sillä Age of Wonders: Planetfallin käsitys tieteistroopeista on muikean kaukana perinteisistä. Toki valikoimissa ovat ne pakolliset ihmiset tankkeineen, mutta miltä kuulostaisi vaikkapa itsensä takaisin kokoon parsivat kyborgizombit? Tai orja-armeijoita hyödyntävä avaruusmafia? Eikö? Okei, entäpä lasereita ampuvilla dinosauruksilla ratsastavat amatsonisoturit?

No sitähän minäkin.

Planetfall ei siis syöksy tieteistouhuiluun hampaat irvessä, vaan yhdistää kepeään maailmaansa yhtä paljon puhdasta fantasiaa kuin futuristisempia pastisseja Mad Maxista Starship Troopersiin. Juoni ei tosin ota aivan kaikkea irti asetelmasta ja on suoraan sanoen vähän mielikuvitukseton. Premissinä toimii mystinen kosminen kataklysmi, jonka seurauksena pelin kuusi rotua eristäytyivät toisista ja kohtaavat nyt vuosisatojen jälkeen taas toisensa. Vaikka taustalla vilautellaan niin geenimanipulaation kuin orjuuden vaaroja, niihin ja niissä esiintyviin hahmoihin ei ennätä kunnolla pureutua kahden tehtävän minikampanjoista koostuvan rakenteen vuoksi.

Pelin suola on tosin genren tapaan kampanjasta irrallaan.

Planetfall luottaa 4X-genren nautinnollisiin peruspylväisiin, joten pelaajat pääsevät tutkimaan, laajentamaan, hyödyntämään ja tuhoamaan noustakseen ruokaketjun huipulle. Omaa valtakuntaa rakennetaan vuoro kerrallaan kehittämällä parempaa teknologiaa, tutkimalla planeettoihin ripoteltuja raunioita sekä nuijimalla vastustajat kanveesiin joko sanoin tai joukkotuhoasein. Master of Magic -lainat näkyvät taas siinä, miten tämä on varsinaisesti toteutettu.

Omien armeijoiden kylkeen voi liittää nimittäin kehitettäviä sankareita, joita voi varustaa raunioista löytyvillä varusteilla sekä kehitettävällä teknologialla. Tasonnousujen myötä näille pystyy valitsemaan lisäksi erilaisia piirteitä koko armeijan suorituskykyä parantavista bonuksista aina yksilöllisempiin kykyihin ja erikoisliikkeisiin saakka. Yksiköitä voi toki liikutella kartalla itsekseenkin, mutta johtajan tuomat edut antavat usein selkeän etulyöntiaseman taisteluissa.

Myös yksittäisiä yksiköitä pääsee muokkaamaan, mutta näiden varustelu ei ole aivan yhtä monipuolista kuin sankareiden. Aseiden ja ajoneuvojen sijaan näihin voi pultata kolme modifikaatiota, joita kehitetään oman rodun ja valitun salaisen aatteen teknologiapuita ruksimalla. Sähkövahinkoon erikoistuneet yksiköt voivat esimerkiksi lisätä aseisiinsa mahdollisuuden lamauttaa vastustajat vuoroksi, kun taas muukalaisruttoon erikoistuneet voivat sylkeä vihollisiin itiöitä, jotka hyvässä lykyssä purskahtavat taisteluiden päätteeksi vastustajien kehosta chestburstereiden lailla luoden kokonaan uusia yksiköitä.

Juuri erilaisten variaatioiden määrä on Age of Wonders: Planetfallissa huikea, sillä kukin kuudesta rodusta ei poikkea toisistaan ainoastaan kosmeettisesti, vaan ne ovat myös mekaanisesti keskenään hyvin erilaisia. Hyönteismäiset kirk’ot kynsivät lähitaistellen ja toisiinsa kiinni liimautuen, kun taas polvenkorkuiset dvarit luottavat räjähteisiin ja raskaaseen kalustoon. Pelattavien rotujen lisäksi pelissä on pienempiä neutraaleja osapuolia, jotka tarjoavat niin ikään omat uniikit yksiköt – jättiläispingviinit, check! – liittolaisilleen.

Tämä johtaa tosin opeteltavien asioiden valtavaan kirjoon, joka uhkaa saattaa jopa 4X-genren veteraanit alkuun polvilleen – puhumattakaan genreen vihkiytymättömiä. Eikä peli tarjoa juuri opasteita kummallekaan. Esimerkiksi kaupunkien kasvu tapahtuu viereisiä läänejä lunastamalla, joissa on niin ikään omanlaiset piirteet. Alueen biomit parantavat tiettyä osa-aluetta, joita voi vielä erikseen parantaa teknologioilla. Erillinen tiedelaitos saattaa boostata puolestaan kehitystä, mutta yhtä lailla provinssissa voi olla laskeuman jäämiä, jolloin sen tuotantoarvot menevät miinukselle. Kaikkea voi usein korjata, hyödyntää tai joidenkin aatteiden osalta jopa terraformoida koko helahoito toisenlaiseksi.

Eri variaatioiden määrästä huolimatta on kuitenkin hieman yllättävää, kuinka nopeasti pelin strateginen hallinnointi muuttuu merkityksettömäksi. Teknologioiden osalta on usein parasta valita yksi haara kerrallaan kuljettavaksi, koska loppupään yksi keksintö on usein suvereenisti parempi kuin monta alkupään keksintöä jokaiselta osa-alueelta. Kaupunkien kasvattaminen osoittautuu nopeasti myös yhdentekeväksi, sillä juuri millään pytingillä ei ole kunnossapitovelvoitteita, joten metropolit on paras rakentaa täyteen kaikesta mahdollisesta.

Sama koskee oikeastaan mikromanagerointiakin. Vaikka pelissä on genren perusmittarit kansalaisten tyytyväisyyden ja tuotannon tehokkuuden mittaamiseen, pystyin aika huoletta pyyhkimään koko mikroaspektin mielestäni kokonaan. Esimerkiksi kapinat ovat kyllä mukana, mutta vuorotolkulla nyrkkini alla itkevät asukkaat eivät koskaan sellaiseen nousseet.

Viimeinen Master of Magic -laina näkyy itse taisteluissa.

Yksiköiden tuupatessa kartalla toisiaan näkymä siirtyy isometriseen heksaruudukkoon, jossa lopullinen riita selvitetään. Toteutus muistuttaa hieman erinomaisen XCOM-sarjan taktisia vääntöjä, jossa eri joukko-osastot ottavat mittaa toisistaan vuoropohjaisissa kahinoissa. Tantereet vaihtelevat aina pinnanmuotojen ja ruudukkoon ripoteltujen suojien suhteen, minkä lisäksi aiemmin mainitsemani rotujen ja yksiköiden lukuisat eri variaatiot nousevat tärkeisiin rooleihin.

Toisin kuin XCOM-sarjalaisissa Planetfallin taistelut eivät kestä onnekseen toistakymmentä minuuttia, vaan ne ovat usein varsin pikaisia muutaman vuoron kiivaita rutistuksia. Ne tarjoavat silti roimasti taktisuutta juuri pelin niin erityyppisten yksiköiden vuoksi, jolloin kukin taisto on aina oma pieni nautinnollinen pähkinänsä. Tämäkin puoli kärsii tosin ähkystä ja informaation puutteesta, kun erilaisia aiheutettavia seurauksia on sokeuttamisesta lamaannuttamiseen ja mielen hallinnasta paniikkiin – vain ne selkeimmät mainitakseni.

Kaksi erillistä osapuolta on onnistuttu silti liittämään onnistuneesti yhteen, mikä ei sinänsä tule yllätyksenä kahden vuosikymmenen kokemuksella genreä työstävälle Triumph Studiosille. Hollantilaiset ovat silti ehkä haukanneet aavistuksen liian ison palan tieteissovitukseensa, sillä vaikka variaation määrä on huikea, Age of Wonders: Planetfallin pelit tuntuvat kulkevan aina samaa uraa pitkin kiitos muutamien outojen ratkaisujen. Lopputulos on silti hyvä, mutta ei aivan täysin maaliin osuva.

AGE OF WONDERS: PLANETFALL

”Hyvä ja toimiva 4X-strategiapeli ei aivan kanna pidemmän päälle.”