Arvostelupäivitys: DmC, Metro Last Light, The Walking Dead: Survival Instinct ja Sly Cooper: Thieves in Time
Taas on aika… Toisten ja monensien mielipiteiden! Tällä kertaa kohteina DmC, Metro Last Light, The Walking Dead: Survival Instinct ja Sly Cooper: Thieves in Time, testaajina Janne Mikola, Juho Anttila ja Nelinpeli.
Arvosteluihn lisätyt mielipiteet löydät varsinaisen peliarvostelun leipätekstin jälkeen.
Lainaus toisesta mielipiteestä:
Kuten Miikka totesi, DmC: Devil May Cry reboottasi pelisarjan ja muutti sitä samalla rohkeasti uusitun näkemyksen suuntaan. Moni vanha fani parahti netissä uuden tyylin havaittuaan, ja täysin ymmärrettävästi. Kyllä itseänikin fanina sattui, kun Splinter Celliä lähdettiin viemään uusille urille. Vähän neutraalimpana sivusta seuraajana on kuitenkin todettava, että minun silmissäni DmC osui kultasuoneen.
Ja se, mitä minä DmC:ssä näen; Ninja Gaiden Black -kopion. Niin huvittavaa kuin se onkin; hyvässä ja pahassa. Kuten DmC:n, myös Ninja Gaiden Blackin heikoin osa-alue oli suorastaan korni tarina, vaikka samalla yksi vahvimpia osa-alueita olivat yksittäiset tarinan über-coolit kohtaukset, joista Hollywoodin toimintarainapuolellakin oltaisiin kateellisia. Sama kuvailu uppoaa DmC:hen kuin katana pään ja hartian väliin.
Monet muutkin pikkuviilaukset pitkin poikin pelattavuutta tuovat itselleni mieleen pelityypin kaikkien aikojen kuninkaan. Ja jos näin käy, niin voiko uudistus olla täysin epäonnistunut? Miikan esille nostama character action camera on kuin suoraan Ninja Gaidenista. Kamera on pikkaisen mutkikas toteutettava, ja kyseinen ominaisuushan oli myös Ninja Gaidenin parjatuin asia ennen Black-uudelleenjulkaisua.
Janne Mikola
Lue koko arvostelu: DmC (PC, PS3, Xbox 360)
Lainaus toisesta mielipiteestä:Metro: Last Light (PC, PS3, Xbox 360)
Lainaus toisesta mielipiteestä:
Tasapainottelu eläytymisen ja sivusta seuraamisen välillä on se tekijä, joka uhkaa nakertaa immersiota koko matkan ajan siinä kuitenkaan onnistumatta. Pelaaja istutetaan matkustajan rooliin hieman liian usein, hieman liian selvästi. Onneksi se, mitä silloin nähdään vie mukanaan niin, että vapauden puutteen on valmis suomaan anteeksi.
Hiiviskelypelien toinen helmasynti, liian lavastetun oloiset tilanteet ovat myös läsnä. Kaava toistuu useasti. Sankari saapuu huoneeseen, viholliset käyvät läpi etukäteen purkitetun tanssin liikkeitä ja repliikkejä jäädäkseen sen jälkeen tappopaikoille, kätevästi toinen toistensa näkökenttien ulkopuolelle. Verkkaisesti partioivat viholliset on helppo napsia pelistä pois yksi kerrallaan, ennalta vihjatussa järjestyksessä.
Sisällöltään ja tekniikaltaan vähäisemmässä teoksessa moiset kauneusvirheet rikkoisivat halun uskoa ruudun esittämään vaihtoehtoiseen maailmaan. Metro: Last Light vuodattaa kuitenkin tekijöiden sydänveren niin uskottavan ja tunnelmallisen maailmanlopun vision maalaamiseen, että marionettinsa narut luovuttaa mukisematta ohjaajan nyittäviksi.
Juho Anttila
Lue koko arvostelu: Metro: Last Light (PC, PS3, Xbox 360)
Lainaus toisesta mielipiteestä:
Videollinen Nelinpelimielipide
Lisätietoja: Nelinpeli.com
Videollinen Nelinpelimielipide
Lisätietoja: Nelinpeli.com
