Ensituntumat: The Outer Worlds tarjoaa Falloutin ystäville ihailtavan kieroa huumoria ja harvinaisen vapaat kädet

Obsidian Entertainmentin loppuvuodesta julkaistava The Outer Worlds maistuu hyvällä tapaa Falloutin oikealta perilliseltä, vaikka ydintuhoa ei tullutkaan.

Harva asia herättää vanhan Black Isle Studiosin fanin sydämen kuin Tim Cainin ja Leonard Boyarskyn julkistama uusi peliprojekti. Viime joulukuussa esitelty The Outer Worlds on alkuperäisten Falloutien takana olleiden aivojen uusi unelmaprojekti, joka vaihtaa Mad Max -henkisen ydintuhon vieraisiin planeettoihin. Onneksi se tuntuu ennakkotestin perusteella olevan lähes ainoa muuttunut tekijä.

Muropaketti pääsi tutustumaan studion lokakuulle siirtynyttä uutukaista parin tunnin edestä julkaisija Private Divisionin järjestämässä tapahtumassa heinäkuussa. Testattavana oli pelin käynnistävä osuus sekä vapaasti samoiltavaksi annettu Monarch-planeetta, jota tekijät esittelivät myös kesän E3-messuilla yhden tehtävän edestä. Valtavien kasvainsikojen toisinnon sijaan päätin kuitenkin seurata mukana olleen kumppanin toivetta sekä vierailla uskonnollisten lahkolaisten luona.

Ensituntuman perusteella The Outer Worlds tarjoaa päällisin puolin kovin perinteisen roolipelikokemuksen, joskin sillä on kilpailijoihin nähden yksi selkeä erottava tekijä: sysimusta ja pöhkö huumori. Kun puhumme lisäksi palkitun Pillars of Eternityn takana olevasta studiosta, pelin käsikirjoitukselta voi odottaa silkkaa laatua, mikä kuulostaa lähes tappovarmalta yhdistelmältä. Ennakossa vinksahtanut huumori onnistuikin herättämään jo mieluisia viboja alkuperäisten laskeumien suuntaan niin persoonallisten hahmojen kuin ääneen naurattaneen dialogin voimin.

Esimerkiksi vierailemani Iconoclast-lahkon feissari olisi ollut innokas jakamaan aatteestaan kertovia esitteitä, mutta surkutteli sen sijaan lappusten loppuneen jo aikaa sitten. Siksi ei tullut järin suurena yllätyksenä, että lahkon pomon tarjoama ensimmäinen tehtävä oli hakea varaosia planeetan ainoaa painokonetta varten.

Huumorin lisäksi The Outer Worldsin toinen kantava tekijä on pelaajille annettava vapaus, josta ennakossa sai jo hieman osviittaa. Omasta hahmosta voi luoda halutessaan lipevän supliikkimiehen tai murhanhimoisen psykopaatin, joka voi lanata tieltään kaiken tielle tulevan – ja tekijöiden mukaan tämä on kirjaimellisesti täysin mahdollista. Tasojen myötä nostettavat yksittäiset statsit avaavat tietyn etappien jälkeen aina uusia bonuksia hahmolle, minkä lisäksi valittavana on liuta erilaisia perkejä. Näihin olisi tosin kaivannut hieman persoonallisuutta Falloutien tapaan, joskin pelin edetessä ilmaantuvat vapaavalintaiset viat tuntuvat olevan likempänä tätä aspektia.

Monarchin aluetta pääsi testaamaan ainoastaan kehittäjien valmiiksi kyhätyllä luomuksella, joka osasi vähän kaikkea. Käytännössä mätin kuitenkin räiskien menemään, joskin jätin paukkuraudan (toisinaan) koteloon ja valehtelin tieni ohi taisteluiden. Monet tiet taas olivat lukittu esimerkiksi liian alhaisten ATK-taitojen tai tiirikoinnin takia.

Tämä ei toki poikkea millään tavalla nykyisistä roolipeleistä, mutta jos tekijöiden koko aiempaan tuotantoon sekä julkaistuihin trailereihin on luottaminen, The Outer Worlds tekee eri vaihtoehdoista selkeästi omannäköisen kokemuksen. Jo ennakossa kyläläiset reagoivat minuun paheksuen, kun olin pukeutunut näitä piinanneiden roistojen kuteisiin, ja olen lähes satavarma, että umpityhmät hahmot on jälleen huomioitu hupaisilla dialogivaihtoehdoilla.

Taistelu on oikeastaan The Outer Worldsin ainoa vähän heikompi tekijä, eikä sekään ole missään nimessä huono. Bethesdan tuoreimpien Falloutien tapaan siitä uupuu kuitenkin tietty fyysisyyden tunne, taktisuus sekä kenttäsuunnittelu nimenomaan räiskinnän ehdoilla, jotka parantaisivat kokemusta huomattavasti. Toki räiskintä on vain yksi osa kokonaisuutta, mutta ainakin testisession aikana lyijyä päästiin vaihtamaan harva se kerta. Pidemmän päälle toiminta voikin alkaa käydä puuduttavaksi.

(Toisaalta en tiedä kovinkaan montaa ensimmäisen persoonan pääasiallista roolipeliä, jossa räiskintä olisi tehty erityisen koukuttavaksi.)

Toiminnan hidastava Tactical Time Dilation ei sen sijaan poikkea juuri Falloutien VATS-järjestelmästä, joskin erillisten kiinnekohtien sijaan pelaaja pääsee tähtäämään vapaasti vihollisten ruumiinosia. Hidastusta voi hyödyntää myös vastaantulevien luotien väistämiseen, joten se toimii aavistuksen monikäyttöisempänä kuin Bethesdan viritelmä. Tämän ohella ainoa merkittävämpi tekijä taistelussa ovat mukana kulkevat kumppanit, joita voi käskyttää ja käyttää voimakkaita erikoisliikkeitä varten. Jälkimmäisiä pystyi tosin testissä olleilla säädöillä spämmäämään vähän turhan herkästi omaan makuuni.

Parin tunnin testisessio jätti mukavan nälkäisen fiiliksen pelistä. Maailma tuntuu juuri sopivan pöhköltä tieteisfantasialta, joka näyttäytyy jokseenkin omalaatuisen filtterin lävitse.

Cainin ja Boyarskyn kynät eivät myöskään näyttäisi tylsistyneen vuosien varrella, vaan huumori loistaa juuri sopivin annoksin ja hahmot tuntuvat tuttuun tapaan persoonallisilta. Fallout: New Vegasin henkistä perillistä kaivanneiden kannattaakin pistää The Outer World odotuslistalle, vaan turhaanhan minä siitä teille mainitsen – todennäköisesti peli on ollut listallanne jo joulukuusta lähtien.

Alla vielä tunnin verran pelimateriaalia Muropaketin testisessiosta.