Jumalan ruoskan kosto syntiselle maailmalle – arvostelussa Total War: Attila
Miikka Lehtonen nousi ratsunsa selkään ja heitti kolikolla – lähteäkö itään, etelään vai länteen. Kolikko päätti: länteen. Ja näin läntinen maailma muuttui valtavaksi grillinuotioksi.
Attila on todellakin veistetty samasta puusta kuin Napoleon. Napoleon: Total War oli Empire: Total Warin itsenäinen lisälevy ja puolittainen jatko-osa, joka tuunasi peruspelin ongelmia. Minusta sen paras ja kivoin ominaisuus oli silti pienentynyt mittakaava. Kuten jo silloin valittelin, Total Warin eeppiset grand campaignit ovat aikarajoitteiselle veteraanipelaajalle vähän turhan eeppisiä. Jossain vaiheessa aika ei riitä enää nysväykseen ja mikromanagerointiin, vaikka miten haluaisi valloittaa maailmaa.
Attila tarjoilee tavallaan samaa. Se on tarinallisempi kuin Rome II ja keskittyy Rooman valtakunnan viimeisiin päiviin. Rooma on hajonnut jo sisällissodan seurauksena pienemmiksi valtakunniksi, joiden osasetkin ovat aika kypsiä koko touhuun. Itsenäistymispaineet ovat valtavat, samoin kuin barbaarilaumatkin, jotka puskevat sisään rajoilta. Roomalla pelatessaan pääseekin eräänlaiseen strategiapelien selviytymiskauhuskenaarioon: Rooma romahtaa. Piste. Nyt heitetään noppaa lähinnä siitä, millainen siivu siitä jää omiin käsiin ja mikä palaa maan tasalle.
Lue koko arvostelu: Total War: Attila (PC)
Lisää aiheesta
Medieval: Total War – Viking Invasion (pc)
Rome: Total War – Alexander (pc)