Kaatuilevasta Dragon Age: Inquisitionsta kuoriutui laatuviihdettä!
Miikka Lehtonen suuntasi paremmille fantasiakonnuille ja eksyi kukkakedolle. Kuka hänet sieltä pelasti? Sievä haltianeitoko? Jaa-a! Mies ei tunnusta!
Dragon Age: Inquisition on peli, jossa taistellaan aivan jatkuvasti. Kuinkas muuten, kun kyse on vaarojen ja demonien uhkaamasta fantasiamaailmasta? Oli sitten kukkakedolla, hautaholvissa tai synkeällä vuorella, kulman takana on aina joku kultisti, palkkasoturi, demoni tai susihukka, joka kaipaa nuijasta otsaansa.
Taistelu tapahtuu hieman Dragon Age 2:n tyyliin, eli se on tosiaikaista ja toimintapainoitteista. Hahmoluokalla on merkitystä – tarjolla on maageja, sotureita ja varkaita – ja samoin kokemustasojen aikana sijoitelluilla kykypisteillä, jotka määrittävät, tykkääkö soturi vaikka kilvestä ja yhden käden aseista, vai karmeasta kahden käden lekasta.
Kykyjä ja passiivisia ominaisuuksia on tarjolla niin paljon, että kaikkea ei yhdellä pelikerralla saa millään. Edessä on siis valintoja ja erikoistumista. Itse pelasin miekka ja kilpi –henkistä tankkisoturia, mikä oli ihan hyvä valinta, ainakin useimmiten. Siitä lisää kohta. Kaikki hahmoluokat ovat kuitenkin hauskoja ja ennen kaikkea tuntuvat mukavan tehokkailta, vaikka taistelu itsessään onkin vähän pliisua. Hyökkäykset näyttävät kyllä voimakkailta animaatioidensa perusteella, mutta koko touhu tuntuu vähän hosumiselta.
Itse pelasin PC-versiota padilla, koska ennen aivan arvostelun julkaisun yhteydessä ulos paukahtanutta päivitystä se oli ainoa fiksu tapa pelata. Taistelussa käytännössä pidetään oikeaa liipaisinta pohjassa, jolloin hahmo automaattisesti huitoo aseellaan tai ammuskelee loitsuja, sitten väliin paukutetaan jotain kahdeksasta pikavalittavaksi säädettävästä kyvystä näiden ollessa käyttövalmiita. Ja siinä se.
Lue koko arvostelu: Dragon Age: Inquisition (PC, PS4, Xbox One)
Lisää aiheesta
Dragon Age II (PC, PS3, Xbox 360)
